Mihin lopulta lomaa tarvitaan?

Pathway-To-Paradise-Bora-Bora

Etelämeren turkoosi, silkkinen aamutakki

ei ymmärrä kiirettä,

ei oikeastaan edes tiedä, mitä kiire tarkoittaa

vaikka elää intiimissä suhteessa siihen

 

Aamun tullen

liukuu tarkoituksella viipyillen

marmorisen lavuaarin reunalta alas

laskeutuu lempeästi kuin sumu

pöyheän pehmeälle, lämpimälle matolle

Lavuaarin reunalla hiukkanen turkoosia hammastahnaa

hyllyllä tuoksuu vaaleansininen eau de toilette

baarikaapissa puolikas Bombay sapphire

odottaa iltaa

 

Hän, joka lähti tästä äskettäin

tulee aina takaisin

 

Se, mikä poistui täältä äskettäin – kutsumanimeltään Kiire –

uskoo yhä vakaasti olevansa tärkeämpi kuin elämä

 

Silti se sulaa hetkessä hetkeksi

turkoosinväriseen ajattomuuteen

kuin myrkkynuolella tainnutettuna

 

Ja menehtyy ikuisuudeksi kompastuessaan

tahtomattaan alas omavoimaisuuden jyrkänteeltä

 

pudotessaan hädissään huutaen syvälle

Armoon. 

Jonka pohja on

Rakkaus.

Jonka värillä ei ole väliä.   

Lisäisikö luksus onnellisuutta? Edes hiukan?

Kumpi on tärkeämpää ihmisenä kasvamisen ja elämänviisauden kannalta: saada kokea köyhyyttä vai yltäkylläisyyttä? Entä kumpi näistä on tärkeämpää onnellisuuden kannalta? Ei muuten olekaan aivan yksinkertainen kysymys!

Meille kävi aikamoinen tuuri tyttäreni kanssa, kun lähdimme lomalle Lontooseen. Olen kuulunut vuosikausia melko passivisena jäsenenä luksushotellien kanta-asiakasohjelmaan, joten tartuin erityisen hyvään erikoistarjoukseen ja päätin panostaa majoitukseen. Ne muutama yö, joita vuodessa saa viettää ilman, että kello kuusi ponnahtaa koiraa ulkoiluttamaan, ovat erittäin arvokkaita.

Kun pääsimme hotelliin, huoneemme olikin yllättäen upgradattu hulppeimpaan sviittiin! Tämä satunnainen mahdollisuus kuului kanta-asiakasohjelman etuihin. Neliömäärältään kaksi kertaa kotimme kokoinen huone – siis huoneisto – odotti verkkareissa lähestyvää pienyrittäjä-yksinhuoltajajoukkuetta 😉 Normaalihinta olisi 1400 puntaa per yö. En ole eläissäni majoittunut näin hienosti!

Maksimoimme nautinnon matkabudjetin rajoissa: söimme lounaaksi eväsleipiä puistossa ja illalla tilasimme pizzaa huonepalvelusta. Elokuvaa muistuttavassa elävän elämän kohtauksessa Herra Tarjoilija kattoi hopeiset aterimet eteemme rusetti kaulassa.

Huhuilimme toisillemme omista kylpyhuoneistamme ja katselimme ruusukylvyn jälkeen auringonlaskua plyysisohvalta. Sillä välin huoneiston toisessa päässä palvelusväki oikoi lakanoita yötä varten. Elämää!

36503222_10156511861058114_519501832326742016_n

Miljoonat ihmiset opiskelevat menestymisen salaisuuksia vuosittain kirjoista ja kursseilta ihailluilta sankareilta, jotka ”menestyvät”. Menestymistä mitataan yleisimmin vauraudella. Maineellakin, mutta maineella saa suosion ohella nimenomaan materiaalisia nautintoja.

Haluamme mielihyvin rikastua ja menestyä, yritämme sitä vaikka pizzan äärellä kotisohvalla, lottoamalla. Haluamme mieluusti antaa lapsillemmekin mahdollisuuden menestyä. Päästä vaikkapa hyvään koulutuspaikkaan, josta valmistuu ammattiin, josta myös ansaitsee mukavasti. VIP-passin elämään. Lottovoitto lapselle tai itsellekin olisi ehkä mieluisa ammatti, jossa saa toteuttaa itseään ilman taloudellisia huolia?

