Yllätyskäänne

Vuosi tavoitteellista treenausta on lyhyt aika – ja samalla pitkä. Tällaisena hyvinkin tietoisesti rajattuna aikana tulee havainnoitua ja pohdittua tavallista herkemmin erilaisia tekijöitä, sisäisiä ja ulkoisia.

Kylmässä ja hämärässä kevättalvessa ei oikeastaan ollut sen parempaa tekemistä kuin tuijottaa sykemittaria ja kelloa. Oli itse asiassa hyvinkin inspiroivaa tehdä numeropohjaisia treenejä, joissa lasketaan minuutteja ja tehoportaita. Etenkin, kun tulokset paranivat koko ajan. Tai ehkä juuri siksi. Onnistuminen on koukuttava tunne. Se ruokkii hallinnan harhaa.

Harmaan ja syksyisen, tuulisen alkukevään jälkeen jossain pilvimassojen yläpuolella olikin vaivihkaa kypsynyt kunnon kevät, aurinkoisen virkeät aamut ja linnunlaulun säestämät illat.

Ja niin aistini muistuttivat, miksi olen rakastunut tähän lajiin aikanaan. Liikunta vesillä on vielä upeampaa kuin maastopyöräily tai juoksu hienoissa maisemissa. Se on pala taivasta koettuna veden päällä seisten! Ajatukset lennähtelevät kepeinä ja vapaina, aivokoneisto ikään kuin kaatuu aaltojen nojatuoliin katselemaan rennosti taivaalle, avoimin mielin. Katse lepää horisontissa, korvat nauttivat meren äänistä. Ilo syttyy itsekseen auringonsäteiden leikistä veden pärskeissä. Luovuus koskettaa kevyesti kutittaen tuulessa.

Joskus keho kaipaa ja sää suosii reipasvauhtista lenkkiä, joskus taas leppoisaa menoa. Ja kun sataa vaakasuoraan, voi käydä vaikka juoksulenkillä, saunomassa ja salilla – tai katsoa leffan kotona.

Koskaan ei pidä lähteä vesille, mutta aina saa. Siihen se kaikki kiteytyy: täydellinen vapaus.

Asiallisemmin ilmaistuna suppailusta nauttivat keho, mieli ja aistit.

Paitsi jos tuijottaa kelloa ja mittaria.

Lähtökohtaisesti kilpaurheilun idea on, että treenataan enemmän ja kovempaa kuin se, mikä tuntuu mukavalta. Sitä kutsutaan kehittäväksi harjoitteluksi ja nousujohteisuudeksi. Se on määrätietoista suorittamista, eli työtä. Se ei siis ole perusolemukseltaan rentoutumista ja virkistymistä, joita toki tarjoillaan vähän ohessa, pikanttina höysteenä.

Hommahan menee niin kilpaurheilussa, että kun halutaan tuloksia, tehdään työtä sen eteen. Motivaationkin eteen tehdään työtä. Mitä milloinkin huvittaa, on sivuseikka.

Aurinko ja merimaisema ovat näin ollen sivuseikka, sykemittari on hyödyllisempi kuin luonto. Karusti kiteyttäen: on tärkeämpää katsoa kelloa kuin horisonttia.
Onko todellakin näin?

En osannut odottaa joutuvani tällaisen kontrastin ja peräti hyvin konkreettisen valintatilanteen eteen.

Olin potenut pari viikkoa jotain mystisen väsyttävää virusta. Kroppa tuntui hiekkasäkiltä, jota piti raahata mukanaan. Intervallitreenejä oli ensimmäistä kertaa syksyn aloituksen jälkeen pakko jättää väliin. Katselin haikeana merelle, kun kävelytin koiraa. Vilkaisin lamaantuneena Garmin Connectin lukuja ja tylyä käyrää, jonka suunta oli ensimmäistä kertaa alaspäin.

Oliko minulla ikävä isompia numeroita ja sitä viivaa, jonka nousukulma on tavoitteen mukainen, vai Itämeren vapautta, Suomen kevääseen heräävää saaristoluontoa? Sitä, josta olen oikeutettu nauttimaan, kun jossain muualla maailmassa eletään karanteenissa sisätiloissa?

Kun tuskallisen monen päivän jälkeen tunsin oloni terveemmäksi, oli edessä valinnan paikka. Aurinkoinen aamu, leuto tuuli. Rento lenkki kohti avomerta – vai ohjelman mukaan 30 sekunnin spurtteja satama-altaassa Garminia tuijottaen? Valinta oli selvä: Garmin sai jäädä hihan alle. Meloskelin kohti nousevaa aurinkoa, annoin katseen levätä laineilla. Nautin täydestä sydämestäni – ja yhtäkkiä näin hylkeen! Hauska vesseli putkahti milloin miltäkin suunnalta esiin vedestä ja taisi katsella laudalla seisojaa vähän ihmetellen.

Palasin virkeänä ja onnesta pakahtumaisillani rantaan lenkin jälkeen.
Enkä palannut takaisin tehokkaaseen harjoitusohjelmaan.
Vaikka edessä on järjellä ajatellen vain yksi kevät ja kesä, jotka voisin vallan mainiosti käyttää tehokkaasti treeniohjelmaan keskittyen, niin etenkin näiden koronankyllästämien viikkojen jälkeen se tuntuisi peräti rikokselta elämää kohtaan.

Treenaan kyllä jatkossakin, mutten enää ravihevosena laput silmillä. Voi siis hyvinkin olla, että huippukuntoni jäi maaliskuuhun. Voi olla, että kadun joskus keinutuolissa sitä, että olisin saattanut saada yhden kirkkaamman mitalin, jos olisin tuijottanut Garminia, enkä hymyillen hyljettä ja merta. Tai voi olla, että armollisesti dementoidun niin, etten muista mitään kilpaurheilusta, muistan vain tuon kepeän vapauden ja elämänilon merellä. Ja juuri siitä hylkeestä haluan kertoa mahdollisille lapsenlapsille, enkä esitellä pölyttyneitä pokaaleja.

