Älä huku syvällisyyteen!

Tänä merkityksellisyyttä me- ja minä-subjekteille metsästävänä aikana olemme vaivihkaa asennoituneet niin, että kaikki ”syvällinen” on automaattisesti hyvä asia, kaikki ”pinnallinen” on vähäarvoista.

Kaipaamme syvällisempiä keskusteluja ja kohtaamisia, ihmissuhteita, merkityksiä tekemisille.

Meri, rakkain maallinen elementtini, on kuitenkin syvällinen ja pinnallinen yhtä aikaa. Pinnalla on aaltoja, laineita, pinta väreilee. Pinnalla vesi on valoisaa, läpinäkyvää ja liikkuu kevyesti.

Syvällä on hiljaista ja pimeää, vesikin lähes seisoo, lepää pohjaa vasten.

Molemmat ovat tärkeitä ulottuvuuksia.

Olen joskus tuntenut suurta syyllisyyttä siitä, etten jaksa tavata vapaa-ajalla jotakin henkilöä, joka haluaa aina ja vain keskustella ”syvällisesti”. Muistin hyvin ne vuodet, jolloin itse kaipasin nimenomaan syvällisiä kohtaamisia, olin kyllästynyt small-talkiin. Olisin voinut viettää kaiken vapaa-aikani syvällisiä jutustellen, elämän ulottuvuuksia ja lukemiamme kirjoja ja elokuvia pohtien.

Hyvin raskaita ja merkityksellisiä tilanteita kohtaavat ensihoidon työntekijät eivät keskustele tauoillaan niinkään elämän tarkoituksesta, vaan useammin heittävät hyvää läppää. Merkityksellisyys on läsnä itsestään.

Vakavasti sairaat haluavat usein keskustella kevyemmin päivän uutisista vierailijoidensa kanssa kuin pohtia elämän Suuria Kysymyksiä.

Mietin, mitä tapahtuikaan parin todella raskaan vuoden jälkeen, jolloin henkinen kotini oli liiankin syvällä? Jolloin päivittäin joutui tahtomattaan kohtaamaan ajan ja elämän merkityksellisyyden, kohtaamaan pohjan, pimeyden ja tyhjyyden, kun elämä kyseenalaisti itsensä jatkuvasti?

Aloin kaivata pinnalle. Hinnalla millä hyvänsä.

Kaikkein arvokkaimmaksi muodostuivat kevyet rupatteluhetket naapuruston koiraunulkoiluttajien kesken. Kaupan kassan leppoisa toteamus päivän säästä. Ja viihdeohjelmat. Katselin Putouksen vanhoja jaksoja, Kumman kaa, South Parkia, mitä vain. Rakastuin komiikkaan. Se veti uppotukin syvyyksistä pinnalle ja antoi hetken vesiskootterikyytiä.

Nauru elää pintavedessä, joka kutittaa. Nauru parantaa. Toki itkukin.

Ihminen, joka ei kaipaa asioiden merkitysten syvällistä reflektointia, on aivan yhtä arvokas ja tärkeä kuin hän, joka sitä kaipaa. Ei ole tarpeen yrittää herättää lähimmäistä ymmärtämään tämän ”pinnallisuus”, mitä tapahtuu jatkuvasti. Sekin on henkistä väkivaltaa, vaikka hyvää tarkoittavaa. Voimme kasvaa itse ja jakaa kasvukokemuksiamme siellä, jossa niitä kaivataan, mutta emme voi kasvattaa toista aikuista.

Kaikella on paikkansa, kaikilla ja kaikella aikansa.

Grafiikka: Sari Bremer, Into the Wilderness

 

 

 

 

 

Olen rikas – eli havaintoja näennäisesti anonyymeistä ihmisistä, jotka ovat menettäneet näennäisesti pinnallisia asioita

Kun rahat loppuvat ja materia haihtuu, kaveripiiri menee uusiksi. Ei lähdetä yhdessä tuttuihin harrastuksiin, sillä harrastukset maksavat ja välineet on myyty, tai kulttuurimenoihin, ulos syömään. Ei kutsuta ystäviä kotiin, ei lähdetä viikonloppua viettämään, ei matkoille. Kaikki maksaa.

