Ajan arvoitus

47224889 - autumn red and yellow wet leaves on asphalt sidewalkLoistavan kirkkaat syksyn värit

tuulessa leikkien lentävät lehdet

maahan kuolemaan

 

Multa on mustaa

vesi väritöntä

happikin kuin olematonta

ja juuri ne luovat uutta elämää

vehreää, vihreää

 

Yltäkylläiset herkkupöydät

eivät lupaa pitkää ikää

tähtijuhlat ja helppo elo

heikosti kasvattavat ihmisluontoa

 

Anna loistavien ajatustesi lentää matkoihinsa

tuulen riisua sinusta kaikki jo aikansa elänyt

luovu lempeästi

 

Sukella luottaen mustaan suruun

kun on sen aika

huuhdo menneet pois kyynelvirroilla

 

Hengitä rauhassa ja odota

keväthän on tullut aina, aina!

 

Kun on sen aika.

Elä arvokas elämä, hyvä ihminen!

39564098_s

Pohdin urbaanilla maalaisjärjellä, millainen on hyvä, arvokas elämä?

Arvokkaan elämän eläneestä ihmisestä tehdään vaikkapa patsas. Ainakin Hesarin Kuukausiliitteeseen juttu. Nyt ajatellaan tietenkin vain meitä hyvinvointiyhteiskunnan hedelmiä.

Arvokas elämä ei ota lainkaan kantaa siihen, onko sitä eletty onnellisena. Onko subjekti kokenut elämänsä merkitykselliseksi. Arvo syntyy henkilön – nuorten kielellä tyypän – merkityksestä muille, ja itse asiassa monelle muulle. Mieluiten kokonaiselle kansakunnalle, jopa ihmiskunnalle.

Miten tullaan arvokkaaksi ihmiseksi?

Voidaan tietenkin aloittaa perimästä ja kasvatuksesta. Malliyksilöllä on hyvät geenit, älyä ja sosiaalisesti suopea temperamentti. Sivistystä ja tunneälyä, tietoa ja taitoa.

Mutta perimä ja kasvatus ovat hyvän elämän valintoja vasta sitten, jos tai kun päätyy lisääntymään. Silloin valioyksilö tietty valitsee geeneiltään parhaan mahdollisen kumppanin. Näinhän se menee, heh heh! Ja kasvattaa jälkeläisensä oikeaoppisesti. Joten unohdetaan perimä.

Kuuluuko arvokkaaseen elämään ylipäänsä perhe – lapset tai parisuhde? Ehkä ei. Yksinäinen nero voi keksiä ihmiskunnan kannalta suuren asian.

Mieleltään toimintakykyinen ihminen kykenee tekemään työtä ja rakastamaan, totesi kuitenkin Freud. Erinomainen ihminen tekee siis erityisen arvokasta työtä ja rakastaa poikkeuksellisen taitavasti tai monia ihmisiä?

Erityisen arvokas työ

Miten ihminen kykenee tekemään erityisen arvokasta työtä?

Erityisen arvokas, merkityksellinen työ on merkityksellistä maailmalle ja/tai lähimmäisille. Ensimmäisenä tulee mieleen hoito- ja hoivatyö. Äiti Teresa.

3623840 - photograthers are taking a picture of a film star

Merkityksellisempää on adoptoida orpoja lapsia kuin hankkia omia. Helpommin sanottu kuin tehty! Kyky rakastaa voi rajoittaa tätä missiota.

Tai sitten keksiä lääke syöpään, merivettä puhdistava aine tai jotain muuta vastaavaa. Onnistua poistamaan rotusorto.

Työn on parasta olla omia lahjakkuuksia myötäilevää ja omalle persoonalle sopivaa. Vastavirtaan räpiköiden ei pääse pitkälle.

Johtajaluonteen kannattaa johtaa, hoivaajan hoivata. Tiedemiehen tutkia. Joku voi olla arvokkaimmillaan johtajan, tiedemiehen (tai -naisen) puolisona, joka tukee ja mahdollistaa hänelle optimaalisen, keskittyneen ja pitkän uran.

Kyky rakastaa

Entä kyky rakastaa, miksi se on tärkeää? Se liittyy ainakin mielenterveyteen. Ja samoin myös haluun tehdä työtä, joka on merkityksellistä muille ihmisille tai jopa ihmiskunnalle.

Suurin osa töistähän ei paranna lainkaan maailmaa, eikä edes elämän kannalta mitenkään oleellisesti auta lähimmäisiä. Sanotaan nyt vaikkapa autokauppias, tilintarkastaja, uutistoimittaja, vaatetehtailija, konsultti, matkaopas, taiteilija, kilpaurheilija… toki ihaillut idolit voivat saada patsaan, mutta ovatko he eläneet erityisen arvokkaan elämän? Ei heidän tarvitse osata rakastaakaan.

Arvokasta elämää elävä pitää hyvää huolta jälkikasvustaan, jos on sellaista saanut tai hankkinut. Siihenkin tarvitaan kykyä rakastaa.

