Why, oh why? Treenit, osa 6/12

Tapahtui viime jaksossa: Maksimihapenottokyky nousi 10%, erityisesti Helsingin Urheilulääkäriaseman testipalautteiden ansiosta, joiden mukaan täsmensin treenejä. Ilmestyi ikään kuin yksi vaihde lisää käyttöön. Mahtavaa!  

Sitten talvi ei tullutkaan, ja vuosisuunnitelmani treenien osalta piti laittaa osittain uusiksi. 

Päädyin valmennussuhteeseen Atlantin yli Larryn kanssa. 

Nyt on sunnuntai, lepopäivä. Eilen oli kova treeni juoksumatolla ja salilla, toissapäivänä merellä. Tunteja ei kerry viikkoon kovin paljon, mutta intensiteettiä sitäkin enemmän. ”Huvikseen” kuntoileva ystäväni treenaa enemmän tunteja viikossa kuin minä. Nyt on kroppa kuin kunnon painin jäljiltä. Tankkaan pastaa ja ruisleipää. Rasvaprosentti pysyy itsekseen 15-16:ssa ja hyvä niin, koska ruumiinrakenteeltaan ideaalinen suppaaja on kevyt ja vahva.

Huomenna alkaa uusi viikko, jonka sisällöstä ei ole vielä mitään tietoa. 

Tässä päästään asian ytimeen. En tiedä, mitä on ohjelmassa, joten ei minkäänlaista hallinnan tunnetta. Tiedän vain sen, että tuleman pitää varmasti jotain muuta kuin sitä, mistä tulee onnistumisen fiilis. Epämukavuusaluetta. 

Minulle mukavuusaluetta ovat ne treenit, joissa tekee kovaa työtä JA tuntee itsensä vahvaksi. Vaikka 6 x tonnin juoksuvedot ja penkkipunnerrus. 

Epämukavuusaluetta taas on kaikki sellainen, mitä ei ole tehnyt aikaisemmin. Epämiellyttäviä ja vaikeita harjoitteita, painojen kanssa ja aerobisesti. Epämukavina ajankohtina. Niistä seuraa epäuskoista ja turhauttavaa tunnetta enemmän kuin endorfiinibuustia.   

Eikö urheilun kuulu olla kivaa ja innostavaa? 

Ei, ainakaan jatkuvasti. 

Työssäkin riittää tutkimusten mukaan, että 15-20 prosenttia ajasta on innostunut, lopun aikaa voi olla muunlaisia tunteita. Jos on liikaa intoa, loppuu tekeminen kuin kanan lento. 

Fyysinen ja psyykkinen suorituskyky korreloivat keskenään. Jos harjoitutan itseni sietämään ennakoimattomuutta treeneissä ja siitä seuraavaa epävarmuuden ja epämukavuuden tunnetta, siedän paremmin sen myötä työelämässä ja muillakin elämän osa-alueilla tarpeellista ennakoimattomuuden tunnetta. Uskallan entistä paremmin kokeilla ja oppia. 

Kyse onkin siis mielihyväntunteen lykkäämisestä. Voi olla, että yksikään treeni ensi viikolla ei ole innostava tai kivaa – mutta jos ja kun saan tämän ennen kaikkea henkisen prosessin kahlattua läpi kesään asti, olen uskoakseni vähän jalostuneempi ihminen.   

Olen jo saavuttanut syksyllä asettamani aikatavoitteeni ja melkein unohtanut, että pinnallinen tavoite oli SM-mitali. Eihän tässä ole kyse raudan puutteesta 😉 Tavoite on kokonaisvaltaisempaa: kasvaa henkisesti. 

Tässä nyt vielä lopuksi kuitenkin joitakin fyysiseen suorituskykyyn liittyviä seikkoja, joita suosittelen kokeilemaan:   

  • Laatu korvaa oivallisesti määrän treenissä, kun on kyse työssäkäyvästä keski-ikäisestä urheilijasta. Ei ole kyse kalenterista löytyvästä ajasta, vaan kokonaiskuormituksesta. Lähimmäiset eivät saa kärsiä urheilusta. 
  • Seuraan Garminista palautumisia ja paljon muutakin. Menen nukkumaan ajoissa iltaisin. 
  • En käytä alkoholia. Käytän mielihyvään liikenevää rahaa mieluummin urheiluvarusteisiin. 
  • Syön mahdollisimman pitkälti kasvispohjaista ruokaa (pl. jokapäiväinen leipäni eli maitosuklaa), satunnaisemmin juustoa, kalaa tai kananmunaa. Ja joskus jäätelöä. 
  • As everybody knows, käytän päivittäin Ambroniten Complete Meal shakea ja Ambro Greensiä. EI kaupallista yhteistyötä (vieläkään?!?!)

Getting serious

You can’t be serious!!!

Helmikuu lähestyy, eikä sup-kausi ole loppunut. Huhtikuusta helmikuun alkuun siis on päässyt joka viikko vesille Suomessa! Nyt talvella on jäänyt pääosin yhteen kertaan viikossa iltojen pimeyden tai reippaiden tuuliolosuhteiden vuoksi, mutta silti. Ällistyttävää.   

