
Katselin läppärini yli vesi kielellä tämän syksyn herkullisia omenoita ja ajattelin, millainen vuosi tämä on kokemuksellisesti ollut. Vaivihkaa hymyilen, sillä itselleni tämä on ollut yliveto sitten vuoden 2007 (koska lapsen syntymää on vaikea ylittää).
Tämähän ei ole ollut kapitalististen menestysjuhlien vuosi, vaan aivan eri tavalla hieno. Kun yleensä haikailemme sen perään, mitä olisi mukavaa saada lisää, tänä vuonna on käynyt toisinpäin: se, että asioita poistuu agendalta, voi olla odottamaton lottovoitto.
Olen oppinut arvostamaan Suomea aivan uudella tavalla. Suomen turvallisuutta, tilaa ja luontoa. Toissapäivänä meloessa näin taas hylje-veijarin tuossa lähisaarten välissä! Puhelin tietty kotona, joten kuva jäi ottamatta. Ja kaikenlaisten palvelujen toimivuutta ja monipuolisuutta täällä kotimaassa, niin yksityisten kuin julkistenkin. Samoin olen herännyt arvostamaan terveyttä ja kuntoa. Nyt voi olla päivittäin onnellinen siitä, että sydän lyö ja hengitys kulkee, ei yskitä tai ole muita epäilyttäviä oireita.
Kun harrastusmenot ja muutkin vapaa-ajan käynnit loppuivat keväällä, opin vähitellen kesän loppuun mennessä harjoittamaan läsnäoloa kotona ja pihalla ilman aikataulua. Olen ollut kyllä aika hyvä aikataulutetussa täsmä-läsnäolossa, eli ”nyt istutaan ja katsotaan yhdessä nämä kuvat läpi”. Mutta läsnäolo, jossa ei ole aikarajaa, olikin todella vaikeaa aluksi. Vähän kuin tyypillinen lomanalkajaisahdistus: ei mitenkään osaa olla vain – ja samalla ahdistaa se, että kohta tämä loma jo loppuu, eikä ole ehtinyt olla vain. Nyt on ehtinyt olla vain melkein kaikki illat ja viikonloput. Menin Tinderiinkin – ja poistuin hyvillä mielin.
Työt ovat monipuolistuneet, ja olen joutunut – eh, päässyt – haastamaan itseäni. Koen kasvaneeni ammatillisesti ison loikan. Heitin verkkoja kansainvälisillekin kalavesille. Tuli arvokasta oppia, tärkeitä oivalluksia ja rohkaisevaa kokemusta niiltä virtuaalireissuilta.
Tämä on ollut suurten kontrastien vuosi. Bisnesmaailma on sätkinyt hädissään – ja päästänyt irti, luovuttanut ja myös huokaissut yllättäen helpotuksesta – liian pitkästä aikaa. On ensin vääntäydytty tuskallisen kivuliaisiin venytyksiin – ja sitten kaaduttu taaksepäin, maattu avuttomina ja samalla salaa ihailtu tähtitaivasta. Ei ole tarvinnut kärsiä yksin, on saanut yrittää kaikkensa ilman pelkoa epäonnistumisesta, sillä maailma on flopannut armollisesti yksilöjen puolesta.
Nyt kun on jälleen kerran nähty, että täysillä uurastettu maallinen vaivannäkö saatetaan pyyhkäistä isolla wettexillä noin vain pois pöydältä, tuli väkisinkin mieleen, että mikä on oikeasti arvokasta ja inhimillisesti kannattavaa toimintaa. Olisiko syytä karistaa bisnespölyt kannoiltaan ja muuttaa istuttamaan puita sademetsiin? Käyttää hyvä kunto siihen, että jaksaa istuttaa massiivisen määrän taimia päivässä?
Eräällä melontalenkillä ajatukset harhailivat tyypilliseen tapaan, ja mietin, että optimaalisin yhtälö olisi tuottaa mahdollisimman paljon konkreettista apua maailman hätään. Esimerkiksi ruokaa ja sen tyyppisiä perustarpeita siis. Näiden hankintaan raha on tietenkin tehokkaampi väline kuin viljelystyö.
Miten sitten saa eniten rahaa? Ei uurastamalla asiantuntijahommissa, vaan pelaamalla kortit oikein – bisneksessä vai pokerissa? Molemmissa tarvitaan todella rautaisia hermoja, hyvää mielenhallintaa. Sellaista taas saa…. luostarissa… Eli olisiko maailman näkökulmasta arvokkain ihminen siis munkki tai nunna, joka pelaisi päivät pokeria tai pörssiosakkeilla ja voittaisi massiiviset määrät rahaa, jonka lahjoittaisi hyväntekeväisyyteen? Illat ja yöt tyhjentäisi mieltä.
Jostain merkillisestä syystä tämä yhtälö ei vain toimi. Miksi erityisen hyvän, jalon ihmisen auttamisvoima, hyvyysenergia, rajoittuu vaikkapa satunnaisiin keskustelukohtaamisiin puistossa keskellä päivää istuskelevan mummelin kanssa jutusteluun? Miksei tämä arvokas henkinen apu saavuta korkeita korporaatiokolkkia, kiiltävissä puvuissaan käytäviä kiirehtivää kurssinousukiimaista kansaa? Joka voisi sitten heltyä ja allokoida massia hyväntekeväisyyteen?
Vain hiukan karrikoiden bisnesmaailmassahan hallitsevat paheet, kuolemansynnit. Eniten menestystä saavuttaa harjoittamalla ahneutta, kärsimättömyyttä, himoitsemalla rahaa ja valtaa, tankkaamalla kateudesta voimaa ja kylpemällä ylpeydessä nöyryyden sijaan. Harrastamalla valikoitua rehellisyyttä… niin ja laiskuus – oppimista ja oikeamielisyyden harjoittamista kohtaan.
Tänä vuonna on nähty, että bisnesmaailma ei voi enää jatkaa kiipeämistä korkeammalle, siellä loppuu happi. Monella toimialalla jouduttiin jo laskeutumaan yllättäen alemmas. Nyt ollaan leirissä ja pohditaan Plan C:tä ja D:tä, kun huipulle ei voi jatkaa.
Bisnesmaailman on vihdoin koittanut aika katsoa eri suuntiin, ei vain ylös ja eteenpäin. Tästä voi seurata vain hyvää, ja moni meistä jo tuntee tämän totuuden lähestymisen sisimmässään. Se ei hengitä niskaan, se silittää hienovaraisesti ja kutittaa korvan takaa. Aika on rakentaa, aika purkaa. Aika on syntyä uudelleen, myös liike-elämän lainalaisuuksien.
Korporaatiokepuli koputtaa luostarin oveen keskeytyneellä kiipeilyretkellä, kun vesipullon korkki on jumiutunut. Uusi aamu odottaa vielä hetken. Tässä käy hyvin, tosin ihan eri tavalla hyvin kuin ennen. 🧡
