Onnellisuusvankilassa

54264649_s

Elämme länsimaissa orjina, onnellisuuskahleissa. Vankilan johtaja, jonka nimi on Onnellisuuskäsitys, antaa meille loputtomia tarkistuslistoja tehtäviä. Vaihtoehtoja ei ole, lista ei lopu. Mitä on ylläpidettävä tai tavoiteltava tänään – tai vielä pahempaa, juuri nyt, sillä on vaikka väkisin muistettava elää hetkessä – jotta olisit onnellinen?

Ehkä syyllistyt alunperin vain pieneen rikokseen nimeltään mielihyvän varastaminen. Varastit aivan vahingossa mielihyvää sattumanvaraisilta ohikulkijoilta, siis oikeastaan Olosuhteilta, ja jäit kiinni. Nyt olet vanki.

Vankilan listalla lukee esimerkiksi: onnistumisia, terveyttä, tyytyväisyyttä, kohteliaisuutta, suosiota, avuliaisuutta, kiitoksia, tietty lukema vaa’assa, vapaa-aikaa ja lomia, juhlia, itsensä kehittämistä, sopuisia ihmissuhteita, omia tai lasten aikaansaannoksia, voitettuja väittelyitä, virheiden välttelyä ja käyttäytymisnormien valvomista, ostoksia, oikeaoppista läsnäoloa…

Useimmat meistä kärsivät elinkautista.

Emme uskalla paeta, sillä pelkäämme henkemme edestä. Ehkä vankilanjohtaja Onnellisuus itse ampuu pakenevan?

Vain ne, jotka rohkenevat luopua unelmiensa kuoleman pelosta ja Onnellisuudelta paon kostosta, pääsevät pakoon. Ja huomaavat vasta ulkopuolella, että onnellisuuden muurit tekivät meistä vankeja.

Valon arvon huomaa vasta pimeässä. Onnellisuus onkin rajattu betonin sisäpuolelle. Sellainen onnellisuuden määritelmä, jonka ihminen itse on rakentanut, tiedostamaton tai tietoinen, onkin varsin hämärä betonirakennus, ei valoisa palatsi.

Entä jos voin olla onnellinen ilman yhtään muurinpalaa, vaikka menettäisin kaikki onnellisuuden ehdoiksi määrittelemäni tekijät?

Entä jos aluksi voin olla onnellinen silloin, kun tietty tunnekokemus, jonka olen nimennyt onnellisuudeksi, puuttuu?

“Bad news: There’s no key to happiness.

Good news: The door is not locked.” – Anonyymi

Keskusteluja sattuman kanssa

Koiraa ulkoiluttaessani mietin yhtä sun toista. Lähes päivittäin myös syntyjä syviä – “diippii”. Joskus, perin harvoin tosin, saan ihan oikean oivalluksen. Useimmiten sen sijaan oivallan, ettei oivalluksia tule.

Kävelytän koiraa joka ilta meren rannassa. Pilvettöminä iltoina näen tähdet ja kuun, mutta vuosien varrella en koskaan ole nähnyt mitään sen kummempaa taivaalla. Tumma taivas, tähtiä ja kuu. Kaunista ja arkista.

Harvoin otan lomaa koiran iltalenkittämisestä. Näin tapahtui kerran, kun olin lomalla toisella puolella maapalloa. Siemailin rakkaani kainalossa hotellin kattoterassilla samettista drinkkiä lempeässä kesäyössä, kun yllättäen näin tähdenlennon! En ollut koskaan aiemmin nähnyt tähdenlentoa. Ja se kesti niin lyhyen hetken, etten ehtinyt kokemusta edes jakaa. Tähti liikkui taivaalla pienen matkan ja katosi pimeyteen.

Enkö olisi ansainnut nähdä tuota tähdenlentoa niinä satoina iltoina, joina kävelen ulkona koiran kanssa ja tuijotan taivasta? Ja eikö tuo etelän kesäyö ollut täydellinen ilman tähdenlentoakin?

Onni mitä ilmeisimmin kasautuu.

Sattumalta. Tähdenlento kestää hetken. Vai kestääkö? Ikimuistoinen hetki ei ole lyhyt.

Arki puolestaan toistaa itseään. Tähtitaivas on tosin aina kaunis ilman tähdenlentojakin, vaikka se on meille arkea. Arki tuntuu liian arjelta vasta, kun on saanut kokea sille liian paljon kontrastia. Ja tämän kontrastin määrä ei riipu sattumasta, vaan siitä, miten arkeensa osaa suhtautua ja miten sitä arvostaa.

Arki on aikaa, jota on paljon. Mielestämme liiankin paljon.

Mutta juuri aikaahan me kaipaamme elämäämme?

Arki on ihmisen aikaa.

K-50-projektin loppumetrit

Yhdeksän kohdan K-50 (eli siihen mennessä kun täytän 50, haluan näiden asioiden olevan eri tavalla elämässäni) elämänparannusprojektini on edennyt loppusuoralle, alle kuukausi jäljellä. Loppukirin sijaan annan todistuksen jo nyt vanhanaikaisin 4-10-arvosanoin ja moderniin tapaan sanalliset perustelut.

1. Tuplasti Tuoretta: 7 1/2 Jos lasken mukaan tuoreen lakritsin, olen suoriutunut kiitettävästi 😀 Tupla-annos vihanneksia unohtuu kyllä usein, mutta alkava kesä korjaa tilanteen meloneineen ja mansikoineen.