Rakkaudesta liikuntaan, rakkaudesta luontoon, rakkaudesta elämään.❤️

Kisakauden avaus

Kansainvälinen SUP-valmennustaho Paddle Monsters järjesti äskettäin kilpailun: Solo virtual race, 5 kilometriä GPS-mitattuna, jokainen omilla asuinseuduillaan. Olin tosi motivoitunut tästä, kun koronan vuoksi tulevan kesän aloitukseen ja peräti koko kesään on tullut epävarmuutta. Joudutaanko kisoja siirtämään ja sairastanko itse millaisin mahdollisin jälkiseurauksin…

Aikaa suoritukseen oli kaksi viikkoa. Meloin ensimmäisen kokeilun, jossa jouduin kuitenkin pysähtymään pari kertaa jäälauttojen vuoksi, vaikka keskivauhti ja yhteenlaskettu aika olisi ollut tosi hyvä. Toisella kerralla meni jo ihan mukavasti, mutta tuuli 4 m/s, mikä vaikutti loppuaikaan. Sitten koitti päivä, jolloin tuulikin vain 2 m/s herättyäni aikaisin aamulla, joten lähdin vesille suoraan aamiaispöydästä. Panostin siis ”huvikseni kunnolla” tähän kisaan, ja olin tyytyväinen loppuaikaan, mutta en sijoitukseen. Hämmästyttävästi useampi minua vanhempi jenkkinainen meloi paljon kovempaa.

Online-keskusteluista huomasin, että olikin sallittua vetää koko 5 km yhteen suuntaan ja siis meloa vain myötätuuleen. Mitä hitsiä?! Sama kuin olisi pyöräilyn tempoajo yhteen suuntaan ja se, joka löytää parhaimman tuulisen paikan, voittaa helpoimmin. Harmitti hiukan, vaikka kisa olikin hengeltään leikkimielinen. Kisa oli maksullinen, osallistumismaksut menivät hyväntekeväisyyteen. Olisi tosi kiva tietää, millaisia aikoja oikeasti melottaisiin, jos olosuhteet olisivat suunnilleen samat. Coach Larry Cain 57v veteli 2,5 km joella myötävirtaan ja takaisin vastavirtaan yhteensä alle puoleen tuntiin.

Meillä on Suomessa SUP-liiton GPS challenge, joka on käynnissä koko ajan. Matkoja on 1 km, 5 km ja 10 km ja säännöt ovat reilut, edestakainen reitti (lähtö ja maali samassa kohtaa). Larry olisi vetäissyt tuolla treenikisa-ajalla helposti Suomen rankingin kärkeen. Tästä voi tehdä sellaisia johtopäätöksiä, että ikä ei määritä SUP:issa menestymistä ollenkaan samalla tavoin kuin vaikkapa kestävyysjuoksussa, jossa yli 40-vuotiaat eivät juuri patsastele yleisten sarjojen palkintopalleilla ja viisikymppiset kisaavat enää vain seniorisarjoissa. SUP:issa voi pärjätä isommissakin kisoissa vielä viisikymppisenä. Kesää ja tulevia vuosia odotellessa taidan repiä onnistumisen fiiliksiä GPS challengeista, vaikka meidän Suomen naisten sarjassa on vähän yksinäistä tällä hetkellä… pahimmat vastustajathan ovat aina kello ja matka.

Harrasteurheilijoille paras kisatapahtuma on mielestäni sellainen, jossa:

1) Voi haastaa itsensä. Ei välttämättä tietty sijoitus tai entistä parempi aika, vaan esimerkiksi se, että jaksaa jo viidettä vuotta juosta puolimaratonin, selviää haastavasta reitistä tms.
2) On mukava elämys, esimerkiksi kauniit maisemat, mielenkiintoinen tapahtumaympäristö, hyvää seuraa ja toimivat kisajärjestelyt.
3) On tilaisuus iloita onnistumisista – esim. kisan jälkeen vaikka yhteinen ateria, special-haastavissa kisoissa t-paita tms. muistoksi, sijoitus- ja arvontapalkintoja, valokuvia kisasta saatavilla ja joku tekee kisaraporttia jälkifiilistelyyn.

Tämänkertaisesta kisapuuron hämmentämisestä kehkeytyy erityisesti yksi päätelmä: kuntourheilun ytimessä on onnistumisen kokemus, jonka voi saada hyvin monin eri tavoin. Valitsemansa lajin taidoissa tai tiedossa edistyminen eli oppimiskokemus tuottaa sitä. Suoritekertojen, harrastusvuosien tai kilometrien kerryttäminen samoin, ja myös onnistunut valokuva lenkin varrelta, jonka kautta voi jakaa kokemuksen muiden kanssa.

Ihminen elää elämäänsä etsien onnellisuutta, ja erityistä onnea on saada tehdä jotain sellaista, mistä nauttii ja edistyä siinä. ❤️

Vähän urheilusta ja vähän koronasta, enemmän elämästä

I did it! On tosin vielä 5 kuukautta aikaa SM-kisoihin, mutta olen nyt siinä kunnossa, joka oli vasta melojan märkä uni syyskuussa. Tavoitevauhti oli vähän alle 8 minuuttia kilometri, jolla olisi päässyt voittotaistoon viime kesänä. Märkä uni -vauhti oli kuitenkin 7.45 per kilometri. Ja 7.43/min vauhtia pistelin menemään eilen vitosen verran. Huomioitavaa, että nyt alla on vielä tulevaa kesää leveämpi lauta, melotaan kuivapuvussa ja kelluntaliivit päällä, vesi on huomattavan hidasta lähellä jäätymispistettä. On todennäköisesti odotettavissa siis vielä lisää vauhtia, jee!

Haluan juhlistaa tätä saavutusta kuitenkin jo nyt, sillä korona. Nyt keskitytäänkin siksi pitämään tämä kuntotaso, eikä nostamaan, sillä rasittava, kuluttava treeni laskee immuniteettia. Kohtuullinen aerobinen treeni puolestaan vahvistaa sitä. Kuntosalirutiinikin katkesi kuin seinään. On olemassa myös se riski, että sairastuu, ja esimerkiksi keuhkot eivät toivu nopeasti. Ei ole myöskään varmaa, joudutaanko jotain kisoja perumaan tai siirtämään.

