Onko urheilu turhamaista, narsistista napaan tuijottamista? 

On. 

Onko urheilu tervettä elinvoiman vaalimista, iloisen sosiaalista kilvoittelua? 

On. Sitäkin. 

Urheileminen rakentaa itsetuntoa ja itseluottamusta. Urheilu on fantastinen areena kasvaa ihmisenä, jalostaa luonnetta. Joudut kohtaamaan yllättäviä vaikeuksia. Tunnet itsesi heikoksi, vaikket millään haluaisi. Saat onnellisia onnistumisen kokemuksia, kun yrität, vaikka olit jo melkein luovuttamassa.     

Urheilu menee joskus yli ja kääntyy itsevarmuudeksi, itsekeskeisyydeksi ja ylemmyydentunnoksi, joka ei jätä tilaa läheisille saada olla heikko, tarvitseva: ”Mitä siinä vikiset, ettet jaksa muka kävellä, minä olen jo juossut puolimaratonin tänään!”  

Epäreilua keulimista ja ylvästelyä saavutuksilla, jotka perustuvat tutkimusten mukaan entistä enemmän geeniperimään ja synnynnäisiin ominaisuuksiin, eikä tahdonvoimaan ja viitseliäisyyteen. 

Amerikkalainen unelma ei ole totta: sinusta ei voi tulla mitä vain, kunhan tarpeeksi haluat ja ahkeroit. Sinä olet syntynyt tietyllä suorituskyvyllä varustettuna. Jos Toyota vain päättää ajaa tarpeeksi pitkään moottoritietä, aina tulee jostain Bemari ja vetää ohi. Bemari, jolla on isompi ja suorituskykyisempi moottori, vaikkei se harjoittele ajamista yhtään. Se on syntynyt sellaiseksi. Toyota voisi pärjätä kyllä toisessa lajissa, vaikka taskuparkkeerauksessa. Ai niin, mutta Bemarissa on parkkikamerat. Doping! 

Olin vuosia sitä mieltä, että kilpaurheilu on pettänyt minut.

Meidän rakkaussuhteemme alkoi, niin kuin useimmilla: oli kivaa olla hyvä jossain tekemisessä, josta nautti. Kun kilpaurheilu-ura etenee, kiva vähenee. Urheilua onkin joka päivä, aamuin illoin. Suklaakin on nautinnollista, ellei sitä ole ruokalistalla lounaaksi ja päivälliseksi. Urheiluun ihastumisesta ja mitaleihin rakastumisesta siirrytään arkeen. Työlääseen rakastamisen opetteluun, päättymättömälle kivikkopolulle.  

Tulee paineita. Aikaa menee eniten urheiluun, eikä sitä riitä tarpeeksi opiskeluun tai töihin. Urheilusta pitäisikin saada leipänsä. Jos olet oikein hyvä, ovat jotkut muut odottamassa, että lyöt ennätyksiä ja kärkisijoja pöytään säännöllisin väliajoin. Muuten ei tipu sponssia. On lisäksi syytä olla valovoimainen, vaikuttava persoona kameroille. Sitten on valmennusvalinnat, asuinmaan olosuhteet, välineet, rasitusvammat ja loukkaantumiset. Hiihtolomalla ja kesällä on treeniohjelmaa ja ruokavaliot, ei mahdollisuutta spontaaniin, sosiaaliseen yhdessäoloon. 

Kestääkö kantti, pettääkö hermot kriittisellä hetkellä? Liikaa tuntuu olevan ihan vain itsestä kiinni. Onko sinusta tähän, vai häviätkö, luovutatko? Oletko tähti vai luuseri? 

99,99 prosenttia tosissaan urheilevista ei koskaan tule voittamaan mitään arvokilpailua. Ja se, joka voittaa, ei tule onnelliseksi ihmiseksi. Siitä voitosta siis. Saattaa toki tulla jostain ihan muusta – kuten ne häviäjätkin.  

Urheilu on siis lopulta vain karmeaa ajan, voimien ja rahan haaskausta?  

Samoin voisi ajatella taiteesta ja kulttuurista. 

