Mielipala

14749355 - banana isolated on white with clipping pathKukaan ei nykyisin voi välttyä siltä, ettei joku viskaisi ihmisenä kasvamisen haastetta ohi mennessään naamalle. Päivälehti, tv-ohjelma, kahvipöytäkeskustelu töissä, puhumattakaan parisuhteista.

Mitä tuo ihmisenä kasvaminen oikein tarkoittaakaan?

Kun perusmies käy kuntosalilla, hän haluaa kasvaa ihmisenä. Erityisesti hartioista, miksei reisistä ja muualtakin. Leveämmäksi, isommaksi.

Kun perusnainen lähtee ystävättärensä kanssa ”aarrekarttakurssille”, hän haluaa kasvaa ihmisenä avarammaksi. Hän haluaa ylettyä heittämään unelmiaan korkeammalle ja rohkaistua kurkistamaan syvemmälle elämäänsä.

Kun joku toivoo, että hänen läheisensä ”kasvaisi ihmisenä”, toivoja itse haluaa päästä vähemmällä henkisellä kurkottamisella ja emotionaalisella venyttelyllä. Vähemmällä mielipahalla. Siis pienentyä.

Henkisesti kasvaminen on yksinkertaista, mutta vaikeaa. Kun ihminen menee henkisen kasvun kurssille, hän odottaa kasvavansa, kun maksaa maksun ja istuu takalistollaan joitakin tunteja. Ja kas, hän ei kasva. Niinpä hän maksaa taas ja istuu taas. Kuka tekisi samoin kuntosalilla? Maksaisi salin kuukausimaksun ja menisi sinne istuskelemaan?

Aika moni! Ihminen maksaa mielellään toiveista ja haaveista. Lottoaakin.

Tosin kaikki perusmiehet ja naiset ymmärtävät, että kasvua ei tapahdu, ellei niitä painoja nosta. Monta kertaa, monta viikkoa ja kuukautta, jopa vuotta. Se on yksinkertaista, mutta vaikeaa.

Henkisen kasvun ydin on se, että oppii ymmärtämään, huomaamaan ja muistamaan kaiken inhimillisen toiminnan ja etenkin ongelmien punaisen langan: Ensin herää tunne. Sen jälkeen tunne synnyttää ajatuksen. Ajatus huutaa huomiota kuin vastasyntynyt. Se saa huomiota muilta ajatuksilta, omasta päästä ja tuttavilta. Nämä ajatukset vahvistavat tunteita. Ja niin ihminen kuvittelee, että hänen ajatuksensa ovat tilanteen juurisyy, ne ovat totta, kun ne herättävät paljon tunteitakin. Niinpä ihminen tuhlaa valtavasti aikaa ja voimia yrittäen ratkaista ajatustensa ongelmia.

Turhaan. Sillä todellinen ongelmahan on vain tunne, mielipaha, jota ei ole huomattu ajoissa. Tunteet syntyvät salaa, huomaamattamme, lupaa kysymättä, ilman tahtoamme. Yleisesti ottaen. Toki tunteita voi välillisesti ostaa. Kesälomamatka tai elokuvalippu komediaan on ilon ostamista. Lippu kauhuelokuvaan on toisaalta pelon ostamista, mutta toivottua ja hallittua sellaista.

Jeppe ajaa autolla, kun uudehko Audi-maasturi ajaa hänen ohitseen viereistä kaistaa, joka vetää ruuhkassa paremmin. Jeppe tuntee itsensä huomaamattaan epäonnistuneeksi, kun ei ole samalla kaistalla, vaikka liikenteen sujuminen eri kaistoilla on arpapeliä. Jeppe kääntää musiikkia kovemmalle, kun radiosta alkaa seuraavaksi kuulua hevirokkia. Hänen alitajuntansa kaipaa vahvistusta kaivertavalla heikkouden tunteelle, josta hän ei ole lainkaan tietoinen.

Jeppe ehtii hyvin palaveriin, jossa osallistujana on huolellinen ja rauhallinen talouspäällikkö Heikki, jolla on pahaksi onnekseen Audi. Jeppe, jonka alitajunta muistaa Heikin Audin, kaataa kuppiinsa rehvakkaasti kahvia ja nostaa kokouksessa esiin taloushallinnon, jonka kustannukset ovat hänen mielestään aivan ylimitoitetut nykyisin. Tähän ei ole kiinnitetty huomiota aiemmin. Nyt se juolahti Jepen mieleen. Niinpä palaverissa keskustellaan pitkään taloushallinnon kulurakenteesta. Jeppe tuntee itsensä päteväksi, vahvaksi.