2. Kotia Kuntoon: 8 Etenee maltillisesti, eli etenee, tosin rauhallisesti – siis stressittä 🙂  Tavoitteena päästä saunomaan juhannukseen mennessä. Muutama kymmenen laatikkoa turhaa tavaraa vielä pois alta, niin ovella kävijät (harvalle avataan!) eivät enää kysy, olemmeko juuri muuttamassa tai muuttaneet.

3. Kestävyys Kunniaan: 9 Tämän kohdan sisältöä olen muovannut matkalla. Huomasin, että tunnin pituiset treenit ovat juuri sopivia tähän elämäntilanteeseen, en halua ottaa paineita pitkien treenien sommittelusta aikatauluihin. Keskipitkä kestävyyskunto on sen sijaan oikein hyvä (Cooper 2700 ja lenkkien keskinopeus varsin tyydyttävä) ja 19.5. on näillä näkymin ensimmäinen maastopyöräkisa noin parinkymmenen (!) vuoden tauon jälkeen.

4. Kanki Ketteräksi: 9 Kunnollinen comeback squashkentälle viikonloppuaamuisin on tuonut paljon iloa sydänystävän tapaamisesta usein ja yllättävää ketteryyttäkin. Rutiini jatkuu uudella vuosikymmenellä varmasti!

5. Tenatta Trampalle: 9 Lantionpohjan lihastreenit on todellakin hyvä aloittaa ennen kuin tarvitsee tarkistaa googlesta, mistä niiden lihasten tulisi löytyä.

6. Kilpeä Kevyemmäksi: 10- Henkisen kasvun työtä olen tehnyt tämän vuoden tosissani, perinpohjaisesti, päivittäin. Mikä tärkeintä, en yritä kasvaa yksikseni, vaikka olenkin arkielämässä usein yksin, välistä yksinäinen.

Kolme viimeistä tavoitetta oikeastaan sisältyvät tähän viimeiseen: 7. Rauha Rahoista eli taloutta kuntoon, 8. Hetkiä Herralle eli hengellisiä hetkiä lisää arkeen sekä 9. Rehellistä Raittiutta.

Keskiarvo todistuksessa on sama kuin peruskoulussa aikanaan: kiitettävän pintaan.

Listalle voisi lisätä vielä kohdan 10, jota en kuitenkaan noin vain voi suorittaa ja ottaa rutiiniksi, voin vain toivoa sen rakentuvan seurauksena näistä uusista, hyvistä rutiineista ja loput siitä toivon saavani lahjaksi: pyöräkilpailusijoituksen sijaan toivon, että elämänhalu vie tässä 2018- tai viimeistään 2028 -cupissa lopulta voiton. ❤

Suutarin lapsella on liukuestesukat

Suutarin lapsen liukuestesukat näyttävät hölmöiltä, mutta toimivat paremmin kuin kiiltävät lakerikengät.

Menestyksen taitoja kannattaa opettaa vain sen, joka on opiskellut riittävästi menetyksen taitoja.

Miten kannattaa siirtää mitän edelle elämässä ja kaikessa tekemisessä. Se miten keskustelen ratkaisee enemmän kuin se, mitä keskustelen. Miten olen läheiseni kanssa ratkaisee enemmän kuin se, mitä teen läheiseni kanssa. Miten harrastan tai teen työtäni ratkaisee enemmän kuin se, mitä kulloinkin teen. Miten kohtaan haasteen ratkaisee lopulta enemmän kuin se, mikä tuo haaste on.

Näin toimien luottamus säilyy, kun itseluottamus häilyy.

En näin aikuisena enää satsaa itseluottamukseen, sillä se on kuin pyörän kumi, jossa on pieni reikä. Pumppaat sen pinkeäksi ja matka sujuu rattoisasti rallatellen, kunnes tulee vastaan katukivetys. Kas, vanne kolahtaa kiveen, kumi ei olekaan enää täysi. Nyt tarvitaan pumppu ja äkkiä, tai en pääse perille! Tai ehkä kumi puhkesi, enkä toden totta pääse perille.

Lapselle itseluottamus on eri asia. Siksi hänellä onkin isä tai äiti pyöräretkellä mukana, pumppaamassa ja paikkaamassa itseluottamusta aina tarvittaessa.

Itseluottamuksen akutti tarve herää toki aikuisellakin. Kun minuuttani tönäistään, tarvitsisin itseluottamusta. Kuinka ollakaan, en tule koskaan pumpanneeksi kumia puoli kilometriä ennen katukivetystä. Siksi itseluottamus on joskus kuin asettuisi nojaamaan konttorin sermiä vasten seinän sijaan. Juuri silloin kun tukea tarvitsee, se kaatuu.

Luottamus elämään sen sijaan säilyy, jos osaa elää oikealla otteella ripustautumatta suoritteisiinsa.

Keskustelu Karman kanssa

Nykyajan karmamme on se, että kasvamme kiinni viestintävälineisiin. Niinpä puhelimeeni tuli viesti tuttavalta. Olin tosin saanut saman viestin jo vuotta aiemmin eräältä toiselta tutulta. Se oli ketjukirje, joka kuului näin:

Lähetin enkelin suojelemaan Sinua viime yönä, mutta se tuli takaisin ja kysin “miksi?” Enkeli sanoi: “enkelit eivät valvo enkeleitä!”… … Jos uskot Karmaan lähetä tämä viesti 14 ystävälle…

Kiitin viestistä lämpimästi ja totesin hyväntahtoisesti, etten kuitenkaan lähetä sitä eteenpäin, sillä en usko Karmaan. Tuttavani vastasi, että hänen opettajansakin ohjeistus oli: ”Ole mieluummin etsijä kuin uskova, rather be a seeker than a believer.”