Ja jos työt loppuvat, ei ole sosiaalista piiriä. Ei konttoria, jonne mennä rupattelemaan työkaverien kanssa. Ei asiakkaita, kokouksia, lounaita, ei seminaareja, joissa tapailee kollegoja.

Et muuten myöskään voi kiukutella lähipiirille kuten ennen, jos ihmiset eivät ole sinusta taloudellisesti riippuvaisia. Vahvoja, valistuneita mielipiteitäsi ei kuuntele kukaan.

Aina voit toki kirjoittaa nettiin. Paitsi että on myös päiviä, jolloin ei ole nettiä kotona, se on suljettu, tai tietokone ei toimi, sen korjaaminen maksaa. Ja jos koti pitää myydä, työtön saa vuokra-asunnon kaupungilta aika kaukaa tutuista naapurustoista. Lasten harrastuksetkin täytyy vaihtaa halvempiin.

Sosiaalinen identiteetti haihtuu, kun ei ole työidentiteettiä, eikä enää samaa vapaa-ajan kaveripiiriä. ”Mentäisiinkö kahville?” ei toimi pitkään, eikä sekään, että vanha tuttu tarjoaa kerta toisensa jälkeen ruuat, juomat ja golfkierrokset. Ja kaikillahan on kiire!

Mitä jää jäljelle?

Terveys ja kunto. Suurin piirtein ainakin. On aikaa kuntoilla. Jos jaksaa. 

Huumori.

Hellyys.

Luonto.

Maisemat.

Tuoksut.

Sanat.

Äly ja viisaus.

Elämänkokemus. Taito käyttää sitä.

Aikaa havainnoida ja olla läsnä.

Rakkaus. Itse asiassa kaikki rakkaus jää jäljelle.

Onnea ja onnellisuutta en listaa tähän, ne nimittäin vaihtelevat tuulen lailla. Onnellisuus haihtuu äkkiä, kun jää yksin.

Mutta oikeastaan rakkaus ja läsnäolo heräävät aivan uuteen elämään, kun niiden korvikkeet poistuvat. Niille on vihdoin tilaa.

Kallis loma ja ravintolaillallinen silloin tällöin eivät enää voi korvata lapselle ja läheiselle läsnäoloa arjessa.

On kuitenkin todella vaikeaa ja rankkaa rakastaa ja asettua tarjolle rakastetuksi tulemiselle ilman totuttuja apuvälineitä. Ei voi – tai ei osaa vielä halvalla – laittaa hyvää ruokaa, hankkia yllätyslahjoja, hyvännäköisiä vaatteita ja tavaroita, kampausta ja meikkiä. Ei voi jakaa kuvia hienoista hetkistä lomalla ja juhlista.

Lähinnä elämäniloisia kuvia arjesta, tai otteita kirjoista, joita on lukenut. Ajatuksia ja havaintoja voi toki aina jakaa.

Kelpaanko omana itsenäni?

Harva meistä kelpaa!

Emme kelpaa itsellemme omana itsenämme. Siksi paljaaksi riisutun toverin näkeminen herättää epämiellyttäviä tunteita, kun emme voi olla huomaamatta omaa turhamaisuuttamme. Mutta se ei ole kenenkään syy, se on yhteisesti ymmärtämättämme rakentamamme harha, jossa on näennäisen turvallista ja liiankin mukavaa elää.

Olemme riippuvaisia sosiaalisesta identiteetistä, jonka tärkeitä osia ovat ammatti ja harrastukset, omaan toveripiiriin sopiva vapaa-ajan vietto.

Näennäinen turvallisuus merkitsee sitä, että kupla voi puhjeta äkkiarvaamatta. En riittänytkään. En asiakkaille, työnantajalle. Tai en puolisolle. He päättivät etsiä jotain ”parempaa” tai ”erilaista”.

Onko tuskallisempaa huomata, että minua rakastetaan sen ulkoisen vuoksi, mitä minulla on, vai huomata, että minua ei rakasteta sen vuoksi, että minulta puuttuu jotakin ulkoista?