Tiedämme toki, että menestyksellä, rahalla tai maineella, ei saa onnellisuutta.

Ja onnellisuus on kuitenkin se, mitä eniten tavoittelemme. Emmekö toivo lapsillemmekin kaikkein eniten sitä, että heistä tulisi onnellisia? Yritämmekö siis järjestää heille sellaisia tekijöitä elämään, jotka ovat onnellisuuden kannalta ratkaisevia?

Tärkeintä onnellisuuden kannalta ei suinkaan ole menestyminen, vaan kyky oppia luopumaan, jakamaan, odottamaan vuoroaan. Sietämään epämukavuutta, pettymyksiä ja epävarmuutta. Siis juuri päinvastainen kuin luksuselämä.

Hotellin ylellisellä aamiaisella oli tarjolla aivan valtava määrä erilaisia herkkuja. Tarjoilija tiedusteli aluksi juomatoiveita. Viereisessä pöydässä oleva pariskunta tilasi teetä, tietyn vahvuista. Kun tee oli tarjoiltu hopeakannusta, teen vahvuus ei ollut sopivaa rouvalle.

“I ordered very strong tea. This is… strong.”

Ja toden totta, tuoremehuja oli seitsemää sorttia, mutta juuri lauantaiaamuna ei porkkanamehua. Kylpyöljyn tuoksukaan ei ollut juuri minulle aivan mieluinen. Eikä sohvan plyysin väri. Pizzaa sai odottaa huonepalvelusta aika pitkään. Tyttären saattelu hammaspesulle oli yhtä vaikeaa kuin kotona. Ylellinen elämä on nautinnollista, mutta ei poista edes mielipahaa. Täydellisessä vuoteessa voi nähdä painajaisia.

Miksi siis emme toivo lapsillemme, että he joutuisivat luopumaan, tulemaan toimeen hyvin vähällä, kokisivat kovia, pääsisivät kasvattaviin vaikeuksiin? He, jotka ovat kokeneet kovia lapsuudessaan, haluavat usein antaa lapsilleen helpomman elämän. Ehkä kuitenkin jossain syvällä alitajunnassamme uskomme, että onnellisuus on läheisempää sukua menestymiselle kuin niukkuudelle ja vaikeuksille?

Moni muistaa nuoruuden opiskelijavuosiltaan hyvin onnellisia aikoja, jolloin laskettiin kolikoita ja ostettiin tonnikalapurkkeja pienellä opintorahalla. Käytiin missä tahansa työssä, jos ja kun sellaista saatiin. Matkustettiin varusteina makuupussit ja selkäreput. Pussailtiin puistoissa ja perustettiin kerhoja.

Ei ollut rahaa eikä menestystä, mutta oli ystäviä, vapautta ja haaveita. Mahdollisuus oppia ja kokea uusia asioita harva se päivä.

On erityisen arvokasta saada kokea elämässään vaikeuksia, haasteita ja puutetta – ja myös menestystä. Paljon arvokkaampaa kuin näistä vain jompaa kumpaa. Ehkä etenkin siksi, että saattaa parhaimmillaan kantapään kautta kokea kaiken elämässä oleellisimman olevan lähtökohtaisesti riippumattomia menestyksestä ja taloudellisista olosuhteista – ainakin meille suomalaisille.

Rehellisyys, rohkeus, kiitollisuus ja viisaus.

Luonto. Meri. Aurinko ja kuutamo, tähtitaivas.

Liikunta ja terveys, jopa terveellinen ravinto.

Taide, tiede, musiikki, kirjallisuus ja kulttuuri.

Huumori.

Ystävällisyys, myötätunto, läheisyys ja rakkaus.

Mielenrauha.

Mitä näistä saa rahalla?

Ehkä seuraavalla lomalla lähdemmekin vapaaehtoistyöhön köyhään maahan. Eihän se toki vastaa elämän lahjoittamaa oppituntia, mutta antaa perspektiiviä.

Jään odottamaan Platinum kanta-asiakasohjelmaa, joka tarjoaa matkoja, joiden ensisijaisena tarkoituksena on edistää elämänviisautta ja onnellisuutta. (En tosin taitaisi  ilahtua tällaisella matkalla yllättäen up- eli siis downgradatusta huoneesta…)

Kiitollisuudella The Landmark Londonia muistaen, #onceinalifetime.