Mikseivät kaikki vain käytä vapaa-aikaansa lähimmäisten auttamiseen? 

Se ei ole realistista, eikä edes hyväksi. 

Jotta jaksan tukea lähimmäistä, vaikka vain henkisesti, minun on voitava hyvin. Pelkkä henkinen hyvinvointi ei riitä. Ihminen on psykofyysinen olio, keho ja mieli ovat yhtä. Tunteet syntyvät ja asuvat kehossamme. Tunteet ovat kemiaa. 

Onko sattumaa, että bisnesmenestyjät ovat usein hyväkuntoisia? 

Kun kipaisen metron rullaportaat ylös matkalla palaveriin, kehossani erittyy hormoneja, jotka paitsi tuottavat mielihyvää, nostavat itseluottamustani. Hormoneja, jotka virittävät positiiviseen taisteluun. Kestän stressiä paremmin. Kestän pettymyksiä ja teinin kiukuttelua kotona. Nukun paremmin ja olen virkeämpi. 

Liikunta on ollut iso tekijä, joka on auttanut minut ylös kriisistä, masennuksesta ja toivottomuudesta. Kun usko ihmiseen, itseen ja muihin, on ollut kadoksissa, liikkuminen luonnossa helpottaa. Metsässä ja merellä olen vapaa ja täydellinen ihan sellaisena kuin olen. Eivät männyt kysele, mikset juokse kovempaa tästä ohi. Liikunta antaa hormonaalista, reilua kilpailuetua arjen taisteluihin jokaiselle halukkaalle. 

Toinen saa liikunnasta paljon mielihyvää geeniperimänsä vuoksi, toinen saa vähän. Kilpaileminen on mauste, joka tekee liikunnasta paljon maistuvampaa tietyillä geeneillä varustetuille ihmisille. Toisille taas päinvastoin, kilpaileminen vähentää liikunnan maistuvuutta. 

Mutta liikunnasta saatava hyöty jaksamiseen on kaikille sama. 

Kohtuudella nautittuna, kuten kaikki hyvä ja tärkeä elämässä.

Hyvä urheilu on tasapainoa treenin, terveyden ja lähimmäisten välillä.

Hyvä elämä on tasapainoa työn, terveyden ja lähimmäisten välillä. 

Tapahtui viime jaksossa: Maksimihapenottokyky nousi 10%, erityisesti Helsingin Urheilulääkäriaseman testipalautteiden ansiosta, joiden mukaan täsmensin treenejä. Ilmestyi ikään kuin yksi vaihde lisää käyttöön. Mahtavaa!  

Sitten talvi ei tullutkaan, ja vuosisuunnitelmani treenien osalta piti laittaa osittain uusiksi. 

Päädyin valmennussuhteeseen Atlantin yli Larryn kanssa. 

Nyt on sunnuntai, lepopäivä. Eilen oli kova treeni juoksumatolla ja salilla, toissapäivänä merellä. Tunteja ei kerry viikkoon kovin paljon, mutta intensiteettiä sitäkin enemmän. ”Huvikseen” kuntoileva ystäväni treenaa enemmän tunteja viikossa kuin minä. Nyt on kroppa kuin kunnon painin jäljiltä. Tankkaan pastaa ja ruisleipää. Rasvaprosentti pysyy itsekseen 15-16:ssa ja hyvä niin, koska ruumiinrakenteeltaan ideaalinen suppaaja on kevyt ja vahva.

Huomenna alkaa uusi viikko, jonka sisällöstä ei ole vielä mitään tietoa. 

Tässä päästään asian ytimeen. En tiedä, mitä on ohjelmassa, joten ei minkäänlaista hallinnan tunnetta. Tiedän vain sen, että tuleman pitää varmasti jotain muuta kuin sitä, mistä tulee onnistumisen fiilis. Epämukavuusaluetta. 

Minulle mukavuusaluetta ovat ne treenit, joissa tekee kovaa työtä JA tuntee itsensä vahvaksi. Vaikka 6 x tonnin juoksuvedot ja penkkipunnerrus. 