Olen kokeillut molempia, joten heitän kolikkoa.
Se putoaa reunalleen ja jää pyörimään! Johtopäätös: rankinta on siis huomata, että minua ei rakasteta.

Tämän kohtaamista ei kukaan voi välttää elämässä.

Jää vain yksi vaihtoehto: rakastaa itse.

Ihminen on nimittäin onnellinen vasta, kun hän osaa rakastaa.

Ja joka osaa rakastaa, hän vasta on rikas.

Ja rakastamaan pystyy jokainen, joka rohkenee opetella.

Listalta puuttui siis vielä jotain tärkeää: halu oppia.

 

Viimeinen luku: lopullinen diagnoosi

Kun kirjoitin 2015 keväällä Puoli vuotta ennen tuomiota –kirjaa, aloitin karmivasta epätietoisuudesta, mikä aivoissani on vialla. Aivoverenkierron häiriöt, tukos, pieni infarkti, jokin muu aivosairaus, kaulasuonen tukos – vai ”vain” mielenterveyden ongelmia.

Päädyimme lopulta yhdessä psykiatrin kanssa lievään eli 2-tyypin 2-suuntaiseen diagnoosiin, ilman hoidon tarvetta.

Kaikki neurologiset oireet eivät suinkaan liittyneet mielialaan. Olen elänyt niiden kanssa, päänsäryn ja muistikatkosten. Koulun joulujuhlassa en muistanut yhtäkkiä tutun joululaulun sanoja. Joskus en muista naapurin koiran nimeä. Joitakin vuosia sitten puheen tuottaminen takelteli, se pistettiin harvinaisen migreeniauran piikkiin. Nyt toista puolikasta päästä on särkenyt pian 1,5 vuotta 24/7, jatkuvasti.

Tänään olin jälleen neurologilla. Olen ollut aiemminkin hyvin perinpohjaisissa neurologisissa tutkimuksissa, kahteen otteeseen vuosien varrella, kun on tutkittu näkö- ja puhehäiriöitä, lähimuistia ja uupumusta. On tehty aivojen magneettikuvat ja ties mitkä testit moneen kertaan. On epäilty MS-tautia, aivokasvainta ja muuta ”mukavaa”. Nämä tutkimukset jatkuivat taas.

Ja samaan aikaan: ei edes flunssia, kova kunto ja voimaa kummasti riittää vuodesta toiseen – jaksaa, jaksaa!

Mielialahäiriödiagnoosin pohjalta löytyi lopulta tärkeitä diagnoosiavaimia. Masennukseni ovat olleet kovin lyhyitä. Hypomaaniset oireet, kuten unettomuus ja rohkeat ja nopeat päätökset, joiden lisäksi ilmeni uupumus- ja masennusoireita, tasapainohäiriöitä jne, alkoivat samaan aikaan kuin neurologiset oireet: muutama viikko ja kuukausi 2000-luvun alkupuolen autokolarin jälkeen.

Jos lentää ilman kypärää pää tuulilasiin, kun auton vauhti on yli 50km/h, ei pään ihon liimaus ja tuulilasinpalojen irrotus kallosta myöhemmin ihan riitä. Olisi kannattanut tutkia hiukan lisää.

Lopullinen syy: minulla on aivovamman jälkitila. Kokonaisvaltaisesti aivoihin liittyvät oireet selittyvät sillä. Myös harmittomammat, kuten se, miksi triathlonin avovesiuinti ei enää onnistunut, kun tasapainoaisti oli häiriintynut ja maininkeja on syytä katsella nykyisin vain pää pinnalla.

Hyviä uutisia, todella. En enää pelkää piileviä, vakavia sairauksia. Että tytär löytää äitinsä tajuttomana ja jää yksin.  

Aivovamman jälkitilasta: http://www.terveyskirjasto.fi/xmedia/duo/duo94334.pdf

Rakastuminen ja siihen liittyneet päätökset ovat ihan toinen tarina, joka liittyy toki sekin aivoihin, mutta enemmänkin kemiaan ja lapsuuden rakkausoppeihin kuin fysiikkaan.