Vastustuskykyyn liittyen vetelen Ambro Greensejä ja Ambronite Supermealia päivittäin, syön valkosipulia ja juon inkivääriteetä. Olen elänyt tätä viimeistä puolivuotista vähän hupaisankin tosissani treenaillen välillä, ja sain kunnian vierailla Cryon huippukylmähoidossa. Se on tieteellisesti todennettu, maailman tehokkain kylmäaltistusmetodi, jossa seisotaan ”ihmispakastimessa” pari minuuttia -110-140 asteessa ja ihoaltistuksen lisäksi hengitetään huippukylmää ilmaa. Kylmäshokki aktivoi näin myös keuhkot ja vaikuttaa immuniteetin lisäksi aivoihin, mm. hormonituotantoon (testosteroni, kortisoni, endorfiini jne.) Kylmähoito nopeuttaa lisäksi palautumista, vammojen paranemista, aktivoi ruskean rasvan muodostumista ja vaikuttaa siten painonhallintaan, laskee stressiä ja parantaa unen laatua.

Näistä viimeksi mainittu on todellista luksusta, sillä haasteena on myös yrittäjän monttu, johon korona tönäisi minut ja monen muun yrittäjäkollegan. Projekteja siirtyi tulevaisuuteen, ja kesä häämöttää edessä. Onneksi olen harjoitellut selviytymistä tietyiltä osin koronaa vaikeammissa olosuhteissa.

Muutama vuosi sitten jouduin ottamaan kymmeniä tuhansia lainaa, jonka kokonaiskorko on yli 20 prosenttia, sillä olin tehnyt hiukan harkitsemattomia liikkeitä. Olin todella, todella yksin. Menetin uskon ja luottamuksen itseni lisäksi koko elämään. Häpesin. Yksinäisyys oli silloin kaikkein vaikeinta. Yksinhuoltaja, yksinyrittäjä. Oma epäonnistuminen sekin. Velkaspitaalinen, ja siitä huolimatta ystävät olivat jäljellä. Mikä siunaus, iso tuki. 💜

Jotenkin sitä kuitenkin tuli raahauduttua eteenpäin. Tunti, päivä ja lopulta vuosi kerrallaan, kuusi työlästä velkavuotta paperilla laskennallisesti.

Nyt tuosta kalliista lainasta on jo maksettu suurin osa, mitä en osannut uskoa tapahtuvaksi. En olisi uskonut, että voin meloa alle 8 minuuttia kilometri – enkä olisi 2015 uskonut, että voin joskus vielä selvitä veloista. Jos tämä korona peruu kisoja tai tuo vaikkapa vuoden pari taloudellista takapakkia, se on elämän mittaisella matkalla vähän. Muutoksia ja luopumisia tulee elämässä aina eteen, valinnanvara kapenee. Ja se puolestaan helpottaa, yksinkertaistaa elämää. Elämä ei suinkaan pääty.

Kuinka mahtavaa on pienen ihmisen hätään ja yksinäisyyteen verrattuna olla kriisissä yhdessä, kansana ja ihmiskuntana! Me selviämme tästä yhdessä, ilman muuta!

Jos voin antaa neuvon Sinulle, joka pelkäät tulevaa tai kärsit nyt taloudellisista huolista, se on seuraava: Mieti, mitä kaikkea sinulla on jäljellä vielä tänään. Kiitä siitä, arvosta ja nauti siitä. Mitä tulevaisuuteen tulee, niin tee parhaasi työsi, terveytesi ja läheistesi eteen tänään.

Toista sama huomenna ja siitä eteenpäin, yksi päivä kerrallaan, tarvittaessa tunti kerrallaan. Ajattele, jos vuoden päästä asiat kääntyvätkin paremmiksi ja olet tuhlannut kokonaisen vuoden huolehtimiseen ja voivotteluun? Tai jos ne kääntyvätkin pahemmiksi, etkä ole osannut nauttia tästä hyvästä. Jos läheisesi kantaa huolta, auta häntä kääntämään huomiota siihen, mikä on hyvin ja jäljellä – kuten siihen, että teillä on toisenne tässä hetkessä.

Älä myöskään anna todennäköisyyksien lannistaa itseäsi. Se, miltä nyt tuntuu ja mitä on joskus tapahtunut, ei ole tae siitä, että tulevaisuudessa kaikki on samoin kuin ennenkin. Kukaan ei ole käynyt huomisessa. ”Tieteellisten faktojen” mukaan minunkaan ei pitäisi pystyä tässä iässä juoksemaan ja melomaan sitä vauhtia kuin pystyn nyt. Mutta minä juoksen, melon ja iloitsen!

Vanha viisaus: Ole realisti – usko ihmeisiin. ❤️

Felix ja mä

Arvokisojen voittajat ovat tähtiä, onnellisia menestyjiä. Heidät halutaan erilaisiin tilaisuuksiin – tai tilaisuuksiahan järjestetään heitä varten. Lavalla heitä haastatellaan ja yleisö on intensiivisen kiinnostunutta vaikkapa siitä, mitä kyseisellä tähdellä on wc-lukemistona ja oliko hänellä lemmikkiä lapsena.

Nämä valovoimaiset menestyjät käyttävät tietyn merkkisiä vaatteita, urheiluvälineitä ja -varusteita.
Voittajatähtien maaginen loiste ikään kuin heijastuu tuotemerkkeihin. Hang aroundit, fanit ja wannabeet saavat osansa loisteesta logojen välityksellä. Tähti tulee niiden kautta ihan iholle.

Näin keski-ikäisenä sillä, osallistunko johonkin kisoihin ylipäänsä, ei ole mitään väliä kenellekään. Eipä juuri itsellenikään. Minustahan ei tule enää tähteä. Eikä yksi nanomillimetri superjoustoa tossun pohjassa muuta asiaa.

Mutta brändeillä on väliä. Nolottaa tunnustaa edes itselle, kuinka paljon. Lomalla oli pakko tallustella monta kilometriä päästäkseen ostamaan THE Merkkiä, jota ei Suomesta saa.