Teki kuitenkin hyvää päästä viikoksi surffirannoille Kanarialle. Siellä käytiin (vain) kerran suppaamassa leppoisasti. Aallokko oli erittäin epämiellyttävä, minkä muistin jo 2013 talvelta, jolloin sup-lauta lähti mukaan Teneriffalle, mutta heti ensimmäiseltä sessiolta rantautuessa takaa yllättänyt isompi aalto paiskasi minut ja laudan rantakiville, seurauksena murtunut pikkuvarvas ja hajonnut puhelin…

Atlantilla on lämmin vesi, mutta joko hankalaa ristiaallokkoa lähellä rantoja ja laivareiteillä, tai isoja aaltoja ja virtauksia ulompana. Surffaus sen sijaan on superhauskaa, vaikka olenkin siinä pohjoisen asukkina tuomittu ikuiseksi aloittelijaksi. 

Sukset ja laudat on pysyneet varastossa toistaiseksi, lumikenkäjuoksua on kyllä ikävä. Ei flunssaa tai muuta ongelmaa edelleenkään. Ja sup-kunto on erittäin hyvä, tässä ollaan jo kisavalmiudessa, tammikuussa.  

Olen siis syksystä lähtien treenannut toisenlaisella otteella kuin viimeiset 10 vuotta, jolloin periaatteena on ollut pysyä hyvässä peruskunnossa minimiajalla ja maksimimukavuudella. Eli kivoja lajeja ilman mittareita sään mukaan ja vähällä vaivalla. 

Nyt treenaan – vähän huvittavaa kyllä – kurinalaisemmin kuin nuorena, jolloin urheilu oli jonkin aikaa jopa ammattimaista. Silloinhan vuosia oli edessä rajattomasti. Nyt en mieti, mitä tekee mieli tehdä, vaan teen sen, mitä ohjelmassa on. Useimmiten, ellei aina, ohjelmassa on jotain, mitä ei juuri silloin pätkän vertaa huvittaisi tehdä. Saan kuitenkin puoliperverssiä tyydytystä siitä, että teen ”työni” hyvin ja nurisematta. 

Ja mitä ohjelmassa sitten on? Siitä on nyt jo leikki kaukana. Puolivahingossa eksyin nimittäin idolini, kanadalaisen sup coach -legendan Larry Cainin siipien suojaan. Kuvittelin ostavani lähinnä vähän accessiä opetusvideoihin, mutta Larry onkin ihan henk.koht. linjoilla For Me. Larry on 57v ja poimii mitaleja edelleen yleisessä sarjassa USA:ssa. Taustalla on toki olympiamitalistin melojaura, ja nykyinen työ valmentajana sallii omaakin treenailua aika kivasti. Mutta silti. Larry ottaa meikäladyn erittäin tosissaan, joten niin otan minäkin Larryn käskyt. 

Nuorena triathleettina oli paperilla kuukauden tai viikon ohjelma ja päivän päätteeksi keskustelu vain omantunnon kanssa, tuliko tehtyä treeni kunnolla. Valmentaja tarkkaili suoritteita toki aika ajoin, mutta notkumiset urheiluhallin kahviossa kaverien kanssa puolivillaisen kuntopiirin jälkeen ja väliin jääneet verryttelyt olivat ”so what”. Tänä päivänä on ranteessa ikään kuin ehdonalaisen valvontaranneke, joka paljastaa melkein reaaliaikaisesti kaiken Atlantin toiselle puolelle! (Kuvassa aito ”You can’t be serious!” -ilme).

Siis aivan liikaa. Melkein Kaiken. 

Huvinsa kullakin, sano. 😏

Treenipäiväkirjaa: Miten fysiologinen kello kääntyy taaksepäin?

39-vuotiaana tuoreena äitinä olin oikein hyvässä kunnossa. Vedin monta leukaa ja maraton kulki aikaan 3.46. Äitiys oli tietenkin aivan toisella tavalla upeaa verrattuna maratonjuoksuihin, ja perheellistymisen myötä – yllätys yllätys – oma aika muuttui uhanalaiseksi luonnonvaraksi seuraaviksi 12 vuodeksi. Oli ensin uusperhettä ja sitten yksinhuoltajuus. Pidin itseni kyllä hyvässä peruskunnossa keskimäärin 2,5 treeniviikkotunnilla vuosien varrella. Lajeja ja ajankohtia ei kylläkään voinut kovin vapaasti valita.  

2013 eksyin suppilaudalle kohtalokkain seurauksin: siitä tuli saman tien ykköslajini, sillä siinä yhdistyi kokonaisvaltaiseen kuntoiluun huikea vapauden tunne vesillä. Joka säällä ja kovalla tuulellakin aina erilainen huippufiilis! Kun suppailuun ei ole ollut paljon aikaa, sitä osaa arvostaa erityisen paljon. 

Kun olin täyttämässä 51 tänä keväänä, kunto oli edelleen ikäisekseni ja naiseksi oikein hyvä. Juoksin Cooperissa 2550. FirstBeat-mittaus viime talvena antoi myös erinomaiset tulokset. Kuitenkin kovat ja pidemmät treenit olivat jääneet minimiin 10 vuodeksi, kuntosalilla käymiseen olisi mennyt liikaa aikaa jne. Viikottainen squashtunti ystävän kanssa tuntui hyvältä treeniltä. Ruokavalioni pohja oli pitkälti juustoleivissä ja suklaassa, näistä yhteensä kertyi yli puolet päivän energiasta.   