Kaiken syitä ja seurauksia pohtiessa kirjoittelin viidennen kirjani, joka ilmestyy sitten joskus. Mm. siitä, miten 47-vuotiaan elämä alkoi muistuttaa lähinnä Absolutely Fabulousin Patsya. Mielessä soi vuorotellen Tavaramarkkinoiden Kevät ja Isä Meidän. Viisasten juomaa tuli nautittua pullo pojanpoikineen lemmen liedellä kärventyneitä käpäliä nuollessa.  

Hiukan liian rajusti ravistettu naarasleijona jatkaa juppihullun elämää kohti kevättä ja kesää, onnellisena. ❤

Life begins where fear ends – Osho

images-34

Elämä alkaa vasta, kun pelko väistyy. Ja miten pelko väistyy?

images-35

Action cures fear, eli toiminta karkoittaa pelon. – David J. Schwartz.

”Entä jos en onnistu?” Entäpä jos lähdet matkaan niin, että olet valmis eksymään ja epäonnistumaan monen monta kertaa. Pelko väistyy. Me pelkäämme, että tilaisuuksia on vain yksi. Ja että turvallisinta on olla avaamatta ovea lainkaan. Mutta…

635584461033499211-1709589153_When-one-door-opens-2-vinyl-wall-design.imgopt1000x70

Aina. Itse asiassa ovia paukkuu kiinni ja auki vähän väliä, kuin tuulisena yönä autiotalossa. Sellainen juuri on harhamme ”hyvästä elämästä”, mielikuva elämästä, jonka itse rakennamme, sisustamme ja jota remontoimme.

Elämä yrittää hälventää tuota harhaa järjestämällä tuon tuostakin tuulisia päiviä, ”yllätyksiä” – jotka ovat lopulta elämää itseään. Sillä elämä on vain ja ainoastaan parasta ennen huomista.

Hyvää juuri tätä päivää! ❤

Puoli vuotta ennen tuomiota – henkinen testamentti tuomion jälkeen

Elokuun lopussa julkaistun kirjani Jaksaa, jaksaa – näkökulmia vaaralliseen ja kantavaan vahvuuteen myötä teema vaihtui mediassa mielialahäiriöstä ikään kuin sen lähinaapuriin. Olen puhunut työssä ja nykymaailmassa jaksamisesta siellä sun täällä, jopa enemmän haastattelupyyntöjä kuin olen ehtinyt ottaa vastaan. Havaintoja maanisesta menosta työelämässä ja siitä, miten varovaisuudelle ja palautumiselle kannattaa varata aikaa – kantapään kautta opittua.

Elämä täällä Espoossa on jatkunut lähes samanlaisena kuin millaista se oli pari vuotta sitten. Sisäiset muutokset ja oivallukset etenkin ihmissuhteista ja omista motiiveista ovat olleet suuria, ulkoiset muutokset elämässä lopulta pieniä.

Samat asiat ja arkirutiinit, joita kuvittelin ennen vain hyviksi, enkä osannut siksi arvostaa, vaan haikailin entistä parempien, ellen suorastaan parhaiden valintojen perään, ovat onneksi jäljellä. Ja sehän on parasta: ymmärtää, että hyvä onkin usein ihan parasta.

Mielenterveyden kannalta tärkeimmät tekijät ovat olleet luonnossa koiran kanssa liikkuminen ja Nemoy:n neuroterapia, jonka avulla sain uneni kuntoon. Todennäköisesti vitamiini- ja hivenainelisillä on ollut myös vaikutusta, jota en tosin pysty määrittelemään, kun elintapapuolella on ollut muilta osin aivan liikaa toivomisen varaa.

Olen henkisesti hyvässä kunnossa. Kestän stressiä, osaan olla vihainen ja rakastan elämää. Kiitollinen työstä, kohtaamisista, ystävistä. Ihmissuhderintamallakin olen erittäin tyytyväinen hyökyaaltojen jälkimainingeissa. Ehkä kerron lisää joskus tulevassa kirjassani.