Epämukavuusaluetta taas on kaikki sellainen, mitä ei ole tehnyt aikaisemmin. Epämiellyttäviä ja vaikeita harjoitteita, painojen kanssa ja aerobisesti. Epämukavina ajankohtina. Niistä seuraa epäuskoista ja turhauttavaa tunnetta enemmän kuin endorfiinibuustia.   

Eikö urheilun kuulu olla kivaa ja innostavaa? 

Ei, ainakaan jatkuvasti. 

Työssäkin riittää tutkimusten mukaan, että 15-20 prosenttia ajasta on innostunut, lopun aikaa voi olla muunlaisia tunteita. Jos on liikaa intoa, loppuu tekeminen kuin kanan lento. 

Fyysinen ja psyykkinen suorituskyky korreloivat keskenään. Jos harjoitutan itseni sietämään ennakoimattomuutta treeneissä ja siitä seuraavaa epävarmuuden ja epämukavuuden tunnetta, siedän paremmin sen myötä työelämässä ja muillakin elämän osa-alueilla tarpeellista ennakoimattomuuden tunnetta. Uskallan entistä paremmin kokeilla ja oppia. 

Kyse onkin siis mielihyväntunteen lykkäämisestä. Voi olla, että yksikään treeni ensi viikolla ei ole innostava tai kivaa – mutta jos ja kun saan tämän ennen kaikkea henkisen prosessin kahlattua läpi kesään asti, olen uskoakseni vähän jalostuneempi ihminen.   

Olen jo saavuttanut syksyllä asettamani aikatavoitteeni ja melkein unohtanut, että pinnallinen tavoite oli SM-mitali. Eihän tässä ole kyse raudan puutteesta 😉 Tavoite on kokonaisvaltaisempaa: kasvaa henkisesti. 

Tässä nyt vielä lopuksi kuitenkin joitakin fyysiseen suorituskykyyn liittyviä seikkoja, joita suosittelen kokeilemaan:   

• Laatu korvaa oivallisesti määrän treenissä, kun on kyse työssäkäyvästä keski-ikäisestä urheilijasta. Ei ole kyse kalenterista löytyvästä ajasta, vaan kokonaiskuormituksesta. Lähimmäiset eivät saa kärsiä urheilusta. 
• Seuraan Garminista palautumisia ja paljon muutakin. Menen nukkumaan ajoissa iltaisin. 
• En käytä alkoholia. Käytän mielihyvään liikenevää rahaa mieluummin urheiluvarusteisiin. 
• Syön mahdollisimman pitkälti kasvispohjaista ruokaa (pl. jokapäiväinen leipäni eli maitosuklaa), satunnaisemmin juustoa, kalaa tai kananmunaa. Ja joskus jäätelöä. 
• As everybody knows, käytän päivittäin Ambroniten Complete Meal shakea ja Ambro Greensiä. EI kaupallista yhteistyötä (vieläkään?!?!)

Helmikuu lähestyy, eikä sup-kausi ole loppunut. Huhtikuusta helmikuun alkuun siis on päässyt joka viikko vesille Suomessa! Nyt talvella on jäänyt pääosin yhteen kertaan viikossa iltojen pimeyden tai reippaiden tuuliolosuhteiden vuoksi, mutta silti. Ällistyttävää.   

Teki kuitenkin hyvää päästä viikoksi surffirannoille Kanarialle. Siellä käytiin (vain) kerran suppaamassa leppoisasti. Aallokko oli erittäin epämiellyttävä, minkä muistin jo 2013 talvelta, jolloin sup-lauta lähti mukaan Teneriffalle, mutta heti ensimmäiseltä sessiolta rantautuessa takaa yllättänyt isompi aalto paiskasi minut ja laudan rantakiville, seurauksena murtunut pikkuvarvas ja hajonnut puhelin…

Atlantilla on lämmin vesi, mutta joko hankalaa ristiaallokkoa lähellä rantoja ja laivareiteillä, tai isoja aaltoja ja virtauksia ulompana. Surffaus sen sijaan on superhauskaa, vaikka olenkin siinä pohjoisen asukkina tuomittu ikuiseksi aloittelijaksi. 