Mitäpä minä tähän muuta kuin:

Uskotko sitten opettajaasi?”

Hiljaisuus.

Noh, minähän uskon kuitenkin, vaikken Karmaan, vaan Korkeimpaan voimaan, jota nimitän Jumalaksi. Miksikö uskon? Heikkouttani. Ei minulla ole kanttia olla ihan vain etsijä, se olisi liian rankkaa. Jumala on minulle valo, joka palaa aina.

Tunnen aika vähän ihmisiä, jotka pitävät siitä, että saavat öisin pimeissä hotellihuoneissa hapuilla valokatkaisijoita. Elämähän on kuin vuosikymmenien pituinen kiertomatka. Hetken hotelli vaikuttaa kotoisalta, kunnes liian pian kohde vaihtuu. Elämä ympärillämme muuttuu koko ajan.

Kun elämä näyttää raadollisen puolensa, uskon siihen, että pääsen ajoissa pois. Että minulle annetaan vain niin paljon kannettavaa kuin jaksan kantaa. Ja luotan, että kun en lopulta enää jaksa, työnjohtaja nappaa kantajan armollisesti pois työvuorosta.

Näillä mennään. Tai jaxuhalit, jos naisellisemmin sanotaan.

Vaikka ei sen niin väliä enää tässä iässä. Naiset tuppaavat muuttuvan vähän jämäkämmiksi vanhentuessaan. Ja miehet pehmentymään. Hyvä niin. Vanhemmiten, kun on enemmän aikaa toisilleen, on hyvä vihdoin ihan kokemuksellisesti muuttaa sieltä vastapäätä vaikka vierekkäisille tonteille.

Elämä on lakritsia

23305973 - black pieces liquorice candy  backgroundYmmärsin, miksi bestselleri on jäänyt kirjoittamatta aiemmin: suorastaan inhoan selleriä. Alitajuntahan ymmärtää paljon paremmin kuin tietoinen mieli. En ihan oikeasti halua parastakaan selleriä!

Onneksi ja epäonneksi elämä on paradoksaalista. Melkein kaikkea me haluamme ja emme halua. Haluan sellerin terveysvaikutukset ilman sen makua. Haluan ykköstilalle ilman, että joudun luopumaan siitä seuraavalla kierroksella. Huipulta putoaminen on nimittäin rankempaa kuin huipusta haaveilu. Hamuamme elämäämme tasapainoa, mutta koska tasapaksu elämä on sietämätöntä, kaipaamme muutosta, vähintään vaihtelua.

Jollet elä unelmaasi, tavoitettasi todeksi tänään, se ei ole todellinen unelmasi ja tavoitteesi.

Emmekä me tiedä, mitä oikeasti kaipaamme.

Kaipaamme luottamusta ja rakkautta, muttemme uskalla luottaa ja rakastaa, sillä saatamme päätyä jätetyksi tai loukatuksi – tai tilanteeseen, jossa joudumme satuttamaan toista. Ja vain luottamalla ja rakastamalla saa luottamusta ja rakkautta. Miten näin yksinkertainen asia ei mene jakeluun?

Asiahan on niin, että kaipaamme sisimmässämme eniten pelosta vapautumista. Rakastamisen ja luottamisen pelosta. Tätä pelkoa on kuitenkin lähes mahdoton kohdata, sillä – se on liian pelottavaa. Pelkääjän näkökulmasta pelosta luopumiseen sisältyy uhka siitä, että ei enää pelkäisi, ja jäisi silti ilman rakkautta. Se vasta olisikin pelottavaa!

Joku haaveilee hoikemmasta ja lihaksikkaasta vartalosta ja vuodesta toiseen epäonnistuu sen hankkimisessa. Jos hän todella haaveilisi tästä, eihän se olisi kovin monimutkaista. Vaikkapa yksi voileipä vähemmän päivässä ja puoli tuntia kuntoilua joka toinen päivä. Vuoden päästä tulokset olisivat hämmästyttäviä. Miksi se on niin vaikeaa?

Ehkä hän pelkää hyvävartaloisuuden seurauksia. Entä jos elämä ei muutukaan onnellisemmaksi, vaikka kroppa muuttuisi? Unelma paremmasta elämästä ja sen hallinnasta pelkällä kunto-ohjelmalla romuttuisi. Vuosien haave osoittautuisi harhaksi.

Ja näinhän käy, väistämättä. Mikä tahansa saavutettu unelma haihtuu tiehensä kuin pilvet, joita kohti vaeltaa tuntikausia, kunnes huomaa seisovansa vain sumun keskellä. Elämä ei muuttunutkaan onnelliseksi täältä ikuisuuteen.

Tai ehkä hän haaveilee rakkaudesta, jota saa ilman hyvää ulkonäköä. Upeakroppainenhan ei voi tietää, rakastettaisiinko häntä yhtä paljon pulskanakin. Pulska saattaa toisaalta saada yhtä vähän rakkautta laihduttuaan. Mitä sitten olisi tehtävissä? Kuka haluaisi kohdata toivottomuuden, jos on vuosia kuvitellut onnen avaimen sijaitsevan juuri tuossa, ja kun siihen vihdoin ylettyy, se ei avaakaan onnen ovea.

Ehkä henkisen turvallisuuden tunteen vuoksi olemme paitsi itsellemme, myös toisille ihmisille aina liian vähän tai liian paljon. Liian lähellä tai liian kaukana.