Voiko ihminen elää parhaana versiona itsestään, jos hän ei osaa rakastaa? En usko.

Jos ihminen ei osaa rakastaa, hän ei tule hyvin toimeen muiden eikä itsensä kanssa. Ja mitä siitä seuraa? Nyky-yhteiskunnassa hän ei saa ideoitaan edes myydyksi muille. Hän ei osaa pyytää ja ottaa vastaan rakentavaa, kehittävää palautetta. Ja paljon muuta.

Jos ihminen ei rakasta itseään, hän todennäköisesti laiminlyö terveyttään. Hän saattaa kyetä rääkkäämään kehoaan, muttei kuuntelemaan sen tarpeita oikein.

Hyvä vanhemmuus ja laadukas työnteko edellyttävät elinvoimaa, vireyttä. Jos haluaa elää parhaana mahdollisena versiona itsestään.

Jälkikasvuhan ei ollut arvokkaan elämän edellytys. Eikä arvokkaaseen elämään äkkiä ajatellen kuuluisi myöskään parisuhde. Järkevintähän olisi käyttää kaikki aika inhimillisesti arvokkaaseen työhön. Kuten Äiti Teresa.

Se on kuitenkin ani harvalle mahdollista. Eikä ehkä edes järkevää? Mieli, ajattelun kyky ja luovuus tarvitsevat palautumista, rentoutumista ja virkistymistä ollakseen parhaimmillaan.

Mikä sitten on tehokkainta palautumista, rentoutumista ja virkistymistä?

20240032 - feet in wool socks warming by cozy fire

Introvertille voi riittää pelkkä yksin luonnossa liikkuminen. Suurin osa meistä kaipaa kuitenkin mieluiten päivittäin läheisyyttä, jakamista. Fyysistä tai ainakin henkistä. Hyvin läheisen ihmisen kanssa se on järkevintä, tehokkainta.

Hyvin läheiseksi toisen ihmisen kanssa tullaan – rakastamalla.

Onnellisuus ei periaatteessa liittynyt arvokkaaseen, patsasta kohti -elämään millään tavalla. Mutta rakastaminen liittyy. Ja rakastamalla ihmisestä tulee muuten myös onnellinen.

Että näin.

Maailma murrosiässä

11139099 - close-up of a mountainbike track

Kun me keski-ikäiset olimme nuoria, elämämme perustui auktoriteeteille.

Itsenäisyys oli sitä, että parhaimmillaan itse valitsimme, mitä auktoriteettitahoa kannatimme ja ketä uskoimme, mitä ihailimme. Tälle taholle, annetulle tai valitulle, alistuimme, vapaaehtoisesti tai pakolla. Auktoriteetin mielipiteille ja tiedolle.

Vanhemmat olivat auktoriteetteja, lasten kasvatus perustui sille, että lapset alistettiin kuuliaisiksi. Samoin koirat. ”Otetaan luulot pois.” Tottelevainen, eli pelkäävä koira tai lapsi oli ”hyvin kasvatettu.”

Koulussa kuuntelimme oppia ja toistimme sen mahdollisimman hyvin kaikuna takaisin, kirjoittaen tai suullisesti. Ei tullut mieleenkään haastaa tai haistatella opettajaa! Karttakepistä sai näpeille ilmankin. Emme me koskaan edes keskustelleet opettajan kanssa, puhumattakaan että olisimme piirtäneet itse mielikuviamme historian käänteistä.

Emme odottaneet menevämme pankkiin tai lääkäriin keskustelemaan tuttavallisesti omista ideoistamme terveyden tai rahankäytön suhteen. Me asioimme alistetun lapsen kaltaisina kiltisti päätöksiä ja määräyksiä kuunnellen.

Aikuinen – lapsi –asetelma näkyi useimmilla elämän osa-alueilla. Kun isän kaltainen auktoriteetti tuotti pelkoa, äidin kaltainen auktoriteetti lohdutti. Kansalainen oppi kuuliaiseksi, mutta passiiviseksi. Yksilö oli alistettu.

Mitä seurauksia ja jäänteitä tästä on?

Sairauksien hoitometodit ja hoitojärjestelmät ovat monilta osin jääneet edeltävän sukupolven tasolle. Potilas on passiivinen, alistuu vasta avuttomana hoidolle, kun uhka on riittävän suuri. Varhainen paranemisen palkitseva tukeminen sairauksien alkuvaiheessa on vielä harvinaista. Hoidamme oireita, emme sairauksien aiheuttajia.

Esimerkiksi anorektikko laitetaan vieläkin pakkosyötettäväksi telkien taakse ja vasta, kun voimat ovat lähes loppu ja yleisoireet ovat niin pahat, että hän joutuu sairaalaan.

Jos sinulla on vain yksi näkymätön kyhmy rinnassasi, eikä yleisoireita, ei syytä huoleen?