Sukset ja laudat on pysyneet varastossa toistaiseksi, lumikenkäjuoksua on kyllä ikävä. Ei flunssaa tai muuta ongelmaa edelleenkään. Ja sup-kunto on erittäin hyvä, tässä ollaan jo kisavalmiudessa, tammikuussa.  

Olen siis syksystä lähtien treenannut toisenlaisella otteella kuin viimeiset 10 vuotta, jolloin periaatteena on ollut pysyä hyvässä peruskunnossa minimiajalla ja maksimimukavuudella. Eli kivoja lajeja ilman mittareita sään mukaan ja vähällä vaivalla. 

Nyt treenaan – vähän huvittavaa kyllä – kurinalaisemmin kuin nuorena, jolloin urheilu oli jonkin aikaa jopa ammattimaista. Silloinhan vuosia oli edessä rajattomasti. Nyt en mieti, mitä tekee mieli tehdä, vaan teen sen, mitä ohjelmassa on. Useimmiten, ellei aina, ohjelmassa on jotain, mitä ei juuri silloin pätkän vertaa huvittaisi tehdä. Saan kuitenkin puoliperverssiä tyydytystä siitä, että teen ”työni” hyvin ja nurisematta. 

Ja mitä ohjelmassa sitten on? Siitä on nyt jo leikki kaukana. Puolivahingossa eksyin nimittäin idolini, kanadalaisen sup coach -legendan Larry Cainin siipien suojaan. Kuvittelin ostavani lähinnä vähän accessiä opetusvideoihin, mutta Larry onkin ihan henk.koht. linjoilla For Me. Larry on 57v ja poimii mitaleja edelleen yleisessä sarjassa USA:ssa. Taustalla on toki olympiamitalistin melojaura, ja nykyinen työ valmentajana sallii omaakin treenailua aika kivasti. Mutta silti. Larry ottaa meikäladyn erittäin tosissaan, joten niin otan minäkin Larryn käskyt. 

Nuorena triathleettina oli paperilla kuukauden tai viikon ohjelma ja päivän päätteeksi keskustelu vain omantunnon kanssa, tuliko tehtyä treeni kunnolla. Valmentaja tarkkaili suoritteita toki aika ajoin, mutta notkumiset urheiluhallin kahviossa kaverien kanssa puolivillaisen kuntopiirin jälkeen ja väliin jääneet verryttelyt olivat ”so what”. Tänä päivänä on ranteessa ikään kuin ehdonalaisen valvontaranneke, joka paljastaa melkein reaaliaikaisesti kaiken Atlantin toiselle puolelle! (Kuvassa aito ”You can’t be serious!” -ilme).

Siis aivan liikaa. Melkein Kaiken. 

Huvinsa kullakin, sano. 😏

Ostin taulun. Siinä on paljon harmaata, ja olen lapsesta asti inhonnut harmaata väriä.

Olin noin 11-vuotias, kun olin ollut isäni kanssa asioilla ja tulimme kotiin. Menin ensin sisään ja löysin keittiön sivupöydälle jätetyn äidin lompakon, ajokortin ja lapun, johon äiti oli kirjoittanut: ”Miksi surmasit satakielen?” Ymmärsin heti, mitä se tarkoitti. 

Isä otti lapun kädestäni ja löysi äidin sängystään. Hän laittoi oven kiinni ja jonkin ajan kuluttua kuulin isän vihaista puhetta, ”lähdetäänkö sairaalaan vai ei” ja äidin sopertavan jotain. Heidän parisuhteensa oli umpisolmussa. Tapahtuneesta ei 80-luvun tapaan puhuttu sen koommin. Jonkin aikaa tämän episodin jälkeen äidin tavarat pakattiin kuorma-auton lavalle ja äiti muutti pois. Vierailin vain satunnaisesti lyhyitä käyntejä äitini uudessa asunnossa tulevina vuosina, sillä olin isän tyttö, ja isä vihasi äitiä. Kumpi oli enemmän syyllinen välirikkoon, se ei ole oleellista. 