Tiistai-iltana peiton alla, kun jo väsyttää, henkisesti tai fyysisesti liian lähellä. Kun apua tarvitaan, liian kaukana. Vietämme liikaa tai liian vähän aikaa töissä. Toinen on liian varakas, siis itsekäs ja ahne, toisella on liian vähän rahaa. Joku kuntoilee liikaa, toinen liian vähän. Haave saa näin elää. Haave siitä, että ihana elämä on aivan nurkan takana! Joka toinen päivä on vain itsestä kiinni, miksei jo elä sitä. Joka toinen päivä toiset ihmiset ja olosuhteet ovat lukinneet oven edestämme.

Ja näin vietämme koko elämän kävellen ympäriinsä, etsien portaita taivaaseen –  samalla, kun taivas on koko ajan läsnä.

Mutta se on liian helppoa ihmiselle. Armokin olisi helpompaa vastaanottaa ihan itse ansaittuna, suunnitelmallisesti. Eikä joutuisi kokemaan itseään pieneksi.

Onneksi yhdenkään ihmistarinan onnellinen loppu ei ole tarinasta kiinni. Elämäntarinoiden onnellinen loppu on jokaiselle vapaavalintainen. Voin valita kokea hänen kärsimyksensä vihdoin päättyneen, enkä hävinneen taistelua.

Ja tiukan paikan tullen voi kokea olevansa hämmästyttävän vahva ihminen, jos uskoo, että ihmiselle annetaan vain niin paljon koettelemuksia kuin hän jaksaa kantaa.

Elämä on musta tunneli, joka loppuu yllättäen. Siis lakritsipötkö.

Mielipala

14749355 - banana isolated on white with clipping pathKukaan ei nykyisin voi välttyä siltä, ettei joku viskaisi ihmisenä kasvamisen haastetta ohi mennessään naamalle. Päivälehti, tv-ohjelma, kahvipöytäkeskustelu töissä, puhumattakaan parisuhteista.

Mitä tuo ihmisenä kasvaminen oikein tarkoittaakaan?

Kun perusmies käy kuntosalilla, hän haluaa kasvaa ihmisenä. Erityisesti hartioista, miksei reisistä ja muualtakin. Leveämmäksi, isommaksi.

Kun perusnainen lähtee ystävättärensä kanssa ”aarrekarttakurssille”, hän haluaa kasvaa ihmisenä avarammaksi. Hän haluaa ylettyä heittämään unelmiaan korkeammalle ja rohkaistua kurkistamaan syvemmälle elämäänsä.

Kun joku toivoo, että hänen läheisensä ”kasvaisi ihmisenä”, toivoja itse haluaa päästä vähemmällä henkisellä kurkottamisella ja emotionaalisella venyttelyllä. Vähemmällä mielipahalla. Siis pienentyä.

Henkisesti kasvaminen on yksinkertaista, mutta vaikeaa. Kun ihminen menee henkisen kasvun kurssille, hän odottaa kasvavansa, kun maksaa maksun ja istuu takalistollaan joitakin tunteja. Ja kas, hän ei kasva. Niinpä hän maksaa taas ja istuu taas. Kuka tekisi samoin kuntosalilla? Maksaisi salin kuukausimaksun ja menisi sinne istuskelemaan?

Aika moni! Ihminen maksaa mielellään toiveista ja haaveista. Lottoaakin.

Tosin kaikki perusmiehet ja naiset ymmärtävät, että kasvua ei tapahdu, ellei niitä painoja nosta. Monta kertaa, monta viikkoa ja kuukautta, jopa vuotta. Se on yksinkertaista, mutta vaikeaa.

Henkisen kasvun ydin on se, että oppii ymmärtämään, huomaamaan ja muistamaan kaiken inhimillisen toiminnan ja etenkin ongelmien punaisen langan: Ensin herää tunne. Sen jälkeen tunne synnyttää ajatuksen. Ajatus huutaa huomiota kuin vastasyntynyt. Se saa huomiota muilta ajatuksilta, omasta päästä ja tuttavilta. Nämä ajatukset vahvistavat tunteita. Ja niin ihminen kuvittelee, että hänen ajatuksensa ovat tilanteen juurisyy, ne ovat totta, kun ne herättävät paljon tunteitakin. Niinpä ihminen tuhlaa valtavasti aikaa ja voimia yrittäen ratkaista ajatustensa ongelmia.

Turhaan. Sillä todellinen ongelmahan on vain tunne, mielipaha, jota ei ole huomattu ajoissa. Tunteet syntyvät salaa, huomaamattamme, lupaa kysymättä, ilman tahtoamme. Yleisesti ottaen. Toki tunteita voi välillisesti ostaa. Kesälomamatka tai elokuvalippu komediaan on ilon ostamista. Lippu kauhuelokuvaan on toisaalta pelon ostamista, mutta toivottua ja hallittua sellaista.

Jeppe ajaa autolla, kun uudehko Audi-maasturi ajaa hänen ohitseen viereistä kaistaa, joka vetää ruuhkassa paremmin. Jeppe tuntee itsensä huomaamattaan epäonnistuneeksi, kun ei ole samalla kaistalla, vaikka liikenteen sujuminen eri kaistoilla on arpapeliä. Jeppe kääntää musiikkia kovemmalle, kun radiosta alkaa seuraavaksi kuulua hevirokkia. Hänen alitajuntansa kaipaa vahvistusta kaivertavalla heikkouden tunteelle, josta hän ei ole lainkaan tietoinen.