Verrataanpa tätä suhtautumista vaikkapa alkoholismiin: jos vain paikallisesti eli tilannekohtaisesti olet alkoholiongelmainen, ei syytä huoleen. Tule takaisin sitten, kun et selviä elämässäsi enää. Otamme sinut hoiviisi, kun olet voimaton ja pysyt (symbolisesti äidin kaltaisen) yhteisön turvassa loppuikäsi, niin olet suojassa uhkaavan isän kaltaiselta sairaudelta.

Sukupolvi on vaihtunut. Nyt lapsia ei alisteta, vaan rohkaistaan valitsemaan, syökö sitä vai tätä, pukeeko ensin saappaat vai hatun. Palkitseminen ja kehuminen, omaehtoisuus ovat nykypäivän kasvatusmetodeja. Yksilö ei ole enää alistettu, yksilö on ylistetty.

Koirien kasvatuksessakin nopea palkitseminen toivotusta käyttäytymisestä on ajanut alistamisen ja huomiotta jättämisen ohi.

Uusimmat, tehokkaat riippuvuussairauksien hoitometodit ovat myös aivan erilaisia kuin vanhat. Psykologinen hoitomuoto on tervettä elintapaa vahvistava palkitseminen hyvistä valinnoista, joista rakentuu toistojen myötä uusi, automaattinen toimintatapa, eikä peloteuhka ja avuttomuus (ks. esim. tupakka ja alkoholi: www.allencarr.com).

Mutta, mutta… mitä onkaan myös tapahtunut? Vaakakuppi on kellahtanut paikoitellen,  kuin kompensaationa, aivan toiseen äärilaitaan. Yksilö on noussut yli kaiken, yhteisön yläpuolelle. Curlingvanhemmat ja lapsityrannit, koirat lastenvaunuissa, työntekijän ”viihtyminen” on tärkeintä…. Potilas marssii lääkärille oman diagnoosinsa kanssa ja harmistuu, jollei hänen yksityiskohtaiselle oirekokemustensa jakamiselle ole aikaa. Pankin asiakas voi shoppailla luottoja ylen määrin ja syyttää pankkia velkaantumisestaan.

Piirsin tähän kömpelön kuvan muutoksesta. Oi aikoja, oi tapoja!

20994338_10155666787743114_1576169893114501317_n

Nykyajassa korostetaan, että ihminen on itse oman onnensa seppä, ”sinussa itsessäsi on kaikki rakkaus ja voima” ja ”se on tärkeintä, mitä juuri sinä koet oman elämäsi tarkoitukseksi”. Mitä juuri minä tunnen, koen ja haluan, se on tärkeintä yksilölle tänään. Unelmoi itsellesi ihana elämä! Mistä minä olen kiitollinen? Ja otapa tästä höysteeksi itseluottamusta, itsetuntoa, jopa itsemyötätuntoa!

Yksilön vapaus ja yksilön tahto on kuitenkin mennyt paikoin jo aivan liian pitkälle. Arvokkain tunnevaluutta on nautinto, mielihyvä ja vapaus. Ja yksilön saama huomio. Työyhteisöt, perheet ja parisuhteet eivät voi erityisen hyvin, kun jokaisella on oma tärkeä agendansa – ja digikanavansa. Olohuoneita ei enää juuri tarvita perheen yhteisiin hetkiin. Koiratkin ovat eksyksissä, kun isäntä kyselee siltä metsässä, kumpaan suuntaan se haluaisi mennä.

Olemme maailmana murrosiässä. Emme olekaan onnellisia, kun meillä on liikaa vapautta. Emme tiedä, mitä tahdomme, kun saamme valita vapaasti. Tunnekokemus on huono johtaja omalle elämälle.

Mikä on elämän tarkoitus minulle – vai sittenkin minun tarkoitukseni elämälle? Tätä pohdin Suorituselämästä merkityselämään –kirjassa 2013.

P.S. Pyrkiä viisastumaan parhaansa mukaan, päivä päivältä. Siinä yksi kandidaatti elämän tarkoitukseksi. Siinä ohessa oppii toivottavasti myös rakastamaan päivä päivältä paremmin.

Urheilen – en urheile – urheilen…

Toiset jojoilevat painonsa kanssa, minä olen jojoillut viime vuosina urheilemisen kanssa.

Elämäni tärkein asia oli ekaluokkalaisesta naskalista lähtien urheilu, kilpaurheilu. Itsetunto ja identiteetti rakentuivat koko nuoruuden pitkälti urheilun varaan, myöhemmin työn ja urheilun. Siis suoritteiden. Nopeammin, korkeammalle, voimakkaammin.

Urheilussa ja kilpaurheilussa ei ole sinänsä mitään vikaa, jos sen tärkeys pysyy kohtuuden rajoissa. Nuoruuteni kului hyvin tervehenkisissä merkeissä, siitä plussaa. Tupakat, alkoholi ja muut paheet pysyivät poissa kuvioista. En joutunut kiusaukseen käyttää dopingiakaan.