Lapsen mieli teki tapahtuneesta tunnetason johtopäätöksiä: jos on heikko, heitetään pihalle. Jos on äidin kaltainen – eli nainen – käy huonosti elämässä. Niinpä alitajuntani määritteli tärkeimmiksi tehtävikseni pysyä vahvana ja olla kasvamatta naiseksi. Kumpikin on haastava tavoite, jos on esiteini-ikäinen tyttö ja aikoo elää ylipäänsä! Elämässä sattuu ja tapahtuu, ei voi jäädä roikkumaan vahvuuteen. 

Olen vasta keski-ikäisenä muistanut, että pöytä, jolla tuo lappu ja äidin lompakko oli, oli harmaa. Siihen tilanteeseen liittyvä pelko ja hätä jäivät kummittelemaan harmaaseen väriin. Moderni diagnoosi: määrittelemätön ahdistuneisuushäiriö. 

Tuolloin 11-12-vuotiaana urheilusta tuli minulle keino pysyä turvassa, tunnetasolla ja sosiaalisesti. Urheilu oli paljon parempi valinta kuin vaikkapa jengiin leimautuminen. Urheilun kautta sai ystäviä, itseluottamusta, pääsi harjoittelemaan sinnikkyyttä, riskin ottoa ja häviämistä. Liikunnasta saa endorfiinia. Ja tietenkin terveyttä!  

Olen työskennellyt lapsuuden kokemusten kanssa terapiassa aikuisena. Toipunut syömishäiriöstä ja rakentanut naisen identiteettiä. Vieläkin olen täysin oma itseni, vapaa ja luottavainen juuri urheillessa. Voin kuitenkin kuvitella, että pystyisin elämään ilman liikuntaa, jos olisi ihan pakko. 

Mutta pakkohan ei ole kuin kuolla. Joskus. Harmaaseen ahdistukseen ei kuole, vaikka joskus se tuntuu sietämättömältä. Taulussa on harmaata, mutta näen sen kauniina. Se muistuttaa valosta, jossa saamme elää. Valo – toivo, armo – on aina läsnä. Silloinkin, kun silmät jämähtävät tuijottamaan synkkää seinää. 

”Jo” kvartaalin verran kisatreeniä takana. Kaamos taisi soittaa ovikelloa kuun vaihteessa ja tarjota karkin sijaan kepposen: alkuillasta ei ole enää asiaa vesille, kun kelloja käännettiin. Viikonloppuina on ollut enimmäkseen puhuria ja sadetta. Kun oikein poikkeuksellinen tuuri käy, voi pitää itsekseen palaverin ja karata merelle hetkeksi auringonlaskun aikaan. 

Flunssilta olen säästynyt, meressähän ei tarvitse uiskennella. Kuivapuku on vain turvavaruste, paukkuliivejä käytän myös kylmällä säällä – just in case. Hiukan huvitti viime viikolla, kun laudan päälle aalloista roiskunut vesi jäätyi viimassa ja lauta muuttui liukkaaksi lenkillä! Tämän syksyn viimeinen time trial (GPS distance challenge) meni oikein mukavasti talvivarusteissa 40 min / 5km ja uudella, lyhyemmällä ja vähän pienemmällä melalla (Starboard Lima). Felix (Starboard Allstar 14 x 23,5) tuntuu jo tutulta, ellei jopa liiankin leveältä ensi kesään… Nyt viimeiset viikot voi keskittyä enemmän henkiseen virkistäytymiseen silloin, kun vesille pääsee.   