Kotiin ajaessaan rauhallinen Heikki on poikkeuksen stressaantunut ja kaasuttaa liikennevalojen jo vaihduttua keltaisiksi. Onneksi suojatie oli tyhjä.

Henkistä kasvua on ymmärtää tunteiden paikka salamannopeina starttaajina ja ylivoimaisina voittajina elämän erilaisten tilanteiden maalisuoralla. Etenkin niiden tunteiden, joita emme ostaisi kauppareissulla, jos ne olisivat myynnissä hyllyssä.

Tunne, jota en halua, on vain tunne. Se ei ole ajatusten ryöppy tai lankakerä, joka tunteesta lähtee, eikä johtopäätös ajatuksista, vaikkapa päätös ryhtyä toimintaan. Ensin on tunne, jolle ei voi mitään. Siitä seuraa ajatuksia, joille voi jotain. Voi ymmärtää, että monimutkainen ajatus on lähtöisin pelkästä yksinkertaisesta ja hyvinkin sattumanvaraisesti heränneestä tunteesta.

Yleensä ihmiset kuvittelevat, että tunne herää ajatuksesta. ”Et usko, kuinka törkeästi kollegani toimi minua kohtaan, kun ei ensin kysynyt minulta, haluanko projektin, vaan otti sen vain itselleen. Ei kovin kypsän ihmisen toimintaa!”

Fakta on, että kollega otti projektin, kun se oli saatavilla. Sen sijaan vihastuminen ja pettymyksen tunne on lähtökohtaisesti aivan erillinen asia. Miten ”petetty” kollega toimii suhteessa pettymykseen, se on ihmisenä kasvamisen ydinkysymys. Ei siis se, miten toisen toimintaa saataisiin muutettua. Siksi henkistä kasvua muilta peräänkuuluttavat ovat laiskoja huutelijoita.

Millaiseen yhteistyöhön kykenen ja haluan kyetä oman mieleni taloyhtiössä asuvien ei-toivottujen tunneasukkaiden kanssa? Haluanko oppia tuntemaan, huomaamaan, huomioimaan heitä?

Arvatkaa, myisikö tällainen vaikeiden tunteiden työstämiskurssi hyvin? Ei edes ilmaiseksi. Eivät ihmiset halua ostaa puuta, sahaa, vasaraa ja nauloja rakentaakseen siltaa mielensä sisään, vaikka tulokset siitä ovat takuulla toimivia. Unelmoi elämäsi ihanaksi tai Valitse seurasi – eroon negatiivisista ihmisistä myisivät kuin häkä. Niin kuin kuntosalikortit, joita ei käytetä.

Mielipahan välttely ei kasvata ihmisenä ketään, vaan kutistaa ja kaventaa – jopa mielipuoleksi asti! Mielipahaan tutustuminen ja sen siedätyshoito taas kasvattavat. Mielipahasta tulee pian mielipala – ihmisenä kasvamisen tärkein eväs.

Mielipahan juoni kiteytettynä:

  1. Kokemasi tilanne tai näkemäsi ärsyke laukaisee epämiellyttävän tunteen huomaamattasi.
  2. Tunne herättää nykyhetkeen päätyvän ajatusketjun, kun mieli etsii muistista, millaisiin menneisyyden tilanteisiin tämä sama tunne on liittynyt.
  3. Tiedostat ajatusketjun johtopäätöksen ja kuvittelet, että se synnytti tunteen. Niinpä ryhdyt ratkaisemaan tätä tunteen reaktiomaista tulkintaasi ajattelemalla ja toimimalla, vaikka ainoa ongelmasi oli tuo tunne.

Kun opit huomaamaan ja ymmärrät vähitellen reaktioitasi erilaisiin tunteisiin paremmin ja aiemmin, ennen kuin ne ovat päätyneet toiminnaksi, elämän reviirisi kasvaa huimasti. Mielipahasta tulee mielipala. Enjoy!