Kerran urheilija – aina urheilija. Vaikka urheilu oli hyvin pieni osa elämää ja pidin vain kuntoa yllä, kerta toisensa jälkeen missä tahansa yhteydessä relevantiksi nousi urheilutausta. Nelikymppisenä aloin kaivata jo aivan muunlaista identiteettiä kuin ex-urheilija. Varmaankin juuri siksi, että urheilu oli ollut liian tärkeää.

Äitiys piti huolta roolien vaihtumisesta. Olin äiti, yrittäjä, puoliso, ystävä, sittemmin kirjailija ja vaikka mitä tärkeämpää kuin urheilu. Viimeisten kymmenen vuoden aikana olenkin kuntoillut keskimäärin pari tuntia viikossa. Siis vähän, hyvin vähän. Niin vähän, ettei moni ole uskonut. Tästä huolimatta olen päätynyt kilpaurheilijan äidiksi. Liikunnan ilo on ollut itsestäänselvyys, urheilu pysynyt aika huolellisesti poissa kuvioista.

Selvyyden vuoksi todettakoon, että ulkoilu on minulle kävelyä tai leppoisaa hölköttelyä koiran kanssa. Sitä toki harrastan 7-8 km päivässä.

Kuntoilu tai kuntoliikunta on liikuntaa, jossa ei mitata sykkeitä ja aikaa. Vaikkapa tunti tennistä, aerobinen suppailulenkki tai työmatkafillarointia.

Urheilussa mitataan ja seurataan numeroita, sykkeitä ja kelloa.

Vannoin joskus, etten ikinä päädy masters-urheilijaksi. Siis 40- ja 50-sarjoihin kilpailemaan. Muistan, kuinka säälittävää sellainen kehäraakiksi hiipuminen mielestäni oli nuoren urheilijan silmissä!

Identiteetin lopullinen murros tapahtui vuosi sitten kesäkuussa. Lopetin kilpaurheilun, johon minulla oli ollut kummallisen ristiriitainen suhde jo pitkään. En suunnitellut mitään urheilukilpailua, johon ottaisin osaa. En edes karting-ajoja. Keskityin liikunnan ohjaamiseen, kevyeen peruskunnon ylläpitoon ja tyttären treenihuoltamiseen. Se teki oikein hyvää!

Aikansa.

Nyt, reilun vuoden irtioton jälkeen löysin itseni eriskummallisesta tilanteesta: Miesystäväni on minua vahvempi, nopeampi ja kestävämpi. Paremmassa kunnossa kaikin puolin. Juoksee cooperissakin enemmän, vaikka ikää on 10 vuotta enemmän. Meikäläiselle tällainen tilanne on yhtä dramaattista kuin normimiehelle se, että naisystävä on häntä vahvempi ja nopeampi!

Kaiken lisäksi jäin kiinni siitä, että kilpailuvietti ei ole haihtunut minnekään, vaikka on nuokkunut aikansa. Niinpä päädyin vuoden himmailun jälkeen kokeilemaan, miltä tuntuu sykkeen nostaminen anaerobiselle tasolle Malminkartanon täyttömäellä. Karstat pois koneesta ja samalla taisi iskeä dementia siihen, kuinka noloa olikaan viisikymppisenä osallistua johonkin kuntotapahtumaan ihan urheilumielessä.

Laji on toinen mieluisimmista, maastopyöräily. Saas nähdä viimeistään ensi kesänä, kuinka eukon käy! Luonnollisesti on tarpeen päivittää ”vanhanaikainen” 26-tuumainen fillari 9-kiloiseen kisakelpoiseen. 100 grammaa on tietenkin hyvin relevantti painoero fillarissa, kehon painossa kilo tai pari ei tietenkään merkitse mitään!

Raittiudestakaan ei ole haittaa urheilijalle. Ei muuten kuntoilijallekaan. Eikä ulkoilijalle. Ei edes penkkiurheilijalle. Suosittelen sitä. Urheilusta en ole vielä varma, joten palataan suosituksiin sen osalta myöhemmin. Ehkä löydän vielä aivan uuden asenteen liikuntaan.

11139099 - close-up of a mountainbike track

Rakkautta pikaruokaravintolasta

Nykyisin on ikään kuin muotia kertoa, että rakkaus on rajaton luonnonvara, jota on saatavilla helposti, kun itse haluaa, ”avaamalla sydämensä” tai ”kytkeytymällä” siihen.

Vielä parempaa, iltapäivälehden keskusteluista poimittua: ”Rakkaus lähtee ihmisestä itsestään.” 😀 Se on totta. Rakkaus lähtee matkoihinsa ihan itsestään, sen löytäminen taas on kiven alla, vaikka kaikkialla kerrotaan, kuinka rakkautta pitäisi olla soppatykillinen kauhottavaksi, kun vain asenne ja ”energiat” ovat oikeat. Siis kirjoja lukemaan ja mindfulness-kursseille.

Kaipaatko aitoa rakkautta, joka ei petä, jätä tai kritisoi, vaan hyväksyy sinut sellaisena kuin olet, kahdenkymmenen vuoden kuluttuakin?