Työssäni olin päättänyt kolmisen vuotta sitten tehdä isompia muutoksia. Pitkän linjan motiivitutkija ja kasvukonsultti arveli ja koki, että valmennus ja kirjoittaminen ovat inhimillisesti arvokkainta antia lähimmäisille. Kutsumustyönhän sanotaan olevan siellä, missä oma intohimo kohtaa maailman tarpeet. Oma intohimoni onkin ehdottomasti kirjoittamisessa, mutta maailman tarpeet selvästi aika lailla muualla. Ensimmäisen kirjan, Suorituselämästä Merkityselämään julkaisun jälkeen luentokalenterissa oli hyvin hiljaista, odotin aivan jotain muuta.

Nyt neljännen kirjan jälkeen lähes 90% leivästäni on tullut tänäkin vuonna konsultin työstä, jos lasketaan, että tämän vuoden kirjat ovat toistaiseksi tuottaneet useita tuhansia tappiota ja valmennukseen käytän päivän verran viikossa. Velka, jota tuli tehtyä ylioptimistisena, ei lyhene kirjoittamalla ja valmentamalla. Yksi myyty kirja tuottaa bruttona yhden kahvikupin verran kirjailijalle ja vain harvoja kirjoja myydään useita tuhansia kappaleita nykyisin.

Kaikki mediakeikat vuosien varrella yhteenlaskettuna ovat tuottaneet keskimäärin yhden maksullisen luennon verran vuodessa. Yksinhuoltajan rooliin on myös vähintään haasteellista, osin käytännössä mahdotonta yhdistää mitä tahansa luentokeikkoja. Entinen hyvältä tuntunut konsultin työ onkin siis parasta. Merkityksellistä luentotyötä on tulossa Tommy Hellstenin kanssa jatkossa, 20.11. Helsingistä alkaen.

Edelleen uskon ja toivon joskus tulevaisuudessa olevani kokopäiväinen kirjailija ja luennoitsija, kunhan joko valitsen tyylin ja teemat, jotka puhuttelevat massoja, tai lähden kotimaan rajojen ulkopuolelle. Sitä odotellessa kirjoittaminen on minulle, samoin tosin kuin suurimmalle osalle kirjailijoista, lähinnä omalla hevosella ratsastamisen kaltainen harrastus: kallista ja paljon aikaa vievää. Mutta minkäpä intohimolleen voi!

Kaikki ajallaan, kiirehtimättä.

Nyt vetäydyn harjoittelemaan kirjojen kirjoittamista rakkaana puhdetyönä ja keskityn päätyöhöni, yritysten ja johtajien kasvun sparraukseen, jossa olen asiakkaista päätellen sentään ammattilainen. Muistutan päivittäin itseäni, että päätyötä ei ole sosiaalisen median päivittäminen ja omien blogien kirjoittaminen.

Ihmisenä ja ammattilaisena kasvaminen edellyttää entistä useammin ei:n sanomista asioille, joista pitää. Se on vaikeaa. Vapaudella on kova tunnehinta.

Kuka olen ja minne matka, se on arvoitus. Elämä on hämmästyttänyt ja kummastuttanut, yllättänyt kulkijan vuosi toisensa jälkeen, viimeksi aivan äskettäin. Luotan, että se yllättää jälleen.

Superlatiiviyliannostus – tulevaisuuden HIV

Mietteitä kesän jälkeen, johon on kuulunut aika monta suunnittelematonta ”never before” –kokemusta:

Superlatiiviyliannostus on tulevaisuuden HIV. Se sai alkunsa Amerikasta, kuten melkein kaikki valtavan suuri, häikäisevän kaunis ja unohtumattoman vaikuttava. Opimme kehumaan taktisesti, imartelemaan, saavuttamaan sen avulla yhtä sun toista.

Egot janoavat superlatiivi-ilmaisuja: olet paras, täydellinen, ainutlaatuisen upea, pään sekoittava, ennennäkemättömän lahjakas. Tavoitteenamme on olla vain parhaita, maailman suurimpia.