36314790_10156511809598114_4674354324329988096_n-2

Kesäyö

Kesäyönä aurinko

ei kainostele koskaan

ei kysele meiltä lupaa

 

Levittää säteitään kaikkialle

lämpöään lakeuksille

valoaan vaivautuneille

elämää epäröiville

 

Kesäyö keventää kulkijaa

kaipauskin kohottaa

kesällä kadonnut on kulman takana

kuurupiilossa korkeintaan

kesäyössä kaukanakin on jo kohta

 

Kaupungissa kesäyönä

katu on kiehtovan kutsuva

kertomuksia kukkuroillaan

 

Puistoissa ja parvekkeilla

aika pehmenee

sulaa sametiksi, satiiniksi

 

Pyykkinarulla pihalla

poikamiehen pyyhe

väriltään vanha roosa

heiluu hiljaa

huomennako noudetaan?

 

Äiti katsoo pyyhettään

lämmöllä, auringon säteissä

näkee poikansa sydämeen

ja hymyilee tietäen

kesäyössä jokainen

hipaisun saa salaisen

 

17.6.2018 sydän Kampin Kappelissa, Kauhavalla, merellä ja Larussa ❤

 

Merkillisen merkittäviä rooleja

Mikäänhän ei ole pienelle lapselle ja aikuiseksi kasvaneellekaan yhtä tärkeää kuin kokea olevansa tärkeä. Jollekulle erityisen tärkeälle henkilölle elämässä ainakin. Tuo erityisen tärkeä henkilö toki vaihtelee tilanteittain. Päivällä se voi olla lounasravintolan tarjoilija tai kollega, illalla vaikka naapuri, yöllä puoliso.

Isän kehut, äidin rakastava katse. Kaverien huomio, opettajan ihaileva arvio. Syntymäpäiväonnittelujen vastaanottaja. Harrastusjoukkueen avainrooli. Yhdistyksen päättäjä, kokouksen vaikuttaja. Asiakas. Pomo. Potilas.

Ja kas, tärkeyttäkin voi ahnehtia – tai olla sen suhteen nirso. Odottaa esimerkiksi aivan erityisen huomioivaa asiakaspalvelua.

“Loistavaa palvelua! Tarjoilija pienestä pään käännöstäkin aavisti, että kaipaan lisää juotavaa.” Kuin äiti, joka aistii sylivauvan tarpeet.

Tärkeys tosin kääntyy helposti väärään asentoon: en halua olla tällä tavalla tärkeä, vaan jollain toisella tavalla! Joku ei missään nimessä halua olla aikuisille tärkeä, mutta lapsille ja eläimille kakskytneljäseitsemän. Toinen taas haluaa olla tärkeä vain työsuoritteensa kautta. Kolmas autollaan, neljäs pyyteettömyydellään. Viides hauskuudellaan. Kuudes luovuudellaan, seitsemäs yksilöllisellä valikoimalla kaikkea näitä.

Matkustaja lentoemännälle lentokoneessa, kun juoman tulo kesti:

“Ettekö tiedä, kuka mina olen?”

“Valitettavasti en, herra.”

“Olen Matti Möttönen.”

“Hauska tutustua, herra Möttönen.”

“Se elokuvaohjaaja.”

“No niinpä! Etsittekö sattumalta näyttelijää seuraavaan elokuvaanne?”

Meillä kaikilla on yhtäläinen etuoikeus kaivata tunnetta tärkeänä olemisesta.

Onnellisuusvankilassa

54264649_s

Elämme länsimaissa orjina, onnellisuuskahleissa. Vankilan johtaja, jonka nimi on Onnellisuuskäsitys, antaa meille loputtomia tarkistuslistoja tehtäviä. Vaihtoehtoja ei ole, lista ei lopu. Mitä on ylläpidettävä tai tavoiteltava tänään – tai vielä pahempaa, juuri nyt, sillä on vaikka väkisin muistettava elää hetkessä – jotta olisit onnellinen?

Ehkä syyllistyt alunperin vain pieneen rikokseen nimeltään mielihyvän varastaminen. Varastit aivan vahingossa mielihyvää sattumanvaraisilta ohikulkijoilta, siis oikeastaan Olosuhteilta, ja jäit kiinni. Nyt olet vanki.