Onnellisuuden ohjelmointia

funny-bunny2Kuva: Andy Riley, Bunny suicides 

Elän kahta elämää: Toisessa elämässä pohdin iättömiä, ajattomia asioita. Arki pyörii siinä sivussa, iäisyys ei arjesta juuri piittaa. Arkielämän pyörteissä taas unohdan ajattomuuden, arki ei iäisyyttä ehdi ikävöidä.

Istuin töitä tekemässä sellaisella työpaikalla, joka ylittää kaikki toiveeni ja odotukseni. Kahvilatilan – josta saa luonnollisesti kaikkia mahdollisia juomaversioita ja jossa on viihtyisä sisustus ja erinomainen huoneilma – hyllyllä oli muistutus siitä, kuinka tärkeää on työtoverin hyväntuulinen tervehtiminen. Yhtiö pitää esimerkillisesti huolta siitä, että henkilöstö viihtyy työssään. Se on tosin nykyisin jo oletusarvo. Palkka ei lähestulkoonkaan riitä kompensoimaan sitä itseisarvolliseksi koetun vapaa-ajan menetystä, jonka me nykyajan työntekijät joudumme kestämään.

Miksi meidät ihmiset on luotu sellaisiksi, että etsimme jatkuvasti mielihyvää? Teemme alituiseen kovasti töitä sen eteen, että saisimme mielellemme erilaisia sirkushuveja. Kuvittelemme, että kaikenlainen mielihyvä ja nautinnot ovat yhtä kuin onnellisuus. Mielihyvä = hyvä mieli?

Syvä onnellisuushan löytyy painvastoin mielihyvän tavoittelusta irtautumisesta, vapautumisesta. Mielenrauha on syvintä onnellisuutta. Ja mielenrauha on mahdollisimman suurta riippumattomuutta ulkoisista tekijöistä. Se on myös riippumattomuutta omien tunnetilojen vaihteluista, jotka useimmiten vaihtelevat juuri ulkoisten tekijöiden ristiriidasta mielemme tavoitteiden kanssa.

Syvä, pysyvä onnellisuus löytyy vasta, kun ymmärrämme myös tunteidemme hallitsemattomuuden. Voimme hetkellisesti ja mielemme rajaamilla alueilla hallinnoida tavoitteitamme, tekojamme, valintojamme, ajatteluamme. Tunteitamme emme edes tätä vähää. Silti kuvittelemme, että voimme hallita elämäämme.

Koko ajatus siitä, että elämän tarkoitus olisi jokaisen yksittäisen ihmisen mielihaluvalikoiman tyydyttäminen, on absurdi! Meidäthän on karkoitettu paratiisista, sellaista ei ole verkkokaupan valikoimissa!

Jos kytkemme onnellisuutemme siihen, että saamme kokea toivomiamme tapahtumia, asioita ja tunteita, voimme olla täysin vakuuttuneita siitä, että onnellisuus pettää meidät. Se voi pettää meitä yllättäen vaikka naapurin kanssa, joka hankki kesämökin ja jätti meidät taajamaan terassille grillaamaan. Onnen edellytykseksi määritelty mukava puoliso voi pettää meitä kalenterin tai heikkojen geeniensä kanssa.

Onnellisuuden mustekelan lonkerot kaappaavat meidät hetkeksi ja pudottavat taas kellumaan jonnekin niin suureen ja käsittämättömään, että se on myös mielellemme hallitsematonta. Mutta onneksi on mielitekojen mustekala, koemme. Kun se lonkero-otteessaan heiluttaa minua ylös ja alas, saan tuntumaa siihen, mikä on mieluisaa ja mikä ei. Niin herää halu päästä taas mustekalan kyytiin ja saada kokea juuri sopivasti flow’ta juuri tiettyyn suuntaan. Kun se taas nappaa minut, koen onnistuneeni. Tätä lisää!

On turha kertoa kenellekään uutisena, että onni ei ole tavaroissa, elämyksissä tai maineessa. Sen tietävät kaikki, vaikkeivät eläkään tämän tiedon varassa, vaan halujensa.

Vähemmän tiedostettu ajatus on sen sijaan se, että onnellisuus ei edellytä edes mielihyvää. Ei auringonpaistetta, ystäviä, lasten naurua, sujuvaa liikennettä, sopuisia kohtaamisia työpaikalla, terveyttä.