Kuten kaikkeen hyvään kohtuuttomasti annosteltuna, superlatiiviyliannostukseenkin voi lopulta kuolla. Sen saa huomaamattaan äärettömän hekumallisessa tilassa, mahdollisuusmaniassa, siksi sitä on vaikea varoa.

Tiedän, mistä puhun. Olen saanut elinkautisen sen diilerinä, luvannut rakastaa asiakkaita ja ihmisiä täältä ikuisuuteen ilman turvavälineitä. En jaksanutkaan. Ja saanut armahduksen.

After Ultimate Love there is – wife?

Vai sittenkin…

After Ultimate Love there is life – täydellisen rakkauden jälkeenkin on elämää.

Vai sittenkin…

After Ultimate Love there is Life – liian täydellisen rakkauden jälkeen alkaa Elämä.

Yksilön ja joukonkin ego kuihtuu superlatiiviyliannostuksn jälkeen kuin ruusupensas hiukan liian pitkän kesän jälkeen, luonnostaan. Helpommin kuin vesurilla, joka jättää juuret. Tai torjunta-aineilla, jotka myrkyttävät. Superlatiiviyliannostus on egon pitkä, kuuma kesä.

Jos siitä selviää, löytää aikuisten oikeasti oman paikkansa maailmassa. Ei ole pakko yrittää olla aina paras, pyrkiä hyvästä parhaaksi – joskus tekee hyvää pyrkiä olemaan vain hyvä. HIV edisti turvaseksiä, superlatiiviyliannostus edistää lopulta inhimillisyyttä.

After all these years I am not just a human.

I am human.

One of seven billion. And respecting it.

Becoming one has been the ultimate challenge. Ego boost challenges, like The Ironman, are just paper compared to it.

It’s Real Life.

Mitä huomaamattomampi on asia, jonka kohtaat, sitä suurempi merkitys siinä piilee. ❤

Mitä haluat – entä mitä tarvitset?

Ehkä tärkein oppi viime vuosina on itselleni ollut ymmärtää se, etten voi itse valita itselleni parhaita kasvun eväitä. Parhaat eväät ovat nimittäin niitä, joita ei juuri nyt tee mieli. Henkisessä ravinnossa on aivan sama ilmiö kuin ruuassa ja juomassa: kaikkein antoisimmalta tuntuu syödä herkkuja viikonloppuna samalla kun suunnittelee aloittavansa uuden, terveellisen elämän – muttei ihan vielä tänään. Luemme mielellämme kirjoja ja katselemme ohjelmia, kuuntelemme luentoja – ja ENTÄ SITTEN?

”I know it.”

”But are you living it?”  

Tätä esimerkkiä käytti kauan sitten luennollaan amerikkalainen Keith Cunningham, joka tulee muuten Suomeen 2.10. Nordic Business Forumiin. Me tiedämme jo moninkertaisesti enemmän kuin tarpeeksi, emme vain elä tietämäämme todeksi. Tiedän, millaista rakkautta haluan antaa ja vastaanottaa, millaisissa ihmissuhteissa haluan elää, miten haluan ja miten minun kuuluu edistää tavoitteitani, mutten vain osaa elää rakastaen ja toimien sillä tavoin.

Minä haluan mennä jälleen yhdelle luennolle kuulemaan sen, mitä en elä todeksi. Elämisen sijaan oleilen siinä passiivissa luennon ajan ja ehkä vielä päivän pari sen jälkeen. Sitten kaikki on taas kuten ennenkin.

Minä en halua, mutta minun tarvitsee saada niin tomeria potkuja takalistooni, että nousen ylös. En tietenkään valitse niitä, haluan istua pepullani ja kuunnella hyvästä elämästä, joka odottaa ihan nurkan takana.

Tyttäreni on syönyt sokeria ja joutui hammaslääkäriin paikattavaksi. Reikä oli liian pieni, jotta se olisi aikaansaanut toivottua muutosta käyttäytymiseen, hampaiden pesuun saa patistaa edelleen. Ehkä seuraava reikä on riittävä tönäisy.