Vankilan listalla lukee esimerkiksi: onnistumisia, terveyttä, tyytyväisyyttä, kohteliaisuutta, suosiota, avuliaisuutta, kiitoksia, tietty lukema vaa’assa, vapaa-aikaa ja lomia, juhlia, itsensä kehittämistä, sopuisia ihmissuhteita, omia tai lasten aikaansaannoksia, voitettuja väittelyitä, virheiden välttelyä ja käyttäytymisnormien valvomista, ostoksia, oikeaoppista läsnäoloa…

Useimmat meistä kärsivät elinkautista.

Emme uskalla paeta, sillä pelkäämme henkemme edestä. Ehkä vankilanjohtaja Onnellisuus itse ampuu pakenevan?

Vain ne, jotka rohkenevat luopua unelmiensa kuoleman pelosta ja Onnellisuudelta paon kostosta, pääsevät pakoon. Ja huomaavat vasta ulkopuolella, että onnellisuuden muurit tekivät meistä vankeja.

Valon arvon huomaa vasta pimeässä. Onnellisuus onkin rajattu betonin sisäpuolelle. Sellainen onnellisuuden määritelmä, jonka ihminen itse on rakentanut, tiedostamaton tai tietoinen, onkin varsin hämärä betonirakennus, ei valoisa palatsi.

Entä jos voin olla onnellinen ilman yhtään muurinpalaa, vaikka menettäisin kaikki onnellisuuden ehdoiksi määrittelemäni tekijät?

Entä jos aluksi voin olla onnellinen silloin, kun tietty tunnekokemus, jonka olen nimennyt onnellisuudeksi, puuttuu?

“Bad news: There’s no key to happiness.

Good news: The door is not locked.” – Anonyymi

Keskusteluja sattuman kanssa

Koiraa ulkoiluttaessani mietin yhtä sun toista. Lähes päivittäin myös syntyjä syviä – “diippii”. Joskus, perin harvoin tosin, saan ihan oikean oivalluksen. Useimmiten sen sijaan oivallan, ettei oivalluksia tule.

Kävelytän koiraa joka ilta meren rannassa. Pilvettöminä iltoina näen tähdet ja kuun, mutta vuosien varrella en koskaan ole nähnyt mitään sen kummempaa taivaalla. Tumma taivas, tähtiä ja kuu. Kaunista ja arkista.

Harvoin otan lomaa koiran iltalenkittämisestä. Näin tapahtui kerran, kun olin lomalla toisella puolella maapalloa. Siemailin rakkaani kainalossa hotellin kattoterassilla samettista drinkkiä lempeässä kesäyössä, kun yllättäen näin tähdenlennon! En ollut koskaan aiemmin nähnyt tähdenlentoa. Ja se kesti niin lyhyen hetken, etten ehtinyt kokemusta edes jakaa. Tähti liikkui taivaalla pienen matkan ja katosi pimeyteen.

Enkö olisi ansainnut nähdä tuota tähdenlentoa niinä satoina iltoina, joina kävelen ulkona koiran kanssa ja tuijotan taivasta? Ja eikö tuo etelän kesäyö ollut täydellinen ilman tähdenlentoakin?

Onni mitä ilmeisimmin kasautuu.

Sattumalta. Tähdenlento kestää hetken. Vai kestääkö? Ikimuistoinen hetki ei ole lyhyt.

Arki puolestaan toistaa itseään. Tähtitaivas on tosin aina kaunis ilman tähdenlentojakin, vaikka se on meille arkea. Arki tuntuu liian arjelta vasta, kun on saanut kokea sille liian paljon kontrastia. Ja tämän kontrastin määrä ei riipu sattumasta, vaan siitä, miten arkeensa osaa suhtautua ja miten sitä arvostaa.

Arki on aikaa, jota on paljon. Mielestämme liiankin paljon.

Mutta juuri aikaahan me kaipaamme elämäämme?

Arki on ihmisen aikaa.

K-50-projektin loppumetrit

Yhdeksän kohdan K-50 (eli siihen mennessä kun täytän 50, haluan näiden asioiden olevan eri tavalla elämässäni) elämänparannusprojektini on edennyt loppusuoralle, alle kuukausi jäljellä. Loppukirin sijaan annan todistuksen jo nyt vanhanaikaisin 4-10-arvosanoin ja moderniin tapaan sanalliset perustelut.