Brändin hankkiminen lupaa ja takaa tietyn tunnekokemuksen. Tällaista takuuta ei voi saada elämässä oikein mitenkään muuten. Valitsepa elävä ihminen seuraksesi, etkä koskaan voi tietää, mitä tunteita hän tuo tullessaan! Viihdesarjoistakaan ei saa aina juuri sitä fiiliscocktailia, jonka toivoisi.

Kun valitsin taannoin maastopyörää, olisi kaiken järjen mukaan pitänyt ostaa hinta-laatusuhteeltaan pätevä Canyon. Mutta Canyon on kuin tuotantopäällikkö, joka pukeutuu kauluspaitaan ja täyttää vastuullisesti exceleitään. Viikonloppuna hän huoltaa kesämökillä pieteetillä ruohonleikkuria ja muistaa laittaa aurinkovoidetta. Cannondale taas marssii johtoryhmän huoneeseen aurinkolaseissa, tennareissa ja farkuissa, saa porukan säpsähtämään ja sen perään nauramaan. Cannondale rikkoo rajoja ja avaa pelin, kun Canyon noudattaa muiden laatimia sääntöjä. Kummankohan kanssa haluaisin lähteä maastopyöräilemään?

Red Bull Alepan hyllystä ja elämä on hetken vapaata, vauhdikasta ja vaarallista, samalla coolin rentoa ja varmaa. Leveästi hymyillen kaadun suorin vartaloin jyrkänteeltä alas rotkoon ja luotan siihen, että varjo aukeaa ajoissa. Tai itse asiassa hyppäänkin avaruudesta, kuten Felix Baumgartner.

Nimesin Starboard Allstar-lautani syksyllä sattumoisin Felixiksi.

Olin kuitenkin aluksi pettynyt Felixiin. En saanutkaan toivottua nostetta. Suomen syksy saapui epäonnekseni Felixin mukana. Garmin-mittari ranteessa on kuin Canyon, se näyttää tylsästi samoja lukemia kerrasta toiseen. Huikea vauhdin tunne haihtuu kummasti, kun katsoo lukemia. Päivät lyhenevät, harmaantuvat, pimenevät, kylmenevät. Missä tähtihetket?

Mutta vähitellen jokin muuttui. Semi-reality alkoi sekoittua omiin kokemuksiin. Näin Instagramissa eri puolilta maailmaa, kuinka Felixini sukulaiset, samannäköiset Starboardit, vetävät huikeaa vauhtia hymyillen ja sixpackit vilkkuen aallokoissa jossain, missä on kesä. Suomen syysmyrskystä saikin etäisesti samoja viboja. Pientä aallolla ratsastusta jopa.

Me katselimme Felixin kanssa auringonnousuja ja auringonlaskuja. Sumuisia aamuja, muuttolintuja. Kuuntelimme veden liplatusta, löysimme meduusoja kotirannasta ja meloimme isoa laivaa karkuun. Hikeä, hengästymistä. Vesiroiskeita. Hiljentymistä. Tervettä väsymystä.

Vapaus. Aina.

Joululomalla se sitten tapahtui, aivan yllättäen: rakastuin Felixiin. Ehkä kulminaatiopiste oli eräs psykologisesti ratkaiseva retki, kun kamppailimme vaikeissa olosuhteissa kaksin merellä. Selvisimme, yhdessä.

Järki sanoo, että Felix pitää kesäksi vaihtaa nuorempaan ja hoikempaan. Felix on syntynyt 2019 ja leveyttä sillä on 23,5. Uusi sankari on syntynyt 2020 ja hän on vain 21,5 leveä. Kuin iskeäkseen silmää Felix kuljetti minua tänään leppoisasti läpi jäiden ja oli ehkä lahjonut Garminin näyttämään kauniita lukemia.

Kumpi on tärkeämpää, voitto ja menestyminen – vai rakkaus?

Ai niin, kyse on vain kahdesta esineestä. Mutta eihän se siltä tunnu.

Urheilu on p…stä?

Onko urheilu turhamaista, narsistista napaan tuijottamista? 

On. 

Onko urheilu tervettä elinvoiman vaalimista, iloisen sosiaalista kilvoittelua? 

On. Sitäkin. 

Urheileminen rakentaa itsetuntoa ja itseluottamusta. Urheilu on fantastinen areena kasvaa ihmisenä, jalostaa luonnetta. Joudut kohtaamaan yllättäviä vaikeuksia. Tunnet itsesi heikoksi, vaikket millään haluaisi. Saat onnellisia onnistumisen kokemuksia, kun yrität, vaikka olit jo melkein luovuttamassa.     

Urheilu menee joskus yli ja kääntyy itsevarmuudeksi, itsekeskeisyydeksi ja ylemmyydentunnoksi, joka ei jätä tilaa läheisille saada olla heikko, tarvitseva: ”Mitä siinä vikiset, ettet jaksa muka kävellä, minä olen jo juossut puolimaratonin tänään!”  

Epäreilua keulimista ja ylvästelyä saavutuksilla, jotka perustuvat tutkimusten mukaan entistä enemmän geeniperimään ja synnynnäisiin ominaisuuksiin, eikä tahdonvoimaan ja viitseliäisyyteen. 

Amerikkalainen unelma ei ole totta: sinusta ei voi tulla mitä vain, kunhan tarpeeksi haluat ja ahkeroit. Sinä olet syntynyt tietyllä suorituskyvyllä varustettuna. Jos Toyota vain päättää ajaa tarpeeksi pitkään moottoritietä, aina tulee jostain Bemari ja vetää ohi. Bemari, jolla on isompi ja suorituskykyisempi moottori, vaikkei se harjoittele ajamista yhtään. Se on syntynyt sellaiseksi. Toyota voisi pärjätä kyllä toisessa lajissa, vaikka taskuparkkeerauksessa. Ai niin, mutta Bemarissa on parkkikamerat. Doping! 

Olin vuosia sitä mieltä, että kilpaurheilu on pettänyt minut.