Me muutumme vain tuskan kautta. Valoa ei ole ilman pimeyttä, mutta kukaan ei halua pimeään. Joskus kasvu merkitsee valon arvon ymmärtämistä vasta, kun on astellut pimeässä riittävän pitkään. Joskus se edellyttää uusia taitoja, kykyä sytyttää nuotio selvitäkseen. Mitään ei opi auringon paistaessa.

Pohdin tätä Kasvublogin lyhyessä videopätkässä,  joka kuvattiin viime keväänä. Silloin olin muuten sitä mieltä, että nyt onkin kasvettu perspotkuin jo varastoon asti. Olin erittäin väärässä. Onneksi.

http://www.kasvublogi.fi/isa-merikallio-elama-on-kontaktilaji/

Näin sinutkin ohjelmoitiin

Näin sinutkin ohjelmoitiin

Eikä siinä ole mitään pahaa. Se on se miten me kasvamme aikuisiksi: Kuvittele, olet ehkä juuri oppinut kävelemään ja olet ulkona, kenties äitisi tai isäsi kanssa.

Olet ihanan vihreällä ja vehreällä nurmikolla, kävelet horjuen ja näet, että tämän vihreän ja pehmeän ihmeellisen jutun reunalta alkaa jokin harmaa ja kova pinta, jota pitkin menee nopeasti ihmisiä ja jotain härveleitä vieläkin nopeampaa (pyörät). Olet utelias ja sinulla ei ole vielä (kauheasti) rajoituksia, lähdet parasta mahdollista tahtia tehden kohti tuota paikkaa.

Kävelet ja kävelet! Juuri, kun olet pääsemässä tuolle rajalle, kuulet takaasi huudon, pelokkaana, EI. Pysähdy. Älä mene sinne! Ja salamana tunnet kuinka äitisi nostaa sinut “turvaan”.

Ihmettelet, ehkä protestoit ja itketkin, mutta yksi näkymätön raja on nyt muodostunut. Vihreältä alueelta ei voi mennä tuonne harmaalle tai muuten…

Ja näin sinä kasvat päivä päivältä, vuosi vuodelta isommaksi, ymmärtäen, että kyllä sinne pyörätielle voi mennä, kunhan tietää säännöt.

Mitä isommaksi kasvat, sitä enemmän muodostat näitä näkymättömiä raja-aitoja, joita pidät totena. Rakennat sisäistä säännöstöä. Uskot hyvin moneen asiaan, joita et tosiasiassa voi tietää todeksi. Et ole niitä tiennyt silloin kuin synnyit (ainakaan tässä muodossa), vaan olet oppinut ne. Olet oppinut ne muilta. Olet oppinut ne vanhemmiltasi, opettajiltasi, medialta, yhteiskunnalta, kaikkialta…

Ja vielä nytkin, kun luet tätä, olet oppinut samalla monia uskomuksia, jotka muokkaavat maailmankuvaasi. Uutiset, sanomalehdet, keskustelupalstat – kaikki nämä ovat täynnä aina kirjoittajansa mielestä tosia tai epätosia asioita.

Ainoa keino lopulta selvittää totuus on asioiden purkaminen. Vain totuus on pysyvää ja kun löydät yhden sen yhden Asian, joka on varmasti totta, olet perillä.

P.S. Sitten, kun löydät sen varmasti toden Asian, jaa se myös meille muille tietämättömille 😉

Ääniblogi arasta aiheesta

Luulenpa, että tämä aihe on monelle tuttu, mutta useimmiten vaiettu. Kokeilin tapailla kokemuksiani Itsevihasta san

Myönnän, että vaikka minulle on siunaantunut muutama tosi läheinen ystävä kenen kanssa hyvin hyvin avoimesti puhumme lähes kaikesta, näitä hetkiä on jotenkin vaikea pukea sanoiksi, tai ehkäpä niiden myöntäminen jotenkin pelottaa.

Koitin pukea kokemuksiani itseen kohdistuvasta vihasta sanoiksi.

1476044_743017349113716_5967279641003417304_nim fine

Sanotaan että vihan takana on todellisuudessa aina suru. Omalla kohdallani allekirjoitan tämän täysin