1. Tuplasti Tuoretta: 7 1/2 Jos lasken mukaan tuoreen lakritsin, olen suoriutunut kiitettävästi 😀 Tupla-annos vihanneksia unohtuu kyllä usein, mutta alkava kesä korjaa tilanteen meloneineen ja mansikoineen.

2. Kotia Kuntoon: 8 Etenee maltillisesti, eli etenee, tosin rauhallisesti – siis stressittä 🙂  Tavoitteena päästä saunomaan juhannukseen mennessä. Muutama kymmenen laatikkoa turhaa tavaraa vielä pois alta, niin ovella kävijät (harvalle avataan!) eivät enää kysy, olemmeko juuri muuttamassa tai muuttaneet.

3. Kestävyys Kunniaan: 9 Tämän kohdan sisältöä olen muovannut matkalla. Huomasin, että tunnin pituiset treenit ovat juuri sopivia tähän elämäntilanteeseen, en halua ottaa paineita pitkien treenien sommittelusta aikatauluihin. Keskipitkä kestävyyskunto on sen sijaan oikein hyvä (Cooper 2700 ja lenkkien keskinopeus varsin tyydyttävä) ja 19.5. on näillä näkymin ensimmäinen maastopyöräkisa noin parinkymmenen (!) vuoden tauon jälkeen.

4. Kanki Ketteräksi: 9 Kunnollinen comeback squashkentälle viikonloppuaamuisin on tuonut paljon iloa sydänystävän tapaamisesta usein ja yllättävää ketteryyttäkin. Rutiini jatkuu uudella vuosikymmenellä varmasti!

5. Tenatta Trampalle: 9 Lantionpohjan lihastreenit on todellakin hyvä aloittaa ennen kuin tarvitsee tarkistaa googlesta, mistä niiden lihasten tulisi löytyä.

6. Kilpeä Kevyemmäksi: 10- Henkisen kasvun työtä olen tehnyt tämän vuoden tosissani, perinpohjaisesti, päivittäin. Mikä tärkeintä, en yritä kasvaa yksikseni, vaikka olenkin arkielämässä usein yksin, välistä yksinäinen.

Kolme viimeistä tavoitetta oikeastaan sisältyvät tähän viimeiseen: 7. Rauha Rahoista eli taloutta kuntoon, 8. Hetkiä Herralle eli hengellisiä hetkiä lisää arkeen sekä 9. Rehellistä Raittiutta.

Keskiarvo todistuksessa on sama kuin peruskoulussa aikanaan: kiitettävän pintaan.

Listalle voisi lisätä vielä kohdan 10, jota en kuitenkaan noin vain voi suorittaa ja ottaa rutiiniksi, voin vain toivoa sen rakentuvan seurauksena näistä uusista, hyvistä rutiineista ja loput siitä toivon saavani lahjaksi: pyöräkilpailusijoituksen sijaan toivon, että elämänhalu vie tässä 2018- tai viimeistään 2028 -cupissa lopulta voiton. ❤

Suutarin lapsella on liukuestesukat

Suutarin lapsen liukuestesukat näyttävät hölmöiltä, mutta toimivat paremmin kuin kiiltävät lakerikengät.

Menestyksen taitoja kannattaa opettaa vain sen, joka on opiskellut riittävästi menetyksen taitoja.

Miten kannattaa siirtää mitän edelle elämässä ja kaikessa tekemisessä. Se miten keskustelen ratkaisee enemmän kuin se, mitä keskustelen. Miten olen läheiseni kanssa ratkaisee enemmän kuin se, mitä teen läheiseni kanssa. Miten harrastan tai teen työtäni ratkaisee enemmän kuin se, mitä kulloinkin teen. Miten kohtaan haasteen ratkaisee lopulta enemmän kuin se, mikä tuo haaste on.

Näin toimien luottamus säilyy, kun itseluottamus häilyy.

En näin aikuisena enää satsaa itseluottamukseen, sillä se on kuin pyörän kumi, jossa on pieni reikä. Pumppaat sen pinkeäksi ja matka sujuu rattoisasti rallatellen, kunnes tulee vastaan katukivetys. Kas, vanne kolahtaa kiveen, kumi ei olekaan enää täysi. Nyt tarvitaan pumppu ja äkkiä, tai en pääse perille! Tai ehkä kumi puhkesi, enkä toden totta pääse perille.