Meidän rakkaussuhteemme alkoi, niin kuin useimmilla: oli kivaa olla hyvä jossain tekemisessä, josta nautti. Kun kilpaurheilu-ura etenee, kiva vähenee. Urheilua onkin joka päivä, aamuin illoin. Suklaakin on nautinnollista, ellei sitä ole ruokalistalla lounaaksi ja päivälliseksi. Urheiluun ihastumisesta ja mitaleihin rakastumisesta siirrytään arkeen. Työlääseen rakastamisen opetteluun, päättymättömälle kivikkopolulle.  

Tulee paineita. Aikaa menee eniten urheiluun, eikä sitä riitä tarpeeksi opiskeluun tai töihin. Urheilusta pitäisikin saada leipänsä. Jos olet oikein hyvä, ovat jotkut muut odottamassa, että lyöt ennätyksiä ja kärkisijoja pöytään säännöllisin väliajoin. Muuten ei tipu sponssia. On lisäksi syytä olla valovoimainen, vaikuttava persoona kameroille. Sitten on valmennusvalinnat, asuinmaan olosuhteet, välineet, rasitusvammat ja loukkaantumiset. Hiihtolomalla ja kesällä on treeniohjelmaa ja ruokavaliot, ei mahdollisuutta spontaaniin, sosiaaliseen yhdessäoloon. 

Kestääkö kantti, pettääkö hermot kriittisellä hetkellä? Liikaa tuntuu olevan ihan vain itsestä kiinni. Onko sinusta tähän, vai häviätkö, luovutatko? Oletko tähti vai luuseri? 

99,99 prosenttia tosissaan urheilevista ei koskaan tule voittamaan mitään arvokilpailua. Ja se, joka voittaa, ei tule onnelliseksi ihmiseksi. Siitä voitosta siis. Saattaa toki tulla jostain ihan muusta – kuten ne häviäjätkin.  

Urheilu on siis lopulta vain karmeaa ajan, voimien ja rahan haaskausta?  

Samoin voisi ajatella taiteesta ja kulttuurista. 

Mikseivät kaikki vain käytä vapaa-aikaansa lähimmäisten auttamiseen? 

Se ei ole realistista, eikä edes hyväksi. 

Jotta jaksan tukea lähimmäistä, vaikka vain henkisesti, minun on voitava hyvin. Pelkkä henkinen hyvinvointi ei riitä. Ihminen on psykofyysinen olio, keho ja mieli ovat yhtä. Tunteet syntyvät ja asuvat kehossamme. Tunteet ovat kemiaa. 

Onko sattumaa, että bisnesmenestyjät ovat usein hyväkuntoisia? 

Kun kipaisen metron rullaportaat ylös matkalla palaveriin, kehossani erittyy hormoneja, jotka paitsi tuottavat mielihyvää, nostavat itseluottamustani. Hormoneja, jotka virittävät positiiviseen taisteluun. Kestän stressiä paremmin. Kestän pettymyksiä ja teinin kiukuttelua kotona. Nukun paremmin ja olen virkeämpi. 

Liikunta on ollut iso tekijä, joka on auttanut minut ylös kriisistä, masennuksesta ja toivottomuudesta. Kun usko ihmiseen, itseen ja muihin, on ollut kadoksissa, liikkuminen luonnossa helpottaa. Metsässä ja merellä olen vapaa ja täydellinen ihan sellaisena kuin olen. Eivät männyt kysele, mikset juokse kovempaa tästä ohi. Liikunta antaa hormonaalista, reilua kilpailuetua arjen taisteluihin jokaiselle halukkaalle. 

Toinen saa liikunnasta paljon mielihyvää geeniperimänsä vuoksi, toinen saa vähän. Kilpaileminen on mauste, joka tekee liikunnasta paljon maistuvampaa tietyillä geeneillä varustetuille ihmisille. Toisille taas päinvastoin, kilpaileminen vähentää liikunnan maistuvuutta. 

Mutta liikunnasta saatava hyöty jaksamiseen on kaikille sama. 

Kohtuudella nautittuna, kuten kaikki hyvä ja tärkeä elämässä.

Hyvä urheilu on tasapainoa treenin, terveyden ja lähimmäisten välillä.

Hyvä elämä on tasapainoa työn, terveyden ja lähimmäisten välillä. 

Why, oh why? Treenit, osa 6/12

Tapahtui viime jaksossa: Maksimihapenottokyky nousi 10%, erityisesti Helsingin Urheilulääkäriaseman testipalautteiden ansiosta, joiden mukaan täsmensin treenejä. Ilmestyi ikään kuin yksi vaihde lisää käyttöön. Mahtavaa!  

Sitten talvi ei tullutkaan, ja vuosisuunnitelmani treenien osalta piti laittaa osittain uusiksi. 

Päädyin valmennussuhteeseen Atlantin yli Larryn kanssa. 

Nyt on sunnuntai, lepopäivä. Eilen oli kova treeni juoksumatolla ja salilla, toissapäivänä merellä. Tunteja ei kerry viikkoon kovin paljon, mutta intensiteettiä sitäkin enemmän. ”Huvikseen” kuntoileva ystäväni treenaa enemmän tunteja viikossa kuin minä. Nyt on kroppa kuin kunnon painin jäljiltä. Tankkaan pastaa ja ruisleipää. Rasvaprosentti pysyy itsekseen 15-16:ssa ja hyvä niin, koska ruumiinrakenteeltaan ideaalinen suppaaja on kevyt ja vahva.

Huomenna alkaa uusi viikko, jonka sisällöstä ei ole vielä mitään tietoa. 

Tässä päästään asian ytimeen. En tiedä, mitä on ohjelmassa, joten ei minkäänlaista hallinnan tunnetta. Tiedän vain sen, että tuleman pitää varmasti jotain muuta kuin sitä, mistä tulee onnistumisen fiilis. Epämukavuusaluetta. 

Minulle mukavuusaluetta ovat ne treenit, joissa tekee kovaa työtä JA tuntee itsensä vahvaksi. Vaikka 6 x tonnin juoksuvedot ja penkkipunnerrus. 