Kuntosalilla olen aloitellut talvikautta aika klassisella perusvoimatreenillä ja sen lisäksi panostan tasapainoharjoitteluun, joka on ollut erityisheikkouteni. Palautuminen treeneistä on tällä hetkellä hyvin nopeaa, iästä huolimatta. Ehkä palauttavalla koiranulkoilutuksella 2-3 x pvä ja ravintopuolella on osuutta asiaan! Ambronitea vedän päivittäin ja Ambro Greensiä aamuisin. Leposyke alimmillaan 36 yöllä ja päivällä tehoja irtoaa koneesta helposti vrt. kesä. En kuitenkaan nyt treenaile tämän enempää, koska muu elämä on kuitenkin ykkönen…   

Monesti kahvipöytäkeskusteluissa aprikoidaan, miksi toiset haluavat kilpailla tai haastaa itseään muuten, miksi toisia ei voisi vähempää kiinnostaa numeroiden tuijottaminen. Arvelen, että ainakin puoliksi kyse on geeneistä ja synnynnäisestä temperamentista, toinen puoli liittyy sosiaalisiin kokemuksiin elämän varrella. 

Noin neljänneksellä ihmisistä kroppa on sellainen, että siihen treeni ns. tarttuu helposti. Ihminen saa hormonaalista mielihyvää liikunnasta, on fysiologisesti lahjakas jollakin liikunnan osa-alueella ja kehittyy nopeasti, mistä seuraa onnistumisen kokemuksia. Liikunta on palkitsevaa puhtaan geneettisesti, eikä suinkaan siksi, että ihminen on jotenkin erityisen tahdonvoimainen tai reipas tietoisesti. 

Jos temperamentti on lisäksi ”lehmänhermoinen” ja persoona on haasteista pitävä, kilpaileminen vetää puoleensa ja jännitys ei vaivaa. Nopea palautuminen on myös piirre, josta on hyötyä kilpaurheilijalle: palautumisnopeus treenistä ja henkisesti yllättävistä takaiskuista korreloivat keskenään. 

Sitten se sosiaalinen puoli: vaikka ei olisi synnynnäisesti urheilullinen, on jokaiselle onni, jos lapsuudenkodissa ulkoillaan ja liikutaan yhdessä perheen kesken ja liikuntaan liittyy hyvää mieltä ja läheisyyttä. Nämä kokemukset kantavat ja siirtyvät tulevaisuudessa seuraavallekin sukupolvelle, vaikka teini-iässä käytäisiinkin tekemässä irtiotto lapsuudenkodin tavoista. Jos kaveripiirissä harrastetaan liikuntaa, on se vielä erityinen onni.

Teimme Smilen kanssa taannoin tutkimusta nuorista työelämässä, ja yllätyslöydöksenä vähintään kolmesti viikossa mitä vain liikuntaa harrastavilla nuorilla oli selvästi paremmat valmiudet siirtyä työelämään kuin passiivisilla nuorilla. Mm. itseluottamus, tilanteiden positiivisempi tulkinta ja stressinsietokyky olivat selvästi parempia. Mikä on muna ja mikä kana, se on tietty arvoitus.

Tuon ensi kesänä jo viidettä kesää erän pumpattavia (ei ”puhallettavia” 🙂 lautoja maahan ja järjestän suppailumahdollisuuksia kaverien kaverien kavereille anytime erityisellä ilolla! Näitä onkin tässä glögin äärellä kynttilänvalossa mukava suunnitella… 

Kaksi kuukautta suunnitelmallista SUP SM 2020 -treeniä takana. Asetin elokuussa aloittaessani kesälle 2020 kolme tavoitetta: 1) Pysyn terveenä 2) Jos saan 10 km ajasta (1h 27 min) ensi kesäksi 3 minuuttia pois, olen tyytyväinen 3) Dream Goal: 1h 20 min aika tai sen alle, jolla olisi ollut tänä vuonna jo kultajahdissa mukana. 

Tilannepäivitys nyt parin ensimmäisen kuukauden jälkeen: Olen ollut terve ja palautunut treenien välillä oikein hyvin, vaikka on ollut myös kiireitä töissä. Tästä on siis hyvä jatkaa samalla mallilla. Riittävästi lepopäiviä ja hauskanpitoa squashkentällä pitävät kropan ja mielen vetreänä. Seuraan leposykkeitä Garminista. Vesille toki pääsee hyvässä lykyssä vielä joulun pyhinäkin, kuten useana viime vuotena, joten lajinomainen treenikausi ei ole suinkaan vielä ohi.   