Jeppe ehtii hyvin palaveriin, jossa osallistujana on huolellinen ja rauhallinen talouspäällikkö Heikki, jolla on pahaksi onnekseen Audi. Jeppe, jonka alitajunta muistaa Heikin Audin, kaataa kuppiinsa rehvakkaasti kahvia ja nostaa kokouksessa esiin taloushallinnon, jonka kustannukset ovat hänen mielestään aivan ylimitoitetut nykyisin. Tähän ei ole kiinnitetty huomiota aiemmin. Nyt se juolahti Jepen mieleen. Niinpä palaverissa keskustellaan pitkään taloushallinnon kulurakenteesta. Jeppe tuntee itsensä päteväksi, vahvaksi.

Kotiin ajaessaan rauhallinen Heikki on poikkeuksen stressaantunut ja kaasuttaa liikennevalojen jo vaihduttua keltaisiksi. Onneksi suojatie oli tyhjä.

Henkistä kasvua on ymmärtää tunteiden paikka salamannopeina starttaajina ja ylivoimaisina voittajina elämän erilaisten tilanteiden maalisuoralla. Etenkin niiden tunteiden, joita emme ostaisi kauppareissulla, jos ne olisivat myynnissä hyllyssä.

Tunne, jota en halua, on vain tunne. Se ei ole ajatusten ryöppy tai lankakerä, joka tunteesta lähtee, eikä johtopäätös ajatuksista, vaikkapa päätös ryhtyä toimintaan. Ensin on tunne, jolle ei voi mitään. Siitä seuraa ajatuksia, joille voi jotain. Voi ymmärtää, että monimutkainen ajatus on lähtöisin pelkästä yksinkertaisesta ja hyvinkin sattumanvaraisesti heränneestä tunteesta.

Yleensä ihmiset kuvittelevat, että tunne herää ajatuksesta. ”Et usko, kuinka törkeästi kollegani toimi minua kohtaan, kun ei ensin kysynyt minulta, haluanko projektin, vaan otti sen vain itselleen. Ei kovin kypsän ihmisen toimintaa!”

Fakta on, että kollega otti projektin, kun se oli saatavilla. Sen sijaan vihastuminen ja pettymyksen tunne on lähtökohtaisesti aivan erillinen asia. Miten ”petetty” kollega toimii suhteessa pettymykseen, se on ihmisenä kasvamisen ydinkysymys. Ei siis se, miten toisen toimintaa saataisiin muutettua. Siksi henkistä kasvua muilta peräänkuuluttavat ovat laiskoja huutelijoita.

Millaiseen yhteistyöhön kykenen ja haluan kyetä oman mieleni taloyhtiössä asuvien ei-toivottujen tunneasukkaiden kanssa? Haluanko oppia tuntemaan, huomaamaan, huomioimaan heitä?

Arvatkaa, myisikö tällainen vaikeiden tunteiden työstämiskurssi hyvin? Ei edes ilmaiseksi. Eivät ihmiset halua ostaa puuta, sahaa, vasaraa ja nauloja rakentaakseen siltaa mielensä sisään, vaikka tulokset siitä ovat takuulla toimivia. Unelmoi elämäsi ihanaksi tai Valitse seurasi – eroon negatiivisista ihmisistä myisivät kuin häkä. Niin kuin kuntosalikortit, joita ei käytetä.

Mielipahan välttely ei kasvata ihmisenä ketään, vaan kutistaa ja kaventaa – jopa mielipuoleksi asti! Mielipahaan tutustuminen ja sen siedätyshoito taas kasvattavat. Mielipahasta tulee pian mielipala – ihmisenä kasvamisen tärkein eväs.

Mielipahan juoni kiteytettynä:

  1. Kokemasi tilanne tai näkemäsi ärsyke laukaisee epämiellyttävän tunteen huomaamattasi.
  2. Tunne herättää nykyhetkeen päätyvän ajatusketjun, kun mieli etsii muistista, millaisiin menneisyyden tilanteisiin tämä sama tunne on liittynyt.
  3. Tiedostat ajatusketjun johtopäätöksen ja kuvittelet, että se synnytti tunteen. Niinpä ryhdyt ratkaisemaan tätä tunteen reaktiomaista tulkintaasi ajattelemalla ja toimimalla, vaikka ainoa ongelmasi oli tuo tunne.

Kun opit huomaamaan ja ymmärrät vähitellen reaktioitasi erilaisiin tunteisiin paremmin ja aiemmin, ennen kuin ne ovat päätyneet toiminnaksi, elämän reviirisi kasvaa huimasti. Mielipahasta tulee mielipala. Enjoy!

Onnellisuuden ohjelmointia

funny-bunny2Kuva: Andy Riley, Bunny suicides 

Elän kahta elämää: Toisessa elämässä pohdin iättömiä, ajattomia asioita. Arki pyörii siinä sivussa, iäisyys ei arjesta juuri piittaa. Arkielämän pyörteissä taas unohdan ajattomuuden, arki ei iäisyyttä ehdi ikävöidä.

Istuin töitä tekemässä sellaisella työpaikalla, joka ylittää kaikki toiveeni ja odotukseni. Kahvilatilan – josta saa luonnollisesti kaikkia mahdollisia juomaversioita ja jossa on viihtyisä sisustus ja erinomainen huoneilma – hyllyllä oli muistutus siitä, kuinka tärkeää on työtoverin hyväntuulinen tervehtiminen. Yhtiö pitää esimerkillisesti huolta siitä, että henkilöstö viihtyy työssään. Se on tosin nykyisin jo oletusarvo. Palkka ei lähestulkoonkaan riitä kompensoimaan sitä itseisarvolliseksi koetun vapaa-ajan menetystä, jonka me nykyajan työntekijät joudumme kestämään.