Et ole yksin, kuulut miljoonien rakkauden etsijöiden kerhoon! Mutta miksi kerho on niin suuri? Ja mitä kerholaiset tekevät löytääkseen rakkauden? Harjoittelevatko he rakastamisen taitoja? Se olisi varmaan viisasta. Eivät. He toimivat kuin pikaruokaravintolassa, selaavat toistensa valokuvia deittisivustoilla.

Nimenomaan ja ensisijaisesti valokuvia. Mehevää burgeria metsästämässä. Kastikkeena mehukkaita kuvauksia valokuvan tyypin ”luoteesta”, kuin ”rapea jäävuorisalaatti” burger-paikan listalla.

Vakava ja varautunut ihminen voi olla hyvin lempeä. Itse asiassa yllättävän moni on. Säihkyvästi hymyilevä ihminen voi olla häikäilemätön oman edun tavoittelija, eikä lainkaan empaattinen. Itse asiassa yllätävän moni on. Ensivaikutelma on ensivaikutelma. Ulkokuori hämää huolellisesti.

Jos kysytään ihmisiltä, mistä tunnistat ihmisen todellisen kyvyn rakastaa vilpittömästi ja ehdoitta, aika harva varmaankin toteaisi: “vetävästä ulkonäöstä” tai ”mainospuheesta”.

Ulkonäkö antaa toki katselijalle mielihyvää, nautintoa, johon myös hormonaalinen rakastumisromanssi lasketaan. Mutta aidon rakkauden kanssa sillä ei ole yhtään mitään tekemistä.

Kirjoitan seuraavan etenkin muistuttaakseni itseäni tietyistä faktoista:

Rakastaminen on äärettömän vaikea taitolaji. Se edellyttää ihmisenä kasvamista. Ihmisenä kasvaminen ei ole sosiaalisen median profiilissa jaettava mietelause. Se tarkoittaa hyveiden elämistä todeksi teoin ja valinnoin.

Ja se puolestaan tarkoittaa tunnetasolla useimmiten täysin päinvastaista kuin mielihyvä, nautinto.

Etsitkö vieläkin rakkautta? Saatat tulla toisiin ajatuksiin.

Jos olet rehellinen itsellesi, ehkä sinulla on kuitenkin pitkä lista seikoista, jotka liittyvät mielihyvään. Seikoista, jotka muissa ihmisissä lisäävät mielihyvääsi ja toisaalta seikoista, jotka vähentävät sitä. Bad news: shopping list on ehtymätön. Se muovautuu hiukan joka shoppailukerralla. Jokaisen ostosreissun jälkeen olet vaativampi ja tyytymättömämpi saaliiseesi. Tai jos shoppailukerrasta on kulunut tovi, innostut sitä ennen hetkeksi kuin teini!

Jos tiedät tämän ja olet edelleen etsimässä aitoa rakkautta, oletko valmis tinkimään reilusti mielihyvästä, nautinnosta?

Nimittäin kaikki seikat, mitä näet muissa, lähtevät itsestäsi. Ne heijastavat sinua itseäsi tavalla tai toisella. Tämä fakta on hyvä muistaa, kun etsii rakkautta. Hyvä peilautuu hyvänä takaisin.

Oletko siis valmis keskittymään elämässäsi, teoissasi ja valinnoissasi ensisijaisesti oman luonteesi jalostamiseen, jättämään mielihyvän toissijaiseksi? Mielihyvää on myös itsensä tunteminen vahvaksi ja kyvykkääksi, viisaaksi neuvomaan omasta mielestä neuvoja tarvitsevia. Se ei ole jalomielisyyttä.

Luonteen jalostaminen tarkoittaa sitä, että harjoitat ja harjoittelet rehellisyyttä, kärsivällisyyttä, nöyryyttä, suvaitsevaisuutta, luottavaisuutta, lempeyttä, avuliaisuutta. Harjoitat näitä ehdottomasti, etkä sillä ehdolla, että niiden harjoittaminen tuottaa sinulle mielihyvää.

Jos vielä kaipaat ehdotonta rakkautta, onneksi olkoon! Olet lähellä sen avaimia.

 



Arvokkain syntyy keskosena

Ennen joulua päätin ensimmäistä kertaa opiskeluvuosien jälkeen hakea työpaikkaa, (kaupallisena) tarinankertojana. Hakemukseen tuli kirjoittaa A4 siitä, miten kiinnostava tarina rakentuu. Koska en sittemmin saanut edes ”kiitos, mutta et tällä kertaa…”-tyyppistä vastausta,  jaan tuon A4:n täällä. Onneksi päädyin aivan fantastiseen paikkaan, Muutostoimisto Flow’hun! Ja nykyinen titteli on? Herättäjä. Kasvunnälkäisille.  