Jonkinlaisen sysäyksen sain kesällä BBC:n tuottamasta dokkarisarjasta, jossa vapaaehtoisia eri tavoin hyvinkin huonokuntoisia henkilöitä ohjattiin kokonaisvaltaiseen elämäntapamuutokseen sillä seurauksella, että heidän biologinen ikänsä nuoreni 3 kk:ssa esim. 10-15 vuotta. Tuudittautuako mukavaan ”tässä iässä” -asenteeseen: ”tässä iässä riittää… tässä iässä ei enää tarvitse…” vai voisiko valmiiksi hyväkuntoinenkin kääntää kelloa? 

Tilastolliset luvut ovat kuitenkin niin vastaanpanemattomia, että jopa biohakkerien ja treenivalmennuksen guru Ben Greenfield latelee niitä faktoina pöytään:

  • Kunto (maksimaalinen aerobinen suorituskyky) laskee 25 vuodesta eteenpäin n. 1 %, min. 0,5% vuodessa, vaikka treenaisi jatkuvasti. Minunkin juoksutulokseni olivat laskeneet 25-vuotiaasta 40v:ksi suunnilleen tuon 15%. 
  • Lihasvoima vähenee 35-65 ikävuoden välillä neljänneksen verran. 

Kesällä otin pientä tuntumaa kisaamiseen ja tuplasin treenimäärän 6-7 viikkotuntiin. Syksyn tullen ohjelmaan tuli uudella tavalla tehokasta ja mahdollisimman fiksua treeniä, sillä käyn edelleen töissä ja muulla ajalla hoidan koiraa, kilpaurheilevaa teiniä ja jeesaan vanhaa äitiä, vain parisuhdeajasta luovuin.  

Kyseessä oli leikkimielinen ihmiskoe, sillä treenimäärää ja/tai tehoa ei kannattaisi tuplata kerralla. Siitä seuraa todennäköisesti ylirasitustila, vammoja tai sairastumisalttiutta. Mm. supertehokkaana pidetyn crossfitin aloittaneista aika moni putoaa pelistä vammojen vuoksi. Jos treenin määrä on ollut niin pieni kuin minulla, tuplaaminen teki siitä kuitenkin edelleen kuntourheilua. 

Ruokavalioni tärkein muutos koski juustoleipiä, jotka vaihdoin Ambroniteen. (Edelleenkään ei kaupallista yhteistyötä!) Suklaasta en nimittäin luovu 😇. Tuunasin myös jo entuudestaan kasvisvoittoista ruokavaliota sopivien tilaisuuksien mukaan vegestä vegaaniksi. Aamuisin juon AmbroGreensiä. Vegaanille sopivasti sipsejä ja limua käytän kyllä useana päivänä viikossa ja kerran viikossa on pizzapäivä. Ei siis mitenkään niuhoittamista, mutta pienet parannukset usein toistuvina johtavat yllättäviin tuloksiin kuukausien kuluessa. Sama pätee kaikissa kohtaamisissa, olivat ne sitten  jääkaapin, kahvakuulan tai ihmisten kanssa työssä: ei se määrä, vaan laatu.     

Kehitystä kesästä joulukuulle:

Kesällä meloin 1 km edestakaisella radalla aikaan 9.04, syksyllä 7.39. Tekniikka ja vähän kapeampi lauta vaikuttavat toki myös. Cooper 2550 toukokuussa, marraskuussa 2780. Soutuergometrillä menee nyt kilometri vain 10 sek hitaammin kuin 30-vuotiaana ja 45 sekuntia nopeammin kuin kesällä. Aerobinen ja anaerobinen kynnys ovat korkealla tasolla kuntotestin mukaan, ja kuntotaso sama kuin 39-vuotiaana. Rasvaa on 15% vs. tuolloin 18%, lihasmassaa puolestaan enemmän. Rautakin liikkuu salilla kevyemmin. Suorituskykykello on siis kääntynyt taaksepäin hämmentävällä tavalla!

Ei ole ollut flunssaa, eikä rasitusvammoja. Veriarvot ovat hyvät, leposykkeet ja ortostaattiset mittaukset normaalit. Nukun hyvin ja jaksan mainiosti arkiaskareita. Ainoa pieni haittapuoli on se, että squashpeliä ystäväni kanssa ei voi enää laskea syketason puolesta kehittäväksi treeniksi, se on palauttavaa liikuntaa ja sosiaalista hauskanpitoa. 

Tämä kuntotaso riittäisi jo mainiosti, mutta nyt alkaa seuraava vaihe, jolloin treeni taas muuttuu hiukan. En treenaa rutiininomaisesti tai ”fiiliksen mukaan”, sillä silloin pysyttelisin liikaa tutuissa mukavuusalueen harjoitteissa. Treeni ei ole suinkaan aina miellyttävää, vaan monesti se on pikemminkin piinallista, silloin se on erityisen tehokasta. ”Suppailu” on muuten vähän hassu ilmaisu, vähän kuin surffailla vs. surffata, lueskella vs. lukea. Sup-kausi tulee jatkumaan tammikuulle asti, kun piipahdamme vuoden alussa Kanarialla lämpimämmillä vesillä.

Tavoitteellinen kuntourheilu aikuisiällä on turhamaista, myönnän! Toisaalta viihdyke, joka vaikuttaa positiivisesti terveyteen ja jaksamiseen ja tuottaa paljon hyvää mieltä, ei ole kovin pahasta. Ja jotenkin huomaamatta tämä tinkimätön treeniote on siirtynyt myös töihin. 