Onnellisuus voi löytyä mielihyvän ja hyvän mielen etsinnästä vapautumisesta.

Entä jos ei tarvitsisi tehdä päivittäistä tuloslaskelmaa omista fiiliksistään? Ei tilinpäätöstä siitä, mihin olen tyytyväinen ja mihin pettynyt elämässäni? Ei tarvitsisi budjetoida tiettyä määrää hyvää mieltä, nautintoa, onnistumisia ja tyydytystä vuoden varrelle, etenkään loma-aikoihin?

Entä jos onni ei olekaan sen etsinnässä, vaan onnen etsinnän lopettamisessa? Luovuttamisessa.

Luovuttaminen ei suinkaan merkitse sitä, ettei voisi innostua, yrittää, keksiä, ahkeroida intensiivisesti ja viimeistellä huolella. Se merkitsee vain sitä, ettemme työskentele enää onnellisuuden irtisanomisuhan alaisina.

Siirrymme freelancereiksi, joilla on vieläpä aina riittävästi katetta tilillä. Vapaus antaa virtaa jaksaa – sitähän me onnen etsinnästä juuri olemme toivoneet saavamme.

Elämänmuutoksen seuranta, osa 1

97321632_m

50-projektini starttasi helmikuun alusta. Nyt on ensimmäisen väliakatsekkauksen aika.

Löysin siis peräti seitsemän kohtaa, joilta osin toivon muutosta elämääni. Tein exceliin (yep 😀 ) taulukon, jossa yhdessä sarakkeessa on lueteltu nämä seitsemän kohtaa allekkain (kahden sanan kiteytyksinä, kuten edellisessä postauksessani), viereisissä sarakkeissa on tilaa rastille ruutuun per päivä tai viikko, miten menee.

Taustana koko projektille nostettakoon esiin pari seikkaa: Ensiksikin, olen puhunut ja kirjoittanut peräti kirjoihinkin siitä, kuinka en oikeastaan enää usko tavoitteisiin. En usko, että se, MITÄ toivon, haluan, janoan jne., ratkaisisi juuri MITÄÄN. Se, MITEN elän jokaisen päivän, ratkaisee paljon enemmän. Tavoitteet ja haaveet ovat kiva mauste, mutta raaka-aine ratkaisee. Miten elän -ote on raaka-aine. Se taitaa olla minulla jo hyvässä kuosissa.

Kuinka noloa on se, että muistin koko tämän teeman vasta sen jälkeen, kun olin listani tehnyt ja elänyt sen kanssa (vai armoilla) kuukauden verran? Erittäin noloa!

Noh, sen lisäksi olen tehnyt vuosien varrella lukemattomia uudenvuoden lupauksia. Onnistuneimmat lupaukset ovat olleet kaikista lupauksista pidättäytymiset. Viime uutenavuotena sorruin jälleen kerran tekemään lupauksen: päätin ryhtyä käyttämään  hammaslankaa säännöllisesti. Menin ostamaan peräti apteekista juuri oikeanlaista, hammaslääkärin suosittelemaa lankaa ja asetin sen hammasharjan viereen.

Miten kävi? Hammaslankapakkaus pysyi siinä hammasharjan vieressä viikkokausia – avaamattomana. Miten voi olla muka niin vaikeaa tehdä jotain erittäin tärkeää ja erittäin helppoa, mitättömän pieni muutos? Uskomaton saavuttamattomuus. Käsittämätöntä. Mitään muuta en luvannut, tämän lupasin tosissani.

Ja niinpä tämän floppauksen jälkeen keksin ryhdistäytyä vetäisemällä seitsemän kohdan elämänmuutoslistan kehiin. Nyt saa arvata, miten elämänmuutosprojekti on edennyt 🙂 Seitsemän kohtaa, joista osa liittyi kuntoon ja terveyteen, jokin taas ihmisenä henkisesti kasvamiseen, yksi kodin siivoukseen jne.

On melkein uskomatonta todeta, että kuusi seitsemästä muutoskohdasta on toteutunut erittäin hyvin! Sen lisäksi olen ottanut matkalla mukaan kaksi lisää. Nyt muutoslista on yhdeksän kohdan pituinen. Ohhoh!