Miksi meidät ihmiset on luotu sellaisiksi, että etsimme jatkuvasti mielihyvää? Teemme alituiseen kovasti töitä sen eteen, että saisimme mielellemme erilaisia sirkushuveja. Kuvittelemme, että kaikenlainen mielihyvä ja nautinnot ovat yhtä kuin onnellisuus. Mielihyvä = hyvä mieli?

Syvä onnellisuushan löytyy painvastoin mielihyvän tavoittelusta irtautumisesta, vapautumisesta. Mielenrauha on syvintä onnellisuutta. Ja mielenrauha on mahdollisimman suurta riippumattomuutta ulkoisista tekijöistä. Se on myös riippumattomuutta omien tunnetilojen vaihteluista, jotka useimmiten vaihtelevat juuri ulkoisten tekijöiden ristiriidasta mielemme tavoitteiden kanssa.

Syvä, pysyvä onnellisuus löytyy vasta, kun ymmärrämme myös tunteidemme hallitsemattomuuden. Voimme hetkellisesti ja mielemme rajaamilla alueilla hallinnoida tavoitteitamme, tekojamme, valintojamme, ajatteluamme. Tunteitamme emme edes tätä vähää. Silti kuvittelemme, että voimme hallita elämäämme.

Koko ajatus siitä, että elämän tarkoitus olisi jokaisen yksittäisen ihmisen mielihaluvalikoiman tyydyttäminen, on absurdi! Meidäthän on karkoitettu paratiisista, sellaista ei ole verkkokaupan valikoimissa!

Jos kytkemme onnellisuutemme siihen, että saamme kokea toivomiamme tapahtumia, asioita ja tunteita, voimme olla täysin vakuuttuneita siitä, että onnellisuus pettää meidät. Se voi pettää meitä yllättäen vaikka naapurin kanssa, joka hankki kesämökin ja jätti meidät taajamaan terassille grillaamaan. Onnen edellytykseksi määritelty mukava puoliso voi pettää meitä kalenterin tai heikkojen geeniensä kanssa.

Onnellisuuden mustekelan lonkerot kaappaavat meidät hetkeksi ja pudottavat taas kellumaan jonnekin niin suureen ja käsittämättömään, että se on myös mielellemme hallitsematonta. Mutta onneksi on mielitekojen mustekala, koemme. Kun se lonkero-otteessaan heiluttaa minua ylös ja alas, saan tuntumaa siihen, mikä on mieluisaa ja mikä ei. Niin herää halu päästä taas mustekalan kyytiin ja saada kokea juuri sopivasti flow’ta juuri tiettyyn suuntaan. Kun se taas nappaa minut, koen onnistuneeni. Tätä lisää!

On turha kertoa kenellekään uutisena, että onni ei ole tavaroissa, elämyksissä tai maineessa. Sen tietävät kaikki, vaikkeivät eläkään tämän tiedon varassa, vaan halujensa.

Vähemmän tiedostettu ajatus on sen sijaan se, että onnellisuus ei edellytä edes mielihyvää. Ei auringonpaistetta, ystäviä, lasten naurua, sujuvaa liikennettä, sopuisia kohtaamisia työpaikalla, terveyttä.

Onnellisuus voi löytyä mielihyvän ja hyvän mielen etsinnästä vapautumisesta.

Entä jos ei tarvitsisi tehdä päivittäistä tuloslaskelmaa omista fiiliksistään? Ei tilinpäätöstä siitä, mihin olen tyytyväinen ja mihin pettynyt elämässäni? Ei tarvitsisi budjetoida tiettyä määrää hyvää mieltä, nautintoa, onnistumisia ja tyydytystä vuoden varrelle, etenkään loma-aikoihin?

Entä jos onni ei olekaan sen etsinnässä, vaan onnen etsinnän lopettamisessa? Luovuttamisessa.

Luovuttaminen ei suinkaan merkitse sitä, ettei voisi innostua, yrittää, keksiä, ahkeroida intensiivisesti ja viimeistellä huolella. Se merkitsee vain sitä, ettemme työskentele enää onnellisuuden irtisanomisuhan alaisina.

Siirrymme freelancereiksi, joilla on vieläpä aina riittävästi katetta tilillä. Vapaus antaa virtaa jaksaa – sitähän me onnen etsinnästä juuri olemme toivoneet saavamme.

Elämänmuutoksen seuranta, osa 1

97321632_m

50-projektini starttasi helmikuun alusta. Nyt on ensimmäisen väliakatsekkauksen aika.

Löysin siis peräti seitsemän kohtaa, joilta osin toivon muutosta elämääni. Tein exceliin (yep 😀 ) taulukon, jossa yhdessä sarakkeessa on lueteltu nämä seitsemän kohtaa allekkain (kahden sanan kiteytyksinä, kuten edellisessä postauksessani), viereisissä sarakkeissa on tilaa rastille ruutuun per päivä tai viikko, miten menee.

Taustana koko projektille nostettakoon esiin pari seikkaa: Ensiksikin, olen puhunut ja kirjoittanut peräti kirjoihinkin siitä, kuinka en oikeastaan enää usko tavoitteisiin. En usko, että se, MITÄ toivon, haluan, janoan jne., ratkaisisi juuri MITÄÄN. Se, MITEN elän jokaisen päivän, ratkaisee paljon enemmän. Tavoitteet ja haaveet ovat kiva mauste, mutta raaka-aine ratkaisee. Miten elän -ote on raaka-aine. Se taitaa olla minulla jo hyvässä kuosissa.