Oppi tästä syksystä on se, että never say never ja against all odds kannattaa pitää takataskussa. Tekee hyvää joskus rikkoa rajoja! 

Kiitos avusta, rohkaisusta ja kannustuksesta tänä vuonna! Erityiskiitokset Magnus Lönnqvist, Helsingin Urheilulääkäriasema ja Elias Lehtonen, Kämp Club ja Oskar Gruner, Jussi Pekkarinen ja kaikki sup-kaverit sekä Jari Laaksolle / SIC Maui jo etukäteen ensi kaudesta 😊🍀! Tervettä, elinvoimaista, elämäniloista ja vahvaa vuotta 2020 meille kaikille! 

Miksi urheilen?

Ostin taulun. Siinä on paljon harmaata, ja olen lapsesta asti inhonnut harmaata väriä.

Olin noin 11-vuotias, kun olin ollut isäni kanssa asioilla ja tulimme kotiin. Menin ensin sisään ja löysin keittiön sivupöydälle jätetyn äidin lompakon, ajokortin ja lapun, johon äiti oli kirjoittanut: ”Miksi surmasit satakielen?” Ymmärsin heti, mitä se tarkoitti. 

Isä otti lapun kädestäni ja löysi äidin sängystään. Hän laittoi oven kiinni ja jonkin ajan kuluttua kuulin isän vihaista puhetta, ”lähdetäänkö sairaalaan vai ei” ja äidin sopertavan jotain. Heidän parisuhteensa oli umpisolmussa. Tapahtuneesta ei 80-luvun tapaan puhuttu sen koommin. Jonkin aikaa tämän episodin jälkeen äidin tavarat pakattiin kuorma-auton lavalle ja äiti muutti pois. Vierailin vain satunnaisesti lyhyitä käyntejä äitini uudessa asunnossa tulevina vuosina, sillä olin isän tyttö, ja isä vihasi äitiä. Kumpi oli enemmän syyllinen välirikkoon, se ei ole oleellista. 

Lapsen mieli teki tapahtuneesta tunnetason johtopäätöksiä: jos on heikko, heitetään pihalle. Jos on äidin kaltainen – eli nainen – käy huonosti elämässä. Niinpä alitajuntani määritteli tärkeimmiksi tehtävikseni pysyä vahvana ja olla kasvamatta naiseksi. Kumpikin on haastava tavoite, jos on esiteini-ikäinen tyttö ja aikoo elää ylipäänsä! Elämässä sattuu ja tapahtuu, ei voi jäädä roikkumaan vahvuuteen. 

Olen vasta keski-ikäisenä muistanut, että pöytä, jolla tuo lappu ja äidin lompakko oli, oli harmaa. Siihen tilanteeseen liittyvä pelko ja hätä jäivät kummittelemaan harmaaseen väriin. Moderni diagnoosi: määrittelemätön ahdistuneisuushäiriö. 

Tuolloin 11-12-vuotiaana urheilusta tuli minulle keino pysyä turvassa, tunnetasolla ja sosiaalisesti. Urheilu oli paljon parempi valinta kuin vaikkapa jengiin leimautuminen. Urheilun kautta sai ystäviä, itseluottamusta, pääsi harjoittelemaan sinnikkyyttä, riskin ottoa ja häviämistä. Liikunnasta saa endorfiinia. Ja tietenkin terveyttä!  

Olen työskennellyt lapsuuden kokemusten kanssa terapiassa aikuisena. Toipunut syömishäiriöstä ja rakentanut naisen identiteettiä. Vieläkin olen täysin oma itseni, vapaa ja luottavainen juuri urheillessa. Voin kuitenkin kuvitella, että pystyisin elämään ilman liikuntaa, jos olisi ihan pakko. 

Mutta pakkohan ei ole kuin kuolla. Joskus. Harmaaseen ahdistukseen ei kuole, vaikka joskus se tuntuu sietämättömältä. Taulussa on harmaata, mutta näen sen kauniina. Se muistuttaa valosta, jossa saamme elää. Valo – toivo, armo – on aina läsnä. Silloinkin, kun silmät jämähtävät tuijottamaan synkkää seinää. 

Streittarielämää

Siitä on osapuilleen ikuisuus, kun törmäsin ensimmäisiä kertoja streittariuteen. Straight edge on alunperin erään musiikkigenren ympärille syntynyt liike, jossa nuoret aikuiset valitsivat elää ilman alkoholia, tupakkaa tai muita päihteitä ja vapaata seksiä. Sosiaaliseksi tunnukseksi heimolle päätyi X tai xXx -merkki, esim. tatuoituna kädessä (se oli ollut yökerhojen pokejen piirtämä merkintä alaikäisyydestä). Liikkeeseen liittyi myöhemmin osalle mukaan myös eläinten oikeuksien puolustaminen ja veganismi.

Kun törmäsin streittariuteen joskus parikymmentä vuotta sitten, se tuntui heti kylmät väreet nostattavalta, ihailtavalta luonteenlujuudelta. Vaikka kuinka olisin halunnut, minusta ei kuitenkaan ollut siihen. ”Rakastin” samppanjaa ja… sentään kasvissyöjä olin.

Elämä möyhentää, hioo, raapii, heittelee, ravistaa – ja onneksi myös jalostaa ihmistä. Tulenkin tällä kertaa kaapista streittarina. Olen nyt viettänyt aikuisikäni pisimmän ajanjakson ilman niitä asioita, joista ennen koin nauttivani paljon.