Epämukavuusaluetta taas on kaikki sellainen, mitä ei ole tehnyt aikaisemmin. Epämiellyttäviä ja vaikeita harjoitteita, painojen kanssa ja aerobisesti. Epämukavina ajankohtina. Niistä seuraa epäuskoista ja turhauttavaa tunnetta enemmän kuin endorfiinibuustia.   

Eikö urheilun kuulu olla kivaa ja innostavaa? 

Ei, ainakaan jatkuvasti. 

Työssäkin riittää tutkimusten mukaan, että 15-20 prosenttia ajasta on innostunut, lopun aikaa voi olla muunlaisia tunteita. Jos on liikaa intoa, loppuu tekeminen kuin kanan lento. 

Fyysinen ja psyykkinen suorituskyky korreloivat keskenään. Jos harjoitutan itseni sietämään ennakoimattomuutta treeneissä ja siitä seuraavaa epävarmuuden ja epämukavuuden tunnetta, siedän paremmin sen myötä työelämässä ja muillakin elämän osa-alueilla tarpeellista ennakoimattomuuden tunnetta. Uskallan entistä paremmin kokeilla ja oppia. 

Kyse onkin siis mielihyväntunteen lykkäämisestä. Voi olla, että yksikään treeni ensi viikolla ei ole innostava tai kivaa – mutta jos ja kun saan tämän ennen kaikkea henkisen prosessin kahlattua läpi kesään asti, olen uskoakseni vähän jalostuneempi ihminen.   

Olen jo saavuttanut syksyllä asettamani aikatavoitteeni ja melkein unohtanut, että pinnallinen tavoite oli SM-mitali. Eihän tässä ole kyse raudan puutteesta 😉 Tavoite on kokonaisvaltaisempaa: kasvaa henkisesti. 

Tässä nyt vielä lopuksi kuitenkin joitakin fyysiseen suorituskykyyn liittyviä seikkoja, joita suosittelen kokeilemaan:   

  • Laatu korvaa oivallisesti määrän treenissä, kun on kyse työssäkäyvästä keski-ikäisestä urheilijasta. Ei ole kyse kalenterista löytyvästä ajasta, vaan kokonaiskuormituksesta. Lähimmäiset eivät saa kärsiä urheilusta. 
  • Seuraan Garminista palautumisia ja paljon muutakin. Menen nukkumaan ajoissa iltaisin. 
  • En käytä alkoholia. Käytän mielihyvään liikenevää rahaa mieluummin urheiluvarusteisiin. 
  • Syön mahdollisimman pitkälti kasvispohjaista ruokaa (pl. jokapäiväinen leipäni eli maitosuklaa), satunnaisemmin juustoa, kalaa tai kananmunaa. Ja joskus jäätelöä. 
  • As everybody knows, käytän päivittäin Ambroniten Complete Meal shakea ja Ambro Greensiä. EI kaupallista yhteistyötä (vieläkään?!?!)

Getting serious

You can’t be serious!!!

Helmikuu lähestyy, eikä sup-kausi ole loppunut. Huhtikuusta helmikuun alkuun siis on päässyt joka viikko vesille Suomessa! Nyt talvella on jäänyt pääosin yhteen kertaan viikossa iltojen pimeyden tai reippaiden tuuliolosuhteiden vuoksi, mutta silti. Ällistyttävää.   

Teki kuitenkin hyvää päästä viikoksi surffirannoille Kanarialle. Siellä käytiin (vain) kerran suppaamassa leppoisasti. Aallokko oli erittäin epämiellyttävä, minkä muistin jo 2013 talvelta, jolloin sup-lauta lähti mukaan Teneriffalle, mutta heti ensimmäiseltä sessiolta rantautuessa takaa yllättänyt isompi aalto paiskasi minut ja laudan rantakiville, seurauksena murtunut pikkuvarvas ja hajonnut puhelin…

Atlantilla on lämmin vesi, mutta joko hankalaa ristiaallokkoa lähellä rantoja ja laivareiteillä, tai isoja aaltoja ja virtauksia ulompana. Surffaus sen sijaan on superhauskaa, vaikka olenkin siinä pohjoisen asukkina tuomittu ikuiseksi aloittelijaksi. 

Sukset ja laudat on pysyneet varastossa toistaiseksi, lumikenkäjuoksua on kyllä ikävä. Ei flunssaa tai muuta ongelmaa edelleenkään. Ja sup-kunto on erittäin hyvä, tässä ollaan jo kisavalmiudessa, tammikuussa.  

Olen siis syksystä lähtien treenannut toisenlaisella otteella kuin viimeiset 10 vuotta, jolloin periaatteena on ollut pysyä hyvässä peruskunnossa minimiajalla ja maksimimukavuudella. Eli kivoja lajeja ilman mittareita sään mukaan ja vähällä vaivalla. 

Nyt treenaan – vähän huvittavaa kyllä – kurinalaisemmin kuin nuorena, jolloin urheilu oli jonkin aikaa jopa ammattimaista. Silloinhan vuosia oli edessä rajattomasti. Nyt en mieti, mitä tekee mieli tehdä, vaan teen sen, mitä ohjelmassa on. Useimmiten, ellei aina, ohjelmassa on jotain, mitä ei juuri silloin pätkän vertaa huvittaisi tehdä. Saan kuitenkin puoliperverssiä tyydytystä siitä, että teen ”työni” hyvin ja nurisematta. 

Ja mitä ohjelmassa sitten on? Siitä on nyt jo leikki kaukana. Puolivahingossa eksyin nimittäin idolini, kanadalaisen sup coach -legendan Larry Cainin siipien suojaan. Kuvittelin ostavani lähinnä vähän accessiä opetusvideoihin, mutta Larry onkin ihan henk.koht. linjoilla For Me. Larry on 57v ja poimii mitaleja edelleen yleisessä sarjassa USA:ssa. Taustalla on toki olympiamitalistin melojaura, ja nykyinen työ valmentajana sallii omaakin treenailua aika kivasti. Mutta silti. Larry ottaa meikäladyn erittäin tosissaan, joten niin otan minäkin Larryn käskyt. 