Lapselle itseluottamus on eri asia. Siksi hänellä onkin isä tai äiti pyöräretkellä mukana, pumppaamassa ja paikkaamassa itseluottamusta aina tarvittaessa.

Itseluottamuksen akutti tarve herää toki aikuisellakin. Kun minuuttani tönäistään, tarvitsisin itseluottamusta. Kuinka ollakaan, en tule koskaan pumpanneeksi kumia puoli kilometriä ennen katukivetystä. Siksi itseluottamus on joskus kuin asettuisi nojaamaan konttorin sermiä vasten seinän sijaan. Juuri silloin kun tukea tarvitsee, se kaatuu.

Luottamus elämään sen sijaan säilyy, jos osaa elää oikealla otteella ripustautumatta suoritteisiinsa.

Keskustelu Karman kanssa

Nykyajan karmamme on se, että kasvamme kiinni viestintävälineisiin. Niinpä puhelimeeni tuli viesti tuttavalta. Olin tosin saanut saman viestin jo vuotta aiemmin eräältä toiselta tutulta. Se oli ketjukirje, joka kuului näin:

Lähetin enkelin suojelemaan Sinua viime yönä, mutta se tuli takaisin ja kysin “miksi?” Enkeli sanoi: “enkelit eivät valvo enkeleitä!”… … Jos uskot Karmaan lähetä tämä viesti 14 ystävälle…

Kiitin viestistä lämpimästi ja totesin hyväntahtoisesti, etten kuitenkaan lähetä sitä eteenpäin, sillä en usko Karmaan. Tuttavani vastasi, että hänen opettajansakin ohjeistus oli: ”Ole mieluummin etsijä kuin uskova, rather be a seeker than a believer.”

Mitäpä minä tähän muuta kuin:

Uskotko sitten opettajaasi?”

Hiljaisuus.

Noh, minähän uskon kuitenkin, vaikken Karmaan, vaan Korkeimpaan voimaan, jota nimitän Jumalaksi. Miksikö uskon? Heikkouttani. Ei minulla ole kanttia olla ihan vain etsijä, se olisi liian rankkaa. Jumala on minulle valo, joka palaa aina.

Tunnen aika vähän ihmisiä, jotka pitävät siitä, että saavat öisin pimeissä hotellihuoneissa hapuilla valokatkaisijoita. Elämähän on kuin vuosikymmenien pituinen kiertomatka. Hetken hotelli vaikuttaa kotoisalta, kunnes liian pian kohde vaihtuu. Elämä ympärillämme muuttuu koko ajan.

Kun elämä näyttää raadollisen puolensa, uskon siihen, että pääsen ajoissa pois. Että minulle annetaan vain niin paljon kannettavaa kuin jaksan kantaa. Ja luotan, että kun en lopulta enää jaksa, työnjohtaja nappaa kantajan armollisesti pois työvuorosta.

Näillä mennään. Tai jaxuhalit, jos naisellisemmin sanotaan.

Vaikka ei sen niin väliä enää tässä iässä. Naiset tuppaavat muuttuvan vähän jämäkämmiksi vanhentuessaan. Ja miehet pehmentymään. Hyvä niin. Vanhemmiten, kun on enemmän aikaa toisilleen, on hyvä vihdoin ihan kokemuksellisesti muuttaa sieltä vastapäätä vaikka vierekkäisille tonteille.

Elämä on lakritsia

23305973 - black pieces liquorice candy  backgroundYmmärsin, miksi bestselleri on jäänyt kirjoittamatta aiemmin: suorastaan inhoan selleriä. Alitajuntahan ymmärtää paljon paremmin kuin tietoinen mieli. En ihan oikeasti halua parastakaan selleriä!

Onneksi ja epäonneksi elämä on paradoksaalista. Melkein kaikkea me haluamme ja emme halua. Haluan sellerin terveysvaikutukset ilman sen makua. Haluan ykköstilalle ilman, että joudun luopumaan siitä seuraavalla kierroksella. Huipulta putoaminen on nimittäin rankempaa kuin huipusta haaveilu. Hamuamme elämäämme tasapainoa, mutta koska tasapaksu elämä on sietämätöntä, kaipaamme muutosta, vähintään vaihtelua.

Jollet elä unelmaasi, tavoitettasi todeksi tänään, se ei ole todellinen unelmasi ja tavoitteesi.

Emmekä me tiedä, mitä oikeasti kaipaamme.