Armosta.

Onko ankeaa? No ei. Aivan jotain muuta! Elämä on kaunista ja hauskaa, se kantaa! Arjessa jaksaa, stressi ei vaivaa, uni maistuu ja ympärillä on monin verroin enemmän mahdollisuuksia kuin uhkia! 😊 Streittarius on isosti nousussa jälleen nuorten keskuudessa maailmalla.

Treenipäiväkirjaan sellainen huomio, että suorituskykyni on parantunut noin 7% tänä syksynä (!!!) Kuvittelin, että pystyn nostamaan juoksuvauhtia, soutuergometrivauhtia ja sup-vauhtia hyvällä treenillä 2% vuodessa ja että fysiologinen katto on vastassa (VO2max laskee n. 1% vuodessa kolmekymppisestä eteenpäin). Mutta streittarielämä taitaa antaa extravoimaa?! Cooper-kunto on nyt jälleen kolmekymppisen tasolla, 2800, kun se viimeiset 10 vuotta on ollut n. 2600. Juoksussa ja soudussa on lähtenyt treenien max-vauhdista 15-20 sekuntia ja sup-vauhdista ainakin puolisen minuuttia per kilometri. Onko vielä mahdollista parantaa? Teoriassa ei mitenkään. But let’s see…Nyt on käynnissä vielä mukavan leppoisa off season. SUP Masters 50+ MM-kisat 2020?

Suosittelen siis kokeilemaan ”askeettista” elämää, vaikka hetken. Ehkä se ei olekaan niin harmaata kuin voisi kuvitella. Ja harmaa – siinä on paaaljon sävyjä… 😇

Just another Monday morning. It’s bright.

Kisatreeniä osa 2 – Kaamos is here

”Jo” kvartaalin verran kisatreeniä takana. Kaamos taisi soittaa ovikelloa kuun vaihteessa ja tarjota karkin sijaan kepposen: alkuillasta ei ole enää asiaa vesille, kun kelloja käännettiin. Viikonloppuina on ollut enimmäkseen puhuria ja sadetta. Kun oikein poikkeuksellinen tuuri käy, voi pitää itsekseen palaverin ja karata merelle hetkeksi auringonlaskun aikaan. 

Flunssilta olen säästynyt, meressähän ei tarvitse uiskennella. Kuivapuku on vain turvavaruste, paukkuliivejä käytän myös kylmällä säällä – just in case. Hiukan huvitti viime viikolla, kun laudan päälle aalloista roiskunut vesi jäätyi viimassa ja lauta muuttui liukkaaksi lenkillä! Tämän syksyn viimeinen time trial (GPS distance challenge) meni oikein mukavasti talvivarusteissa 40 min / 5km ja uudella, lyhyemmällä ja vähän pienemmällä melalla (Starboard Lima). Felix (Starboard Allstar 14 x 23,5) tuntuu jo tutulta, ellei jopa liiankin leveältä ensi kesään… Nyt viimeiset viikot voi keskittyä enemmän henkiseen virkistäytymiseen silloin, kun vesille pääsee.   

Kuntosalilla olen aloitellut talvikautta aika klassisella perusvoimatreenillä ja sen lisäksi panostan tasapainoharjoitteluun, joka on ollut erityisheikkouteni. Palautuminen treeneistä on tällä hetkellä hyvin nopeaa, iästä huolimatta. Ehkä palauttavalla koiranulkoilutuksella 2-3 x pvä ja ravintopuolella on osuutta asiaan! Ambronitea vedän päivittäin ja Ambro Greensiä aamuisin. Leposyke alimmillaan 36 yöllä ja päivällä tehoja irtoaa koneesta helposti vrt. kesä. En kuitenkaan nyt treenaile tämän enempää, koska muu elämä on kuitenkin ykkönen…   

Monesti kahvipöytäkeskusteluissa aprikoidaan, miksi toiset haluavat kilpailla tai haastaa itseään muuten, miksi toisia ei voisi vähempää kiinnostaa numeroiden tuijottaminen. Arvelen, että ainakin puoliksi kyse on geeneistä ja synnynnäisestä temperamentista, toinen puoli liittyy sosiaalisiin kokemuksiin elämän varrella. 

Noin neljänneksellä ihmisistä kroppa on sellainen, että siihen treeni ns. tarttuu helposti. Ihminen saa hormonaalista mielihyvää liikunnasta, on fysiologisesti lahjakas jollakin liikunnan osa-alueella ja kehittyy nopeasti, mistä seuraa onnistumisen kokemuksia. Liikunta on palkitsevaa puhtaan geneettisesti, eikä suinkaan siksi, että ihminen on jotenkin erityisen tahdonvoimainen tai reipas tietoisesti. 

Jos temperamentti on lisäksi ”lehmänhermoinen” ja persoona on haasteista pitävä, kilpaileminen vetää puoleensa ja jännitys ei vaivaa. Nopea palautuminen on myös piirre, josta on hyötyä kilpaurheilijalle: palautumisnopeus treenistä ja henkisesti yllättävistä takaiskuista korreloivat keskenään. 