Arvokkain syntyy keskosena

Sovimme tapaavamme Espan puiston keskellä. On lämmin elokuinen ilta, joten pyöräilen paikalle työpäivän päätteeksi. Kesä on ollut fantastinen, olen treenannut määrätietoisesti ensi viikonlopun maratonille. Voittajafiiliksellä, kevyen lennokkain askelin ohi terasseilla notkuvien tuttujen.

Hän nousee ylös penkiltä minut nähdessään ja hymyilee, ehkä liiankin lämpimästi, sillä emme eronneet vappuna ystävinä.

Yritän pitää katseeni hänen kasvoissaan, mutten kykene. Säteilevän kaunis pyöreä kumpu vilahtelee silkkisen, valkoisen kesämekon läpi. Kaikki voima valuu salamannopeasti pois vahvoista reisilihaksistani. Mieleni sen sijaan säntäilee henkihieverissä ristiin rastiin kuin peura pakoon sutta jo ennen kuin olemme vaihtaneet sanaakaan.

Ei tämän pitänyt mennä näin! Elämän. Minun elämäni!

Samaan aikaan etäämmällä Elämä hymyilee hyväntahtoisesti. Kirjaa vihkoonsa muistiin, mitä tuleman pitää. Elämän tehtävä on yllättää.

Tarinat ovat Elämällä töissä.

Parhaat Tarinat ovat syntyneet keskosina. Ne saavuttavat elinkelpoisuutensa läheisyydessä, jonka ne ansaitsevat vain syntymällä osaksi Elämän perhettä.

Parhaat Tarinat uskovat kuunteluun, havainnointiin, tunnusteluun. Ne luottavat tarkastelukulmien yllättäviin vaihtoihin, jotka onnistuvat vain silloin, kun on kaikupohjaa. Kaikupohja tuottaa värinää. Värinä on tunne. Tunne on Elämää.

Tarinat elävät vuorovaikutuksessa – sitä tarkoittaa Tarinan vaikuttavuus.

Asiakas on dynaaminen kaveri, joka tuon tuostakin eksyy euforiseen kuvitelmaan, että hän hallitsee elämäänsä. Siksi Tarinan tehtävänä on taluttaa hänet kotiin, jossa hän saa lahjaksi aivan uuden Elämän.

Parhaat Tarinat eivät useinkaan tarvitse kokonaista A4:ää. Ne jättävät Elämälle tilaa kasvaa ja voimistua.

dad-909510_960_720

See you @Flow!

Urbaanit tabut

Ajattelin kirjata ylös muutamia urbaaneja tabuja, joiden sanominen ääneen edes peilille on liikaa, vaikka samaan aikaan ihmisten käyttäytyminen todistaa ne päteviksi.

Millainen mainonta saa ihmiset ostamaan? Millaiset toteamukset saisivat kahvipöydän hiljenemään? Kirjoitan tabuja minä-muodossa ja totean varmuuden vuoksi, että nämä – noh, ehkä joitakin poikkeuksia lukuun ottamatta – eivät ole omia ajatuksiani… 

  1. Se klassinen aluksi: Kaivan nenääni vielä keski-ikäisenäkin. Ja vähän muutakin. Sen lisäksi pissaan suihkussa. 
  1. Kallis juoma tai ruoka maistuu usein pahalta. Pitäkää osterinne ja samppanjanne! Tai miten se nyt kirjoitetaankaan, shampanja ?!?!
  1. Minulla ei ole kiire. Ääneen sanottuna se tarkoittaa, että minua ei tarvita siellä tai täällä. Siksi on kiire sinne ja tänne vähän väliä. Minulle on nimittäin tärkeää tuntea itseni tärkeäksi. 
  1. En tarkemmin ajatellen ymmärrä jotakin yleistä sanaa, joka toistuu uutisissa tai töissä. Osallistun jopa keskusteluihin, joissa sana toistuu vähän väliä. Mitä asioita kannattavat ovat republikaaneja? Miten terroristi eroaa rikollisesta? Mitä kasvihuoneilmiö tarkoittaa? Entä virtuaalinen? Tai disruptio? Itse asiassa en ole kiinnostunut uutisista juuri lainkaan. 
  2. En auta lähimmäisiä, on parempaakin tekemistä. / Eläinten oikeudet eivät ole minulle tärkeitä. / Lajittelen roskat lähinnä siksi, että naapurit / puoliso näkevät.
  1. Vaatteiden, asusteiden ja tavaroiden merkit kertovat minusta ja muista paljon. Ne antavat ihmisestä mielenkiintoisen ja vaikuttavan kuvan. Siksi en halua käyttää merkittömiä, edullisia vaatteita / laukkuja, kenkiä, kelloja, harrastusvälineitä tms. Olen myös kiinnostuneempi sellaisista ihmisistä ja arvostan ihmisiä, jotka käyttävät kalliimpia merkkituotteita. Samaan aikaan sanon ääneen, että ihmisen sisin on tärkein – mikä ei ole ihan totta. Sisin on tärkein vasta pintatason jälkeen, jolla tehdään vaikutus.
  1. Olen kaappihomo, ja vaikka homoseksuaalit saavat nykyisin heteroita enemmän suvaitsevaisuutta, yhteenkuuluvuutta, myötätuntoa ja vapautta elämässä, haluaisin eheytyä heteroksi, jos se on mahdollista.
  1. Odotamme esikoistamme. Toivon sen olevan tyttö / poika.
  1. Koolla on paljonkin väliä. Eri tavoin.
  1. Uskon, että nimenomaan olosuhteet estävät minua olemasta onnellisempi tai menestyvämpi, ei asenteeni. 