Muutos on ollut todella helppoa. Se ei ole edellyttänyt ollenkaan tahdonvoimaa tai tsemppiä. Siinäpä juuri onnistumisen salaisuus. Hoksasin, että mikään muutoskohteista ei ole ollut tavoite. Ei siis jotain, jota kohti etenen, ryömin, tsemppaan jne. Ei siis myöskään aarrekartta- tai mielikuvaharjoittelua elämästäni jotenkin erilaisena tai parempana kuin nyt. Eikä yleisluontoisia, pontevia päätöksiä aloittaa jotain uutta tai etenkään tehdä jotain vähemmän (kuten herkkulakko) alkaen tietystä päivästä. Se on testattu, ei toimi. Tai toimii viikon.

Muutoskohdat ovat olleet aivan vahingossa yksinkertaisia rutiineja, joita muutin samantien. Ne ovat joko toistuvia, merkittyjä tapahtumia kalenterissa (squash toisen liikunnan sijalle, viikonlopun pidempi lenkki lyhyemmän sijaan ja siivousaika kalenterissa ”spontaanin innostuksen” sijaan), tai liittyvät toistuvaan rutiinitoimintaan (kun otan lautaselle tuoretta, tuplaan määrän, tai kun istun autoon ja lähden ajamaan, teen lantionpohjan harjoituksia).

Miksi hammaslangan käyttöönotto ei onnistunut? Hammaslangan käyttö oli toive, tavoite. Ja yritetty rutiinin muutos ei ollut riittävän tarkka. Hammaslanka vain on hyllyllä, kuten kaappiin hankittu kuntolaite, sitä ”pitäisi käyttää”, muttei esim. ole asetettu hammasharjan eteen niin, että aina ennen kuin alan harjata hampaat, käytän lankaa.

Yksi kohta, jossa en ole onnistunut, on varmasti liian epämääräinen, se ei liity suoranaisesti jo olemassa olevaan käyttäytymistapaan. Se oli tavoite, toive, halu. Pohdin, mitä tämän kanssa teen. Tämä kohta seitsemän oli myös juuri se, jota en julkistanut. Ehkä luovun siitä kokonaan? Tai toistaiseksi? Vai johtuiko epäonnistuminen sittenkin siitä, etten julkistanut sitä kaikille teille yhden käden sormilla laskettaville muutosprojektitarinan lukijoille? 😀

Harkitsen Kohdan Seitsemän kohtaloa huomisella pidemmällä lenkilläni. Se on kuitenkin onnellisuuden kannalta todella tärkeä muutos, jota – hmm – toivon.

Ja odotan jo nyt erittäin hyvillä mielin kesäkuuta, jolloin Kankea Ketterämmäksi -kohta saa pitää huolen siitä, että vetäisen kannat kattoon! Enkä yksin.

Kilpikonnan kohtalo

13718111 - large turtle  at the sea edge on background of a tropical landscape

Täytän 50 vuotta kesällä.

Olen ajatellut pitkään, että tasavuosipäivällä ei ole mitään merkitystä. Kunnes luin jälleen kerran Lee Jampolskyn oivallista Vapaudu riippuvuudesta –kirjaa: ”Jokaisella asialla on minulle se merkitys, jonka sille annan.”

Voin siis valita, onko viisikymppis-rajapyykki minulle merkityksetön vai ei.

Ja niinpä valitsinkin sen tarkemmin ajatellen merkitykselliseksi.

Elämänasennettani olen saanut (ja joutunut) muovailemaan perustuksia myöten uusiksi sitten nelikymppis-etapin, joten tällä kerralla en kyseenalaista elämäni tarkoitusta tai ammattiani, en matkusta uuteen maahan, vaihda kampausta, enkä aloita uutta harrastustakaan.

Uskoni siihen, että ihminen voi muuttua perinpohjaisesti, on aika heikko nykyisin. Uskon kuitenkin siihen, että ihminen voi kypsyä, viisastua ja avartaa mieltään, laajentaa etenkin henkistä reviiriään, jos haastaa itsensä siihen. Automaattisestihan ei suinkaan kasva, vaan reviiri kaventuu vuosien myötä. Synnynnäisesti nopea ja aloitteellinen voi oppia hiukan paremmin keskittymään ja malttamaan, kun jaksaa treenata pitkään ja hartaasti, tuhansia toistoja. Synnynnäisen rauhallinen ja varovainen oppii halutessaan hiukan rohkaistumaan, ainakin tilannekohtaisesti, kun treenaa tarpeeksi.