Kuinka noloa on se, että muistin koko tämän teeman vasta sen jälkeen, kun olin listani tehnyt ja elänyt sen kanssa (vai armoilla) kuukauden verran? Erittäin noloa!

Noh, sen lisäksi olen tehnyt vuosien varrella lukemattomia uudenvuoden lupauksia. Onnistuneimmat lupaukset ovat olleet kaikista lupauksista pidättäytymiset. Viime uutenavuotena sorruin jälleen kerran tekemään lupauksen: päätin ryhtyä käyttämään  hammaslankaa säännöllisesti. Menin ostamaan peräti apteekista juuri oikeanlaista, hammaslääkärin suosittelemaa lankaa ja asetin sen hammasharjan viereen.

Miten kävi? Hammaslankapakkaus pysyi siinä hammasharjan vieressä viikkokausia – avaamattomana. Miten voi olla muka niin vaikeaa tehdä jotain erittäin tärkeää ja erittäin helppoa, mitättömän pieni muutos? Uskomaton saavuttamattomuus. Käsittämätöntä. Mitään muuta en luvannut, tämän lupasin tosissani.

Ja niinpä tämän floppauksen jälkeen keksin ryhdistäytyä vetäisemällä seitsemän kohdan elämänmuutoslistan kehiin. Nyt saa arvata, miten elämänmuutosprojekti on edennyt 🙂 Seitsemän kohtaa, joista osa liittyi kuntoon ja terveyteen, jokin taas ihmisenä henkisesti kasvamiseen, yksi kodin siivoukseen jne.

On melkein uskomatonta todeta, että kuusi seitsemästä muutoskohdasta on toteutunut erittäin hyvin! Sen lisäksi olen ottanut matkalla mukaan kaksi lisää. Nyt muutoslista on yhdeksän kohdan pituinen. Ohhoh!

Muutos on ollut todella helppoa. Se ei ole edellyttänyt ollenkaan tahdonvoimaa tai tsemppiä. Siinäpä juuri onnistumisen salaisuus. Hoksasin, että mikään muutoskohteista ei ole ollut tavoite. Ei siis jotain, jota kohti etenen, ryömin, tsemppaan jne. Ei siis myöskään aarrekartta- tai mielikuvaharjoittelua elämästäni jotenkin erilaisena tai parempana kuin nyt. Eikä yleisluontoisia, pontevia päätöksiä aloittaa jotain uutta tai etenkään tehdä jotain vähemmän (kuten herkkulakko) alkaen tietystä päivästä. Se on testattu, ei toimi. Tai toimii viikon.

Muutoskohdat ovat olleet aivan vahingossa yksinkertaisia rutiineja, joita muutin samantien. Ne ovat joko toistuvia, merkittyjä tapahtumia kalenterissa (squash toisen liikunnan sijalle, viikonlopun pidempi lenkki lyhyemmän sijaan ja siivousaika kalenterissa ”spontaanin innostuksen” sijaan), tai liittyvät toistuvaan rutiinitoimintaan (kun otan lautaselle tuoretta, tuplaan määrän, tai kun istun autoon ja lähden ajamaan, teen lantionpohjan harjoituksia).

Miksi hammaslangan käyttöönotto ei onnistunut? Hammaslangan käyttö oli toive, tavoite. Ja yritetty rutiinin muutos ei ollut riittävän tarkka. Hammaslanka vain on hyllyllä, kuten kaappiin hankittu kuntolaite, sitä ”pitäisi käyttää”, muttei esim. ole asetettu hammasharjan eteen niin, että aina ennen kuin alan harjata hampaat, käytän lankaa.

Yksi kohta, jossa en ole onnistunut, on varmasti liian epämääräinen, se ei liity suoranaisesti jo olemassa olevaan käyttäytymistapaan. Se oli tavoite, toive, halu. Pohdin, mitä tämän kanssa teen. Tämä kohta seitsemän oli myös juuri se, jota en julkistanut. Ehkä luovun siitä kokonaan? Tai toistaiseksi? Vai johtuiko epäonnistuminen sittenkin siitä, etten julkistanut sitä kaikille teille yhden käden sormilla laskettaville muutosprojektitarinan lukijoille? 😀

Harkitsen Kohdan Seitsemän kohtaloa huomisella pidemmällä lenkilläni. Se on kuitenkin onnellisuuden kannalta todella tärkeä muutos, jota – hmm – toivon.

Ja odotan jo nyt erittäin hyvillä mielin kesäkuuta, jolloin Kankea Ketterämmäksi -kohta saa pitää huolen siitä, että vetäisen kannat kattoon! Enkä yksin.

Kilpikonnan kohtalo

13718111 - large turtle  at the sea edge on background of a tropical landscape

Täytän 50 vuotta kesällä.

Olen ajatellut pitkään, että tasavuosipäivällä ei ole mitään merkitystä. Kunnes luin jälleen kerran Lee Jampolskyn oivallista Vapaudu riippuvuudesta –kirjaa: ”Jokaisella asialla on minulle se merkitys, jonka sille annan.”

Voin siis valita, onko viisikymppis-rajapyykki minulle merkityksetön vai ei.

Ja niinpä valitsinkin sen tarkemmin ajatellen merkitykselliseksi.

Elämänasennettani olen saanut (ja joutunut) muovailemaan perustuksia myöten uusiksi sitten nelikymppis-etapin, joten tällä kerralla en kyseenalaista elämäni tarkoitusta tai ammattiani, en matkusta uuteen maahan, vaihda kampausta, enkä aloita uutta harrastustakaan.