Elämä on tuuli

En ole koskaan ennen ymmärtänyt arvostaa sitä, että olen saanut seisoa keskellä.  

Katsoa rauhallisesti päätä kääntäen kahteen erilaiseen suuntaan.

Toisella suunnalla Mersun uusi malli, toisella kaupungin vuokra-asunto. Toisella suunnalla esitys isolla lavalla, toisella päivien hiljaisuus yksin kotona. Vastatuuli ja myötätuuli. Onko ylämäki vai alamäki parempi suunta? Riippuu siitä, onko liikkeellä suksin vai pörssissä. 

Näiden vastakkaisten suuntien keskellä olen laskenut päiviä. Toivonut perspektiivin kapenevan, en taatusti laajenevan. Ja samassa Unicefin lipaskerääjä muistuttaa perspektiivin olevan edelleen kovin kapea.

En halunnut kadottaa luottamustani itseluottamukseen! Se kuihtui kysymättä lupaa. Amerikan menestyskurssien kansiot ovat tallella, niiden sisältö ei elä enää.

Kun pää kääntyy puolelta toiselle, niska rahisee kuin vanha LP-levy, joka ei jaksa enää toistaa. Olen sanonut totuudelle liian monta kertaa ei. Halunnut uskoa ismiin kerrallaan.  

Miksi nuoripari tai leski saa roppakaupalla sympatiaa, mummit ja kummit auttamaan? Herättää enemmän myötätuntoa kuin harmaa yksinhuoltaja, joka ei ehdi siivota ja nukkua. Puhumattakaan ihan tavallisesta ihmisestä, jolla ei ole varaa sanoa arjelleen, johon on aikanaan lupautunut: en ole varma, tahdonko enää. Terapiaa ei ole tarjolla, sillä koko yhteiskunta on mukana hankkeessa ”näin kuuluu elää”.      

Kappas, yhdelle tärppäsi! Jättipotti: nousukausi ja siitä pörssiin! Toiselle kävi huonompi tuuri, tuli nojattua lahoon puuhun. Elämmekö sittenkin vain keskellä arpajaisia? Kuin säätilat. Tätäkö elämä on? Olemme keksineet loogis-rationaalisia ja uskoon nojautuvia selityksiä asioille vain kestääksemme totuuden – siis siksi, ettemme kestä totuutta.

Itseluottamus on harhaa. Kuin lapsi, joka luulee osaavansa lentää, kun vanhempi heittää häntä ilmaan.

Kun itseluottamus häilyy, luottamus säilyy. Sitä ei vain huomaa. Se ei nyökkää.  

Kolmas kysyy: Jos Jumala olisi oikeasti olemassa, miten hän voisi sallia tällaisen? Siksi, että arpajaiset eivät määrittele onnellisuutta. Ei jaksaminenkaan.

En usko, että ihminen ”voi valita onnellisuuden”. Hän voi toki olla siunattu hyväntuulisuudella tai poikkeuksellisen korkealla energiatasolla. Tai hänet on kuorrutettu varautuneisuudella ja hitaudella.

Lopulta ja pysyvästi onnellinen on se, joka voi luopua onnellisuuden tavoittelusta. Se riittää. Onni on yksinkertaisesti tämän ymmärtämisessä.

Luottamus ei käännä päätään sivulta toiselle, ei alas ja ylös. Luottamus ei hymyile leveästi. Se vain on. Läsnä, aina, tuulen lailla. Se riittää.

 

Viisautta ja pikaruokabisnestä

Huomaan yhdessä viikossa sosiaalisessa mediassa ja massamediassa useita kirjoja, jotka ovat kiinnostavia. Jos viesti kirjauutuudesta tavoittaa minut yhden kerran, en vielä tule tarttuneeksi siihen ja lähde etsimään ko. kirjaa jostakin. Viesti menee ohi.

Kuluttaja tarvitsee useamman viestin, jotta herää ja toimii. Näin on myös vaikkapa elintarvikeuutuuksien kanssa, joihin sentään törmäämme päivittäin ruokakaupoissa. Silti niitä mainostetaan: mediassa, digitaalisesti, promootioina, ulkona, myymälöissä. Iso elintarviketalo tuo markkinoille muutaman harkitun uutuuden kerrallaan ja mainostaa niitä. Toisin on kirjojen laita.  