Pysyttelen siis tänä vuonna jalat maassa tavoitteissani – eli tein seitsemän kohdan Hyvän Elämän tavoitelistan kohti kesää. Jaan näistä kuusi, sillä ”ken kuuseen kurkottaa…”

  1. Tuplasti tuoretta. Syön vähintään tuplasti vihanneksia (ja hedelmiä tai marjoja) päivässä. Uskon, että hyvän lisääminen vähentää automaattisesti turhaa ja huonompaa. Pätee todella monessa tavoitteessa! Lisää hyvää = vähemmän tilaa huonolle.
  2. Kotia kuntoon. Tarkoituksella mukana a-kirjain. Koti kuntoon olisi aivan liian suuri tavoite. Vaikka kyse on ”vain” siivouksesta.
  3. Kestävyys kunniaan. 2008 kipaisin vielä Paavo Nurmi -maratonilla 40-sarjan voittoon. Sittemmin yli tunnin kuntoilut ovat jääneet lähestulkoon unholaan. Maratonin verran koirakävelytystä viikossa on mukavaa ja virkistävää. Mutta kun katson peiliin, voin jo tässä iässä vihdoin ihan rehellisesti tunnustaa, että en ole koskaan ollut kiinnostunut harrastamaan liikuntaa silkasta liikkumisen ilosta. Kyllä voitto on tärkeintä – ainakin itsensä voittaminen. Onnistumisen kokemus nyt ainakin. Niinpä otin tavoitteeksi neljän tunnin maastopyöräkisan 50-sarjassa kesällä. Lumikenkäjuoksua aluksi talvitreeninä.
  4. Kanki ketteräksi. En ole koskaan venytellyt. Enkä lupaa nytkään venytellä. Mutta toisena lajina herättelen henkiin nopeutta ja ketteryyttä kysyvän squashin, jota olen suorastaan rakastanut maastopyöräilyn lisäksi menneinä vuosina, mutta pelikavereita on ollut kovin vähän. Kössistä saa myös helposti onnistumisen ja edistymisen kokemuksia (toisin kuin venyttelystä), jos ei mitaleita ; ) Valmennus alkaa ensi viikolla.
  5. Tenatta trampalle. Tämän ymmärtävät muut ikäiseni naiset, jotka ovat päätyneet muksujen mukana trampoliinille! Kokonaisvaltaista syvien lihasten treenausta siis mukaan ohjelmaan.
  6. Kilpi kevyemmäksi. Viimeisenä ja tärkeimpänä jaan pitkän tähtäimen tavoitteeni, joka on henkisen kilven hiominen vuosi kerrallaan ohuemmaksi. Olen ihminen, joka ”ei tarvitse”. Ei osaa pyytää, ei tarvita, ei kaivata. Selviytyjä, joka demonstroi itsenäisyyttään ja vahvuuttaan antamalla myös muille sellaista, mitä he eivät tarvitse.

Kilpeni alla pidän itse huolta kaikista tarpeistani. Kilvestäni saan kehuja ja ihailuja. Se kestää. Sen alle en päästä muita. Minua ei näy heikkoina hetkinä.

Koiraa ja Jumalaa on toki aina turvallista rakastaa, jos parisuhdetikkailla on kokeillut kiivetä tähtiin ja kapsahtanut katajaan kerran jos toisenkin. Kuusi on parempi tavoite kuin tähdet. Kolhuja ja naarmuja tulee vähemmän.

Kaikki nuo muut tavoitteethan ovatkin pääosin silkkaa viihdettä, mutta tämä viimeinen, haavoittuvuuden harjoittelu, kantaa hedelmää pitkälle, seuraaviin sukupolviin asti. En toden totta halua vasta hyvin iäkkäänä ryhtyä pakon edessä harjoittelemaan avuttomuutta, jos karmiva kohtaloni olisi, etten kaatuisikaan saappaat jalassa.

En etenkään halua antaa esimerkkiä lapselleni, että voin rakastaa itseäni ja olla läsnä muille vain terveenä ja vahvana, hyväntuulisena, fiksuna ja pärjäävänä. Useinhan me puheen tasolla kasvatamme ja opastamme lapsiamme fiksusti, mutta se tapa, jolla itse arkeamme elämme, ratkaisee. Sen he näkevät ja tallentavat sisimpäänsä malliksi.