Uskoni siihen, että ihminen voi muuttua perinpohjaisesti, on aika heikko nykyisin. Uskon kuitenkin siihen, että ihminen voi kypsyä, viisastua ja avartaa mieltään, laajentaa etenkin henkistä reviiriään, jos haastaa itsensä siihen. Automaattisestihan ei suinkaan kasva, vaan reviiri kaventuu vuosien myötä. Synnynnäisesti nopea ja aloitteellinen voi oppia hiukan paremmin keskittymään ja malttamaan, kun jaksaa treenata pitkään ja hartaasti, tuhansia toistoja. Synnynnäisen rauhallinen ja varovainen oppii halutessaan hiukan rohkaistumaan, ainakin tilannekohtaisesti, kun treenaa tarpeeksi.

Pysyttelen siis tänä vuonna jalat maassa tavoitteissani – eli tein seitsemän kohdan Hyvän Elämän tavoitelistan kohti kesää. Jaan näistä kuusi, sillä ”ken kuuseen kurkottaa…”

  1. Tuplasti tuoretta. Syön vähintään tuplasti vihanneksia (ja hedelmiä tai marjoja) päivässä. Uskon, että hyvän lisääminen vähentää automaattisesti turhaa ja huonompaa. Pätee todella monessa tavoitteessa! Lisää hyvää = vähemmän tilaa huonolle.
  2. Kotia kuntoon. Tarkoituksella mukana a-kirjain. Koti kuntoon olisi aivan liian suuri tavoite. Vaikka kyse on ”vain” siivouksesta.
  3. Kestävyys kunniaan. 2008 kipaisin vielä Paavo Nurmi -maratonilla 40-sarjan voittoon. Sittemmin yli tunnin kuntoilut ovat jääneet lähestulkoon unholaan. Maratonin verran koirakävelytystä viikossa on mukavaa ja virkistävää. Mutta kun katson peiliin, voin jo tässä iässä vihdoin ihan rehellisesti tunnustaa, että en ole koskaan ollut kiinnostunut harrastamaan liikuntaa silkasta liikkumisen ilosta. Kyllä voitto on tärkeintä – ainakin itsensä voittaminen. Onnistumisen kokemus nyt ainakin. Niinpä otin tavoitteeksi neljän tunnin maastopyöräkisan 50-sarjassa kesällä. Lumikenkäjuoksua aluksi talvitreeninä.
  4. Kanki ketteräksi. En ole koskaan venytellyt. Enkä lupaa nytkään venytellä. Mutta toisena lajina herättelen henkiin nopeutta ja ketteryyttä kysyvän squashin, jota olen suorastaan rakastanut maastopyöräilyn lisäksi menneinä vuosina, mutta pelikavereita on ollut kovin vähän. Kössistä saa myös helposti onnistumisen ja edistymisen kokemuksia (toisin kuin venyttelystä), jos ei mitaleita ; ) Valmennus alkaa ensi viikolla.
  5. Tenatta trampalle. Tämän ymmärtävät muut ikäiseni naiset, jotka ovat päätyneet muksujen mukana trampoliinille! Kokonaisvaltaista syvien lihasten treenausta siis mukaan ohjelmaan.
  6. Kilpi kevyemmäksi. Viimeisenä ja tärkeimpänä jaan pitkän tähtäimen tavoitteeni, joka on henkisen kilven hiominen vuosi kerrallaan ohuemmaksi. Olen ihminen, joka ”ei tarvitse”. Ei osaa pyytää, ei tarvita, ei kaivata. Selviytyjä, joka demonstroi itsenäisyyttään ja vahvuuttaan antamalla myös muille sellaista, mitä he eivät tarvitse.

Kilpeni alla pidän itse huolta kaikista tarpeistani. Kilvestäni saan kehuja ja ihailuja. Se kestää. Sen alle en päästä muita. Minua ei näy heikkoina hetkinä.

Koiraa ja Jumalaa on toki aina turvallista rakastaa, jos parisuhdetikkailla on kokeillut kiivetä tähtiin ja kapsahtanut katajaan kerran jos toisenkin. Kuusi on parempi tavoite kuin tähdet. Kolhuja ja naarmuja tulee vähemmän.

Kaikki nuo muut tavoitteethan ovatkin pääosin silkkaa viihdettä, mutta tämä viimeinen, haavoittuvuuden harjoittelu, kantaa hedelmää pitkälle, seuraaviin sukupolviin asti. En toden totta halua vasta hyvin iäkkäänä ryhtyä pakon edessä harjoittelemaan avuttomuutta, jos karmiva kohtaloni olisi, etten kaatuisikaan saappaat jalassa.

En etenkään halua antaa esimerkkiä lapselleni, että voin rakastaa itseäni ja olla läsnä muille vain terveenä ja vahvana, hyväntuulisena, fiksuna ja pärjäävänä. Useinhan me puheen tasolla kasvatamme ja opastamme lapsiamme fiksusti, mutta se tapa, jolla itse arkeamme elämme, ratkaisee. Sen he näkevät ja tallentavat sisimpäänsä malliksi.

”Älä, äiti, enää ota poikaystävää, sulle tulee vain paha mieli.” ”Miten niin paha mieli?” Minähän hoitelen mielipahani ihan itsekseni huomaamattomasti, otaksuin.

Kilpeä kevyemmäksi olkoon siis tämän ja tulevien vuosien tärkein ja merkityksellisin tavoite. Kivoja kisahetkiä, hyvää ruokaa ja muuta mukavaa somen täytteeksi sitten tämän kasvutaipaleen kevennykseksi!