Hiilikuituisen kapean kisalaudan pitäisi automaattisesti parantaa vauhtia sekuntikaupalla per kilometri verrattuna pumpattavaan ja selvästi leveämpään lautaan. Mutta mutta… meloin samaa vauhtia pari päivää ennen Felix-Starboardini saapumista tunnin pituisen vauhdikkaan lenkin kuin pari viikkoa Felixiin totuttelun jälkeen samanlaisissa olosuhteissa. 

Välineet eivät sittenkään ratkaise ehkä niin paljon kuin oletin… onneksi vai harmiksi? Toki asusteet vaihtuivat tässä välillä vähän paksumpiin syystamineisiin, silläkin on vähän vaikutusta. Ja tämä nyt oli vasta yksi satunnainen kokeilu. Ja onhan Felixin ja minun suhteeni vasta kovin tuore.

Hyvää tässä kuitenkin oli se, että tuo tunnin vauhdikkaan lenkin tahti oli molemmilla kerroilla 1h 21 min / 10 km -vauhtia eli siis jo nyt melkein Dream Goal (!!!). On siis jo tavoite-updaten aika!   

Tekniikassa on valtavasti parannettavaa, sen tiedän. Melalla huiskimiseni on nyt aikamoista soheltamista ja siinä on monta selkeää virhettä. En ole harjoitellut tekniikkaa vielä oikeastaan yhtään. 

Suppailussa on todella motivoivaa, kiehtovaa ja innostavaa se, että kehittymistä ei tapahdu vain fyysisen kunnon puolella, kuten esim. maratonilla, josta ei voi keski-ikäinen enää repiä mitään onnistumisen fiiliksiä, kun ajat on surkuhupaisia verrattuna nuoruuden ennätyksiin. Suppailussa sen sijaan kehittyä voi fyysisen suorituskyvyn lisäksi (ja siinäkin kestovoima ja hapenottokyky erikseen) myös tekniikan ja taktiikan osa-alueilla ja hiukkasen välineidenkin tuunauksella. Onnistumisia on siis poimittavissa monipuolisesti ja helpommin. 

Kaikkein parasta suppailussa on kuitenkin fiilis merellä. Jokainen kerta on erilainen ja ainutlaatuinen. Seisominen keskellä merta on yksinkertaisesti sanoin kuvaamaton tunne. Kajakkimelonta on ollut ihan kivaa sekin, mutta suppailu on… fantastista. Se on ollut aivan yhtä ihanaa nämä välivuodet, jolloin suppailin ilman kelloa kerran viikossa, kuin nyt. Neljä vuodenaikaa vesillä on elämän eliksiiriä, luksusta ja siunaus. Lisää tätä, forever, kiitos! 

Viimeiset kymmenen vuotta olen tavoitteellisesti treenannut himmailua urheilun saralla. Tein nimittäin tietoisen päätöksen, että niin kauan kuin lapsi on lapsi, haluan olla läsnä hänelle. Pidin kiinni parin kolmen tunnin kuntoiluista viikoittain, siihen mahtui työmatkapyöräilyä ja hölkkälenkki tai pallopeli lapsen harrastuksen aikana. Ei mitään aktiivista ja tavoitteellista liikuntaa kuitenkaan. Vaikea rasti.  

Olen tyytyväinen, että onnistuin tässä kymmenvuotisrupeamassa aika hyvin! Se ei ollut helppoa. Tuon kymmenen vuoden aikana opin jotain aivan uutta, nimittäin pitämään liikunnasta myös ilman kelloa ja tavoitteita. Ihailen ihmisiä, jotka pystyvät harrastamaan liikuntaa säännöllisesti ihan vain terveyden ja liikunnan ilon vuoksi. Minä en nimittäin ole sellainen ihminen. Olen kilpailuhenkinen. Etenkin itseni kanssa. 