Kirjailijalle onnellisessa tapauksessa joku on lukenut kiinnostavan kirjan ehkä puoli vuotta tai vuosi sen ilmestymisen jälkeen – ja mainitsee tästä tuttavalleen. Kun kuluttaja tässä kohtaa lähtee etsimään kirjaa kirjakaupasta, sitä ei sieltä enää löydy. On jo valtava määrä uutuuksia, “vanhat” on siivottu pois. Painoksetkin ovat pieniä. Ja kun isosta tarjoomasta suurin osa “ei nykyisin enää myy”, useimpia kirjoista ei löydy kirjakaupoista ylipäänsä.

Kirjoja tulee kuitenkin kiihtyvää vauhtia ulos, niin ettei innokkainkaan ehdi huomata, saati lukea kuin pienen murto-osan kiinnostavista kirjoista. Kirjojen elinkaari on lyhentynyt, ja julkaisujen määrää on nostettu, ja koska kirjoja siksi myydään niin vähän, yksittäisten kirjojen markkinointiin eivät kustantamot satsaa enää rahaa kuten ennen.

Kirjakaupoista lähdetään usein tyhjin käsin – viimeksi näin kävi tänään, kun kävin etsimässä kirjaa, joka on joko loppu tai jo muutaman kuukauden “vanha”, tai ei ylipäänsä kaupan valikoimiin päätynyt. Niinpä kirjakauppojen kannattavuus laskee, joten ne kiristävät kustantamojen katteita. Kustantamoilla on siten taas vähemmän rahaa kirjojen markkinointiin ja kustannustoimittamiseen, laatukin kärsii. Hintoja on kuitenkin paineita nostaa, “sillä kirjat eivät myy”. No eiväthän ne myy lopulta siksikään, kun kaupasta hyvällä tuurilla löytynyt kirja on liian kallis kuluttajalle.

Ja sitäpaitsi nettihän on pullollaan ilmaisia tekstipätkiä, joita kirjailijat suoltavat potentiaalisille lukijoille eri kanavista ilmaiseksi, jotta joku ostaisi kirjan, kun sitä ei ole varaa nykyisin markkinoida. (Kirjailija ansaitsee kirjastolainasta tällä hetkellä pyöreät 10 senttiä per laina, myydystä kirjasta, joista suuri osa myydään alennuksella,  kolmisen euroa.)

Mutta kuka ehtii lukea kaikkia blogijulkaisuja? Samaan aikaan kuluttajat ovatkin siirtyneet videoihin, joita ehtii katsoa ja joihin pystyy keskittymään (kunhan ne kestävät alle 2 minuuttia). Tai jos ei ehdi sitäkään, aina voi vilkaista näppärän mietelauseen nätillä kuvapohjalla!

Mitä vikaa sitten on siinä, että käytämme aikamme nättien, näppärien mietelauseiden vilkuiluun? Niistä ei kostu kukaan yhtään mitään. Ne eivät kasvata ketään ihmisenä, jollei niitä viedä ihan oikeasti käytäntöön. Kaikki ovat kuulleet kaikki mietelauseet jo muodossa tai toisessa. Ja mistä mietelauseet ovat alunperin lähtöisin? Suurin osa ikivanhoilta ajattelijoilta, jotka kirjoittivat hitaasti pohdiskellen ja työstäen, viisautta etsien.  

Kiireessä kun tartutaan vain nopeisiin heittoihin, tyhmyys tiivistyy. Tästä aika hyvä esimerkki – Yhdysvaltain pressanvaalien lisäksi – on mietelause, joka aina välistä pyörii netissä ja menee jotakuinkin näin: “jos et kestä minua huonoimmillani, et ansaitse minua parhaimmillani”. Siis: en ole halukas kypsymään ihmisenä, en halua osoittaa käytökselläni arvostusta sinua kohtaan, ja minut on ansaittava; vain ehdollista huomiota tarjolla. Tätäkö tämän mietelauseen postaaja halusi kertoa?

Jos hiukan mietitään, niin nykyisinhän kukaan ei ansaitse juuri mitään. Jos en edes yritä jaksaa keskittyä lukemiseen, saan ansioni mukaan, siis vain ravintoköyhää henkistä pikaruokaa. Ei ole kenellekään ok, että ihmiset syövät pikaruokaa, mutta henkistä pikaruokaa hotkitaan kohtalokkain seurauksin.  

Höttö-pikaruokalat eivät kannata taloudellisesti, eivätkä ole enää onneksi yleistyneet aikoihin. Seuraavaksi on varmasti vuorossa henkisen ruokavalion uudistumisen aika. Tuotetaan henkistä superfoodia – maistuvaa ja terveellistä. Faktio on esimerkki kirjallisuuden lajista, joka kasvaa: mukaansatempaavaa, tarinallista faktaa.

Rohkea kirjakauppa tai kustantamo haluaa muuttaa kannattamattoman pikaruokapelin ja käyttää enemmän, ei vähemmän aikaa kirjojen suunnitteluun, innovatiiviseen markkinointiin, myyntiin ja uudenlaiseen, elävään julkaisuun.