Nuorena triathleettina oli paperilla kuukauden tai viikon ohjelma ja päivän päätteeksi keskustelu vain omantunnon kanssa, tuliko tehtyä treeni kunnolla. Valmentaja tarkkaili suoritteita toki aika ajoin, mutta notkumiset urheiluhallin kahviossa kaverien kanssa puolivillaisen kuntopiirin jälkeen ja väliin jääneet verryttelyt olivat ”so what”. Tänä päivänä on ranteessa ikään kuin ehdonalaisen valvontaranneke, joka paljastaa melkein reaaliaikaisesti kaiken Atlantin toiselle puolelle! (Kuvassa aito ”You can’t be serious!” -ilme).

Siis aivan liikaa. Melkein Kaiken. 

Huvinsa kullakin, sano. 😏

Treenipäiväkirjaa: Miten fysiologinen kello kääntyy taaksepäin?

39-vuotiaana tuoreena äitinä olin oikein hyvässä kunnossa. Vedin monta leukaa ja maraton kulki aikaan 3.46. Äitiys oli tietenkin aivan toisella tavalla upeaa verrattuna maratonjuoksuihin, ja perheellistymisen myötä – yllätys yllätys – oma aika muuttui uhanalaiseksi luonnonvaraksi seuraaviksi 12 vuodeksi. Oli ensin uusperhettä ja sitten yksinhuoltajuus. Pidin itseni kyllä hyvässä peruskunnossa keskimäärin 2,5 treeniviikkotunnilla vuosien varrella. Lajeja ja ajankohtia ei kylläkään voinut kovin vapaasti valita.  

2013 eksyin suppilaudalle kohtalokkain seurauksin: siitä tuli saman tien ykköslajini, sillä siinä yhdistyi kokonaisvaltaiseen kuntoiluun huikea vapauden tunne vesillä. Joka säällä ja kovalla tuulellakin aina erilainen huippufiilis! Kun suppailuun ei ole ollut paljon aikaa, sitä osaa arvostaa erityisen paljon. 

Kun olin täyttämässä 51 tänä keväänä, kunto oli edelleen ikäisekseni ja naiseksi oikein hyvä. Juoksin Cooperissa 2550. FirstBeat-mittaus viime talvena antoi myös erinomaiset tulokset. Kuitenkin kovat ja pidemmät treenit olivat jääneet minimiin 10 vuodeksi, kuntosalilla käymiseen olisi mennyt liikaa aikaa jne. Viikottainen squashtunti ystävän kanssa tuntui hyvältä treeniltä. Ruokavalioni pohja oli pitkälti juustoleivissä ja suklaassa, näistä yhteensä kertyi yli puolet päivän energiasta.   

Jonkinlaisen sysäyksen sain kesällä BBC:n tuottamasta dokkarisarjasta, jossa vapaaehtoisia eri tavoin hyvinkin huonokuntoisia henkilöitä ohjattiin kokonaisvaltaiseen elämäntapamuutokseen sillä seurauksella, että heidän biologinen ikänsä nuoreni 3 kk:ssa esim. 10-15 vuotta. Tuudittautuako mukavaan ”tässä iässä” -asenteeseen: ”tässä iässä riittää… tässä iässä ei enää tarvitse…” vai voisiko valmiiksi hyväkuntoinenkin kääntää kelloa? 

Tilastolliset luvut ovat kuitenkin niin vastaanpanemattomia, että jopa biohakkerien ja treenivalmennuksen guru Ben Greenfield latelee niitä faktoina pöytään:

  • Kunto (maksimaalinen aerobinen suorituskyky) laskee 25 vuodesta eteenpäin n. 1 %, min. 0,5% vuodessa, vaikka treenaisi jatkuvasti. Minunkin juoksutulokseni olivat laskeneet 25-vuotiaasta 40v:ksi suunnilleen tuon 15%. 
  • Lihasvoima vähenee 35-65 ikävuoden välillä neljänneksen verran. 

Kesällä otin pientä tuntumaa kisaamiseen ja tuplasin treenimäärän 6-7 viikkotuntiin. Syksyn tullen ohjelmaan tuli uudella tavalla tehokasta ja mahdollisimman fiksua treeniä, sillä käyn edelleen töissä ja muulla ajalla hoidan koiraa, kilpaurheilevaa teiniä ja jeesaan vanhaa äitiä, vain parisuhdeajasta luovuin.  

Kyseessä oli leikkimielinen ihmiskoe, sillä treenimäärää ja/tai tehoa ei kannattaisi tuplata kerralla. Siitä seuraa todennäköisesti ylirasitustila, vammoja tai sairastumisalttiutta. Mm. supertehokkaana pidetyn crossfitin aloittaneista aika moni putoaa pelistä vammojen vuoksi. Jos treenin määrä on ollut niin pieni kuin minulla, tuplaaminen teki siitä kuitenkin edelleen kuntourheilua. 

Ruokavalioni tärkein muutos koski juustoleipiä, jotka vaihdoin Ambroniteen. (Edelleenkään ei kaupallista yhteistyötä!) Suklaasta en nimittäin luovu 😇. Tuunasin myös jo entuudestaan kasvisvoittoista ruokavaliota sopivien tilaisuuksien mukaan vegestä vegaaniksi. Aamuisin juon AmbroGreensiä. Vegaanille sopivasti sipsejä ja limua käytän kyllä useana päivänä viikossa ja kerran viikossa on pizzapäivä. Ei siis mitenkään niuhoittamista, mutta pienet parannukset usein toistuvina johtavat yllättäviin tuloksiin kuukausien kuluessa. Sama pätee kaikissa kohtaamisissa, olivat ne sitten  jääkaapin, kahvakuulan tai ihmisten kanssa työssä: ei se määrä, vaan laatu.     

Kehitystä kesästä joulukuulle:

Kesällä meloin 1 km edestakaisella radalla aikaan 9.04, syksyllä 7.39. Tekniikka ja vähän kapeampi lauta vaikuttavat toki myös. Cooper 2550 toukokuussa, marraskuussa 2780. Soutuergometrillä menee nyt kilometri vain 10 sek hitaammin kuin 30-vuotiaana ja 45 sekuntia nopeammin kuin kesällä. Aerobinen ja anaerobinen kynnys ovat korkealla tasolla kuntotestin mukaan, ja kuntotaso sama kuin 39-vuotiaana. Rasvaa on 15% vs. tuolloin 18%, lihasmassaa puolestaan enemmän. Rautakin liikkuu salilla kevyemmin. Suorituskykykello on siis kääntynyt taaksepäin hämmentävällä tavalla!