Sitten se sosiaalinen puoli: vaikka ei olisi synnynnäisesti urheilullinen, on jokaiselle onni, jos lapsuudenkodissa ulkoillaan ja liikutaan yhdessä perheen kesken ja liikuntaan liittyy hyvää mieltä ja läheisyyttä. Nämä kokemukset kantavat ja siirtyvät tulevaisuudessa seuraavallekin sukupolvelle, vaikka teini-iässä käytäisiinkin tekemässä irtiotto lapsuudenkodin tavoista. Jos kaveripiirissä harrastetaan liikuntaa, on se vielä erityinen onni.

Teimme Smilen kanssa taannoin tutkimusta nuorista työelämässä, ja yllätyslöydöksenä vähintään kolmesti viikossa mitä vain liikuntaa harrastavilla nuorilla oli selvästi paremmat valmiudet siirtyä työelämään kuin passiivisilla nuorilla. Mm. itseluottamus, tilanteiden positiivisempi tulkinta ja stressinsietokyky olivat selvästi parempia. Mikä on muna ja mikä kana, se on tietty arvoitus.

Tuon ensi kesänä jo viidettä kesää erän pumpattavia (ei ”puhallettavia” 🙂 lautoja maahan ja järjestän suppailumahdollisuuksia kaverien kaverien kavereille anytime erityisellä ilolla! Näitä onkin tässä glögin äärellä kynttilänvalossa mukava suunnitella… 

Treenivuoden ensimmäinen osa

Kaksi kuukautta suunnitelmallista SUP SM 2020 -treeniä takana. Asetin elokuussa aloittaessani kesälle 2020 kolme tavoitetta: 1) Pysyn terveenä 2) Jos saan 10 km ajasta (1h 27 min) ensi kesäksi 3 minuuttia pois, olen tyytyväinen 3) Dream Goal: 1h 20 min aika tai sen alle, jolla olisi ollut tänä vuonna jo kultajahdissa mukana. 

Tilannepäivitys nyt parin ensimmäisen kuukauden jälkeen: Olen ollut terve ja palautunut treenien välillä oikein hyvin, vaikka on ollut myös kiireitä töissä. Tästä on siis hyvä jatkaa samalla mallilla. Riittävästi lepopäiviä ja hauskanpitoa squashkentällä pitävät kropan ja mielen vetreänä. Seuraan leposykkeitä Garminista. Vesille toki pääsee hyvässä lykyssä vielä joulun pyhinäkin, kuten useana viime vuotena, joten lajinomainen treenikausi ei ole suinkaan vielä ohi.   

Hiilikuituisen kapean kisalaudan pitäisi automaattisesti parantaa vauhtia sekuntikaupalla per kilometri verrattuna pumpattavaan ja selvästi leveämpään lautaan. Mutta mutta… meloin samaa vauhtia pari päivää ennen Felix-Starboardini saapumista tunnin pituisen vauhdikkaan lenkin kuin pari viikkoa Felixiin totuttelun jälkeen samanlaisissa olosuhteissa. 

Välineet eivät sittenkään ratkaise ehkä niin paljon kuin oletin… onneksi vai harmiksi? Toki asusteet vaihtuivat tässä välillä vähän paksumpiin syystamineisiin, silläkin on vähän vaikutusta. Ja tämä nyt oli vasta yksi satunnainen kokeilu. Ja onhan Felixin ja minun suhteeni vasta kovin tuore.

Hyvää tässä kuitenkin oli se, että tuo tunnin vauhdikkaan lenkin tahti oli molemmilla kerroilla 1h 21 min / 10 km -vauhtia eli siis jo nyt melkein Dream Goal (!!!). On siis jo tavoite-updaten aika!   

Tekniikassa on valtavasti parannettavaa, sen tiedän. Melalla huiskimiseni on nyt aikamoista soheltamista ja siinä on monta selkeää virhettä. En ole harjoitellut tekniikkaa vielä oikeastaan yhtään. 

Suppailussa on todella motivoivaa, kiehtovaa ja innostavaa se, että kehittymistä ei tapahdu vain fyysisen kunnon puolella, kuten esim. maratonilla, josta ei voi keski-ikäinen enää repiä mitään onnistumisen fiiliksiä, kun ajat on surkuhupaisia verrattuna nuoruuden ennätyksiin. Suppailussa sen sijaan kehittyä voi fyysisen suorituskyvyn lisäksi (ja siinäkin kestovoima ja hapenottokyky erikseen) myös tekniikan ja taktiikan osa-alueilla ja hiukkasen välineidenkin tuunauksella. Onnistumisia on siis poimittavissa monipuolisesti ja helpommin. 

Kaikkein parasta suppailussa on kuitenkin fiilis merellä. Jokainen kerta on erilainen ja ainutlaatuinen. Seisominen keskellä merta on yksinkertaisesti sanoin kuvaamaton tunne. Kajakkimelonta on ollut ihan kivaa sekin, mutta suppailu on… fantastista. Se on ollut aivan yhtä ihanaa nämä välivuodet, jolloin suppailin ilman kelloa kerran viikossa, kuin nyt. Neljä vuodenaikaa vesillä on elämän eliksiiriä, luksusta ja siunaus. Lisää tätä, forever, kiitos! 

Rajat. Missä ne ovat?

Viimeiset kymmenen vuotta olen tavoitteellisesti treenannut himmailua urheilun saralla. Tein nimittäin tietoisen päätöksen, että niin kauan kuin lapsi on lapsi, haluan olla läsnä hänelle. Pidin kiinni parin kolmen tunnin kuntoiluista viikoittain, siihen mahtui työmatkapyöräilyä ja hölkkälenkki tai pallopeli lapsen harrastuksen aikana. Ei mitään aktiivista ja tavoitteellista liikuntaa kuitenkaan. Vaikea rasti.  