Kaipaamme luottamusta ja rakkautta, muttemme uskalla luottaa ja rakastaa, sillä saatamme päätyä jätetyksi tai loukatuksi – tai tilanteeseen, jossa joudumme satuttamaan toista. Ja vain luottamalla ja rakastamalla saa luottamusta ja rakkautta. Miten näin yksinkertainen asia ei mene jakeluun?

Asiahan on niin, että kaipaamme sisimmässämme eniten pelosta vapautumista. Rakastamisen ja luottamisen pelosta. Tätä pelkoa on kuitenkin lähes mahdoton kohdata, sillä – se on liian pelottavaa. Pelkääjän näkökulmasta pelosta luopumiseen sisältyy uhka siitä, että ei enää pelkäisi, ja jäisi silti ilman rakkautta. Se vasta olisikin pelottavaa!

Joku haaveilee hoikemmasta ja lihaksikkaasta vartalosta ja vuodesta toiseen epäonnistuu sen hankkimisessa. Jos hän todella haaveilisi tästä, eihän se olisi kovin monimutkaista. Vaikkapa yksi voileipä vähemmän päivässä ja puoli tuntia kuntoilua joka toinen päivä. Vuoden päästä tulokset olisivat hämmästyttäviä. Miksi se on niin vaikeaa?

Ehkä hän pelkää hyvävartaloisuuden seurauksia. Entä jos elämä ei muutukaan onnellisemmaksi, vaikka kroppa muuttuisi? Unelma paremmasta elämästä ja sen hallinnasta pelkällä kunto-ohjelmalla romuttuisi. Vuosien haave osoittautuisi harhaksi.

Ja näinhän käy, väistämättä. Mikä tahansa saavutettu unelma haihtuu tiehensä kuin pilvet, joita kohti vaeltaa tuntikausia, kunnes huomaa seisovansa vain sumun keskellä. Elämä ei muuttunutkaan onnelliseksi täältä ikuisuuteen.

Tai ehkä hän haaveilee rakkaudesta, jota saa ilman hyvää ulkonäköä. Upeakroppainenhan ei voi tietää, rakastettaisiinko häntä yhtä paljon pulskanakin. Pulska saattaa toisaalta saada yhtä vähän rakkautta laihduttuaan. Mitä sitten olisi tehtävissä? Kuka haluaisi kohdata toivottomuuden, jos on vuosia kuvitellut onnen avaimen sijaitsevan juuri tuossa, ja kun siihen vihdoin ylettyy, se ei avaakaan onnen ovea.

Ehkä henkisen turvallisuuden tunteen vuoksi olemme paitsi itsellemme, myös toisille ihmisille aina liian vähän tai liian paljon. Liian lähellä tai liian kaukana.

Tiistai-iltana peiton alla, kun jo väsyttää, henkisesti tai fyysisesti liian lähellä. Kun apua tarvitaan, liian kaukana. Vietämme liikaa tai liian vähän aikaa töissä. Toinen on liian varakas, siis itsekäs ja ahne, toisella on liian vähän rahaa. Joku kuntoilee liikaa, toinen liian vähän. Haave saa näin elää. Haave siitä, että ihana elämä on aivan nurkan takana! Joka toinen päivä on vain itsestä kiinni, miksei jo elä sitä. Joka toinen päivä toiset ihmiset ja olosuhteet ovat lukinneet oven edestämme.

Ja näin vietämme koko elämän kävellen ympäriinsä, etsien portaita taivaaseen –  samalla, kun taivas on koko ajan läsnä.

Mutta se on liian helppoa ihmiselle. Armokin olisi helpompaa vastaanottaa ihan itse ansaittuna, suunnitelmallisesti. Eikä joutuisi kokemaan itseään pieneksi.

Onneksi yhdenkään ihmistarinan onnellinen loppu ei ole tarinasta kiinni. Elämäntarinoiden onnellinen loppu on jokaiselle vapaavalintainen. Voin valita kokea hänen kärsimyksensä vihdoin päättyneen, enkä hävinneen taistelua.

Ja tiukan paikan tullen voi kokea olevansa hämmästyttävän vahva ihminen, jos uskoo, että ihmiselle annetaan vain niin paljon koettelemuksia kuin hän jaksaa kantaa.

Elämä on musta tunneli, joka loppuu yllättäen. Siis lakritsipötkö.