Ei ole ollut flunssaa, eikä rasitusvammoja. Veriarvot ovat hyvät, leposykkeet ja ortostaattiset mittaukset normaalit. Nukun hyvin ja jaksan mainiosti arkiaskareita. Ainoa pieni haittapuoli on se, että squashpeliä ystäväni kanssa ei voi enää laskea syketason puolesta kehittäväksi treeniksi, se on palauttavaa liikuntaa ja sosiaalista hauskanpitoa. 

Tämä kuntotaso riittäisi jo mainiosti, mutta nyt alkaa seuraava vaihe, jolloin treeni taas muuttuu hiukan. En treenaa rutiininomaisesti tai ”fiiliksen mukaan”, sillä silloin pysyttelisin liikaa tutuissa mukavuusalueen harjoitteissa. Treeni ei ole suinkaan aina miellyttävää, vaan monesti se on pikemminkin piinallista, silloin se on erityisen tehokasta. ”Suppailu” on muuten vähän hassu ilmaisu, vähän kuin surffailla vs. surffata, lueskella vs. lukea. Sup-kausi tulee jatkumaan tammikuulle asti, kun piipahdamme vuoden alussa Kanarialla lämpimämmillä vesillä.

Tavoitteellinen kuntourheilu aikuisiällä on turhamaista, myönnän! Toisaalta viihdyke, joka vaikuttaa positiivisesti terveyteen ja jaksamiseen ja tuottaa paljon hyvää mieltä, ei ole kovin pahasta. Ja jotenkin huomaamatta tämä tinkimätön treeniote on siirtynyt myös töihin. 

Oppi tästä syksystä on se, että never say never ja against all odds kannattaa pitää takataskussa. Tekee hyvää joskus rikkoa rajoja! 

Kiitos avusta, rohkaisusta ja kannustuksesta tänä vuonna! Erityiskiitokset Magnus Lönnqvist, Helsingin Urheilulääkäriasema ja Elias Lehtonen, Kämp Club ja Oskar Gruner, Jussi Pekkarinen ja kaikki sup-kaverit sekä Jari Laaksolle / SIC Maui jo etukäteen ensi kaudesta 😊🍀! Tervettä, elinvoimaista, elämäniloista ja vahvaa vuotta 2020 meille kaikille! 

Miksi urheilen?

Ostin taulun. Siinä on paljon harmaata, ja olen lapsesta asti inhonnut harmaata väriä.

Olin noin 11-vuotias, kun olin ollut isäni kanssa asioilla ja tulimme kotiin. Menin ensin sisään ja löysin keittiön sivupöydälle jätetyn äidin lompakon, ajokortin ja lapun, johon äiti oli kirjoittanut: ”Miksi surmasit satakielen?” Ymmärsin heti, mitä se tarkoitti. 

Isä otti lapun kädestäni ja löysi äidin sängystään. Hän laittoi oven kiinni ja jonkin ajan kuluttua kuulin isän vihaista puhetta, ”lähdetäänkö sairaalaan vai ei” ja äidin sopertavan jotain. Heidän parisuhteensa oli umpisolmussa. Tapahtuneesta ei 80-luvun tapaan puhuttu sen koommin. Jonkin aikaa tämän episodin jälkeen äidin tavarat pakattiin kuorma-auton lavalle ja äiti muutti pois. Vierailin vain satunnaisesti lyhyitä käyntejä äitini uudessa asunnossa tulevina vuosina, sillä olin isän tyttö, ja isä vihasi äitiä. Kumpi oli enemmän syyllinen välirikkoon, se ei ole oleellista. 

Lapsen mieli teki tapahtuneesta tunnetason johtopäätöksiä: jos on heikko, heitetään pihalle. Jos on äidin kaltainen – eli nainen – käy huonosti elämässä. Niinpä alitajuntani määritteli tärkeimmiksi tehtävikseni pysyä vahvana ja olla kasvamatta naiseksi. Kumpikin on haastava tavoite, jos on esiteini-ikäinen tyttö ja aikoo elää ylipäänsä! Elämässä sattuu ja tapahtuu, ei voi jäädä roikkumaan vahvuuteen. 

Olen vasta keski-ikäisenä muistanut, että pöytä, jolla tuo lappu ja äidin lompakko oli, oli harmaa. Siihen tilanteeseen liittyvä pelko ja hätä jäivät kummittelemaan harmaaseen väriin. Moderni diagnoosi: määrittelemätön ahdistuneisuushäiriö. 

Tuolloin 11-12-vuotiaana urheilusta tuli minulle keino pysyä turvassa, tunnetasolla ja sosiaalisesti. Urheilu oli paljon parempi valinta kuin vaikkapa jengiin leimautuminen. Urheilun kautta sai ystäviä, itseluottamusta, pääsi harjoittelemaan sinnikkyyttä, riskin ottoa ja häviämistä. Liikunnasta saa endorfiinia. Ja tietenkin terveyttä!  

Olen työskennellyt lapsuuden kokemusten kanssa terapiassa aikuisena. Toipunut syömishäiriöstä ja rakentanut naisen identiteettiä. Vieläkin olen täysin oma itseni, vapaa ja luottavainen juuri urheillessa. Voin kuitenkin kuvitella, että pystyisin elämään ilman liikuntaa, jos olisi ihan pakko. 

Mutta pakkohan ei ole kuin kuolla. Joskus. Harmaaseen ahdistukseen ei kuole, vaikka joskus se tuntuu sietämättömältä. Taulussa on harmaata, mutta näen sen kauniina. Se muistuttaa valosta, jossa saamme elää. Valo – toivo, armo – on aina läsnä. Silloinkin, kun silmät jämähtävät tuijottamaan synkkää seinää.