Eksyinkin muutamiin sup-kisoihin useampi vuosi sitten, ja innostuin siitä harmillisen paljon, sillä yksinhuoltajana ja koiranomistajana ei lopulta kisareissuille voinut lähteä. Tunnin suppailu kerran viikossa onnistui sentään kyllä. Ja sup-opetustunneilla on ollut välillä mukana oikein pätevä pieni apuopettaja.  

Ilokseni meillä on Millin kanssa ollut yhteisiä liikuntahetkiä tosi monessa lajissa vuosien varrella. Ollaan käyty tietty suppaamassa, mutta myös uimassa, surffaamassa, ajamassa kartingia, kiipeilemässä, pelaamassa tennistä, hiihtämässä ja laskettelemassa, jopa skeittaamassa. Yhteisissä hetkissä liikunnan ilo suorastaan pakahduttaa! 

Viime talvena viitosluokalla Milli alkoi viihtyä yksin (puhelimella…) ja kaverien kanssa. Tilaisuuteni koitti ja palasin vuosien tauon jälkeen kuntosalille kerran pari viikossa. Ajelin myös hyvällä omallatunnolla squash-hallille lauantaisin ja ehdin jälkipeleillekin saunassa. Tämä oman ajan luksus olikin vasta alkusoittoa, sillä tänä kesänä alkoikin sitten ihan uusi aika. Ennen ”äiti, koska sä tuut kotiin”,  oli tarkoittanut ”tulethan pian”, nyt se tarkoittaakin ”ethän tule pian”. Teini-ikä! Ja yllättäen minulla onkin taas omaa aikaa harrastaa, vaikka joka päivä.  

Juoksin ja suppailin kesällä pari pidempää lenkkiä. Heinäkuussa päätin käväistä sup-kisassa. Jännitti tosi paljon, simahdanko matkalle, kun en ole tehnyt juuri mitään vauhdikasta urheilua vuosikausiin, enkä tuntia pidempiä lenkkejäkään. Jaksoin kaksituntisen kisan yllättävän hyvin ja taistelin loppukirikamppailussa maaliin asti, eikä häviö siinä harmittanut.  

Mietin sen jälkeen, kehtaisinko lähteä SM-kisaan. Kun pohdin ääneen, viisas Milli totesi: ”Jos jäät vikaksi, niin sit vaan treenaat vuoden lisää ja meet ens vuonna paremmassa kunnossa uudestaan”. Niinpä! Kisa meni ihan mukavasti siihen nähden, että takana oli moneen vuoteen vain yksi reipasvauhtinen veto Aulangon kisassa ja muutama vaivainen pidempikestoinen peruskuntoharjoite.  

Kolmaskin kisa mahtui vielä tähän kauteen, Lauttasaaren legendaarinen ympäripurjehdus (siis sup), jossa yllätysvastustajana oli merenkäynti. Mitali maistui siksi erityisen makealta.

Urheiluhistoriani on pitkä ja kilpailuista on laatikossa sm-mitaleita monesta lajista: alppihiihdossa kumparelasku ja hypyt, triathlon, maastopyöräily ja cyclo-cross. Ei siis suppailusta. VIELÄ. ; ) 

Olen nyt jo peruskuntokauden alussa ja rohkeasti kaksinkertaistanut treenimäärän huimaan 6 tuntiin viikossa, sillä luotan jo lapsena valettuun kuntopohjaan, Millin ikäisenä hiihdin 700km talvessa (Siis perinteistä. Ennen kuin siitä tuli sietämättömän noloa teini-iässä ja piti vaihtaa lasketteluun : ) Leposyke taas 38, ja salaisia aseitani yrittäjän arjessa ovat Ambronite, meal shakes & greens, Anyday-pähkinäpatukat ja tietenkin perusruokavalioon kuuluu vakiona 100g maitosuklaata päivässä. Koska elämä on…

Saas nähdä, mitä syksy, talvi, ensi kevät ja kesä tuovat tullessaan. Se on varmaa, että edessä on huumaavan nautinnollisia hetkiä paitsi vesillä, myös salilla ja poluilla hikoillen, sillä treenistä oppii nauttimaan aivan uudella tavalla, kun sinnittelee ilman haastavampaa treeniä kymmenen vuotta. ❤