Olen tyytyväinen, että onnistuin tässä kymmenvuotisrupeamassa aika hyvin! Se ei ollut helppoa. Tuon kymmenen vuoden aikana opin jotain aivan uutta, nimittäin pitämään liikunnasta myös ilman kelloa ja tavoitteita. Ihailen ihmisiä, jotka pystyvät harrastamaan liikuntaa säännöllisesti ihan vain terveyden ja liikunnan ilon vuoksi. Minä en nimittäin ole sellainen ihminen. Olen kilpailuhenkinen. Etenkin itseni kanssa. 

Eksyinkin muutamiin sup-kisoihin useampi vuosi sitten, ja innostuin siitä harmillisen paljon, sillä yksinhuoltajana ja koiranomistajana ei lopulta kisareissuille voinut lähteä. Tunnin suppailu kerran viikossa onnistui sentään kyllä. Ja sup-opetustunneilla on ollut välillä mukana oikein pätevä pieni apuopettaja.  

Ilokseni meillä on Millin kanssa ollut yhteisiä liikuntahetkiä tosi monessa lajissa vuosien varrella. Ollaan käyty tietty suppaamassa, mutta myös uimassa, surffaamassa, ajamassa kartingia, kiipeilemässä, pelaamassa tennistä, hiihtämässä ja laskettelemassa, jopa skeittaamassa. Yhteisissä hetkissä liikunnan ilo suorastaan pakahduttaa! 

Viime talvena viitosluokalla Milli alkoi viihtyä yksin (puhelimella…) ja kaverien kanssa. Tilaisuuteni koitti ja palasin vuosien tauon jälkeen kuntosalille kerran pari viikossa. Ajelin myös hyvällä omallatunnolla squash-hallille lauantaisin ja ehdin jälkipeleillekin saunassa. Tämä oman ajan luksus olikin vasta alkusoittoa, sillä tänä kesänä alkoikin sitten ihan uusi aika. Ennen ”äiti, koska sä tuut kotiin”,  oli tarkoittanut ”tulethan pian”, nyt se tarkoittaakin ”ethän tule pian”. Teini-ikä! Ja yllättäen minulla onkin taas omaa aikaa harrastaa, vaikka joka päivä.  

Juoksin ja suppailin kesällä pari pidempää lenkkiä. Heinäkuussa päätin käväistä sup-kisassa. Jännitti tosi paljon, simahdanko matkalle, kun en ole tehnyt juuri mitään vauhdikasta urheilua vuosikausiin, enkä tuntia pidempiä lenkkejäkään. Jaksoin kaksituntisen kisan yllättävän hyvin ja taistelin loppukirikamppailussa maaliin asti, eikä häviö siinä harmittanut.  

Mietin sen jälkeen, kehtaisinko lähteä SM-kisaan. Kun pohdin ääneen, viisas Milli totesi: ”Jos jäät vikaksi, niin sit vaan treenaat vuoden lisää ja meet ens vuonna paremmassa kunnossa uudestaan”. Niinpä! Kisa meni ihan mukavasti siihen nähden, että takana oli moneen vuoteen vain yksi reipasvauhtinen veto Aulangon kisassa ja muutama vaivainen pidempikestoinen peruskuntoharjoite.  

Kolmaskin kisa mahtui vielä tähän kauteen, Lauttasaaren legendaarinen ympäripurjehdus (siis sup), jossa yllätysvastustajana oli merenkäynti. Mitali maistui siksi erityisen makealta.

Urheiluhistoriani on pitkä ja kilpailuista on laatikossa sm-mitaleita monesta lajista: alppihiihdossa kumparelasku ja hypyt, triathlon, maastopyöräily ja cyclo-cross. Ei siis suppailusta. VIELÄ. ; ) 

Olen nyt jo peruskuntokauden alussa ja rohkeasti kaksinkertaistanut treenimäärän huimaan 6 tuntiin viikossa, sillä luotan jo lapsena valettuun kuntopohjaan, Millin ikäisenä hiihdin 700km talvessa (Siis perinteistä. Ennen kuin siitä tuli sietämättömän noloa teini-iässä ja piti vaihtaa lasketteluun : ) Leposyke taas 38, ja salaisia aseitani yrittäjän arjessa ovat Ambronite, meal shakes & greens, Anyday-pähkinäpatukat ja tietenkin perusruokavalioon kuuluu vakiona 100g maitosuklaata päivässä. Koska elämä on…

Saas nähdä, mitä syksy, talvi, ensi kevät ja kesä tuovat tullessaan. Se on varmaa, että edessä on huumaavan nautinnollisia hetkiä paitsi vesillä, myös salilla ja poluilla hikoillen, sillä treenistä oppii nauttimaan aivan uudella tavalla, kun sinnittelee ilman haastavampaa treeniä kymmenen vuotta. ❤

Sivullinen

Vastasyntynyt lapsi on ainakin pienen hetken ulkopuolinen, tahtomattaan sivullinen, irrallaan äidistään.    

Hetken kuluttua isä on tuon tuostakin ulkopuolinen, vain äiti kelpaa lapselle.  

Myöhemmin kolmas pyörä leikeissä on usein liikaa. Jokainen on saanut tuntea nahoissaan, miltä yksin jääminen tuntuu, kavereilla on liian kivaa keskenään. 

Koulujen alku sykähdyttää – paitsi heitä, joilla ei ole lapsia tai lapsenlapsia. Tai jonka lapsi päässyt opinahjoon. 

Kun harrastuskausi alkaa, vain osa pääsee mukaan siihen joukkoon tai joukkueeseen, johon toivoo. 

Moni ei tullut valituksi havittelemaansa jengiin mukaan karsinnoissa. Jotkut tulivat valituksi, mutta putosivat myöhemmin pois, koska eivät pärjänneetkään. 

Joku ei pääse karsintoihinkaan – koska geenit. Erilaisuus. Tai ei rahaa treenimaksuihin.

Kahdeksantoista täyttäneet kaverit pääsevät baariin, seitsentoistavuotias kääntyy ovelta ja marssii pimeässä yössä kotiinsa laskemaan kammasta piikkejä. 

Paras ystävä alkoi seurustella ensin, eikä hänellä ollut enää aikaa tehdä kaverijuttuja.    

Työt alkavat loman jälkeen ja voi sympatiseerata työkaverien kanssa arjessa selviämistä – jos on työpaikka. 

Toiset viettävät romanttista hääpäivää auringonlaskua käsi kädessä ihaillen – eronneet, lesket ja sinkut eivät. 

Koiranulkoiluttajat tapaavat iloisesti metsässä aamuisin – paitsi hän, jonka koira menehtyi äskettäin. 

Ja niin edelleen. 

Eläinoikeusihmisenä en osallistu rapujuhliin, sillä ravut kuolevat tutkitusti kipushokkiin, kun ne palavat elävältä. Siksi elokuussa painelen vähemmän face-peukkuja ja tunnen itseni sivulliseksi, vaikka se on täysin oma valintani. 

Tuhkimo on hieno satu ulkopuolisuudesta ja suloisesta pelastumisesta syrjinnän synkästä valtamerestä.

Tuhkimon kohtaloita on maailma täynnä, happily-ever-after-prinssejä vain saduissa. Nykyajan Tuhkimo kyllästyy kotileikkiin ja alkaa läsnäolollaan muistuttaa prinssiä kuolevaisuudesta. Moderni prinssi aloittaa näppärästi nuorikon kanssa toisen kierroksen. Tuhkimo raahaa korkokenkiään kirppikselle. 

Onko sivullinen yksinkertaisesti tarpeeton? Vai pikemminkin tärkeä osa kokonaisuutta, kuten pelaaja vaihtopenkillä? Hän on rauhassa, valmiudessa, hänellä on aikaa palautua, mahdollisuus valita ja harkita. Hän on vapaa paineista, odotuksista ja vaatimuksista. 

”Lähdetään juhlimaan!” ”Ei kiitos, haluan tänään rentoutua kotona, lähdemme huomenna aamusta retkeilemään.”

”Tähän projektiin tarvitaan juuri sinun osaamistasi!” ”Harmi, sillä olen juuri jäämässä vuorotteluvapaalle viimeistelemään opintojani. Kuka on toiseksi paras valinta projektiin?” 

Itse valittu sivullisuus on vahvuutta, itsenäisyyttä. Oma tila, oma aika, arvokas ja hallittu. Kadehdittavaa.   

Ei-toivottu sivullisuus puolestaan satuttaa, kirvelee, lannistaa ja lamaannuttaa. Kuka haluaisi nyyhkyttää hylättynä nurkassa? 

Ulkopuolisuuden tunne on väistämätön osa jokaisen elämää. Siksi se onkin siis osallisuutta, kaikille yhteistä kuulumista yhteiseen tunnekokemusperintöön. Ilman ulkopuolisuuden tunnetta ei olisi yhteenkuuluvuuden tunnettakaan.   

Voisiko sivullisuuden roolia myös muovailla? Vaihtaa roolia helposti ajatuksen voimalla? Viisas alitajuntamme osaa tehdä niin. Se joka jätettiin kutsumatta juhliin, rakentaa alta aikayksikön itselleen uuden roolin hahmona, joka ei edes halunnut noiden luuserien typeriin, pinnallisiin kekkereihin!  

Ja mielikuvitukselleen voi antaa luvan maalata kiehtova tarina, jossa koetut takapakit kääntyvät suurenmoisen onnelliseksi yllätykseksi myöhemmin. Tarinan voima on ihmeellinen, kuten Tuhkimokin opettaa.

Luovuuteen voi luottaa aina. Se elää ajattomuudessa. Kestotilauksena, ilman kuukausimaksua myös ensimmäisen ilmaisen kokeilujakson jälkeen!   

Jos todennäköisyys on tappavaa, elämän kannattaa antaa yllättää. 

Vielä kerran ja aina. 

P.S. Kesältä jäi takataskuun tositarina Tash Sultanasta, joka päihteiden vuoksi syrjäytyneenä ja myöhemmin niistä selvinneenä, kouluttamattomana australialaisena nuorena ei tiennyt, mitä voisi elämässään tehdä. Niinpä hän opetteli itse soittelemaan kitaraa, miksailemaan vähän ja päätyi tämänkaltaisen koti-GoPro-videoiden jälkeen lopulta maailmankiertueille. https://www.youtube.com/watch?v=Vn8phH0k5HI