”Älä, äiti, enää ota poikaystävää, sulle tulee vain paha mieli.” ”Miten niin paha mieli?” Minähän hoitelen mielipahani ihan itsekseni huomaamattomasti, otaksuin.

Kilpeä kevyemmäksi olkoon siis tämän ja tulevien vuosien tärkein ja merkityksellisin tavoite. Kivoja kisahetkiä, hyvää ruokaa ja muuta mukavaa somen täytteeksi sitten tämän kasvutaipaleen kevennykseksi!

Ajan arvoitus

47224889 - autumn red and yellow wet leaves on asphalt sidewalkLoistavan kirkkaat syksyn värit

tuulessa leikkien lentävät lehdet

maahan kuolemaan

 

Multa on mustaa

vesi väritöntä

happikin kuin olematonta

ja juuri ne luovat uutta elämää

vehreää, vihreää

 

Yltäkylläiset herkkupöydät

eivät lupaa pitkää ikää

tähtijuhlat ja helppo elo

heikosti kasvattavat ihmisluontoa

 

Anna loistavien ajatustesi lentää matkoihinsa

tuulen riisua sinusta kaikki jo aikansa elänyt

luovu lempeästi

 

Sukella luottaen mustaan suruun

kun on sen aika

huuhdo menneet pois kyynelvirroilla

 

Hengitä rauhassa ja odota

keväthän on tullut aina, aina!

 

Kun on sen aika.

Elä arvokas elämä, hyvä ihminen!

39564098_s

Pohdin urbaanilla maalaisjärjellä, millainen on hyvä, arvokas elämä?

Arvokkaan elämän eläneestä ihmisestä tehdään vaikkapa patsas. Ainakin Hesarin Kuukausiliitteeseen juttu. Nyt ajatellaan tietenkin vain meitä hyvinvointiyhteiskunnan hedelmiä.

Arvokas elämä ei ota lainkaan kantaa siihen, onko sitä eletty onnellisena. Onko subjekti kokenut elämänsä merkitykselliseksi. Arvo syntyy henkilön – nuorten kielellä tyypän – merkityksestä muille, ja itse asiassa monelle muulle. Mieluiten kokonaiselle kansakunnalle, jopa ihmiskunnalle.

Miten tullaan arvokkaaksi ihmiseksi?

Voidaan tietenkin aloittaa perimästä ja kasvatuksesta. Malliyksilöllä on hyvät geenit, älyä ja sosiaalisesti suopea temperamentti. Sivistystä ja tunneälyä, tietoa ja taitoa.

Mutta perimä ja kasvatus ovat hyvän elämän valintoja vasta sitten, jos tai kun päätyy lisääntymään. Silloin valioyksilö tietty valitsee geeneiltään parhaan mahdollisen kumppanin. Näinhän se menee, heh heh! Ja kasvattaa jälkeläisensä oikeaoppisesti. Joten unohdetaan perimä.

Kuuluuko arvokkaaseen elämään ylipäänsä perhe – lapset tai parisuhde? Ehkä ei. Yksinäinen nero voi keksiä ihmiskunnan kannalta suuren asian.

Mieleltään toimintakykyinen ihminen kykenee tekemään työtä ja rakastamaan, totesi kuitenkin Freud. Erinomainen ihminen tekee siis erityisen arvokasta työtä ja rakastaa poikkeuksellisen taitavasti tai monia ihmisiä?

Erityisen arvokas työ

Miten ihminen kykenee tekemään erityisen arvokasta työtä?

Erityisen arvokas, merkityksellinen työ on merkityksellistä maailmalle ja/tai lähimmäisille. Ensimmäisenä tulee mieleen hoito- ja hoivatyö. Äiti Teresa.

3623840 - photograthers are taking a picture of a film star

Merkityksellisempää on adoptoida orpoja lapsia kuin hankkia omia. Helpommin sanottu kuin tehty! Kyky rakastaa voi rajoittaa tätä missiota.

Tai sitten keksiä lääke syöpään, merivettä puhdistava aine tai jotain muuta vastaavaa. Onnistua poistamaan rotusorto.

Työn on parasta olla omia lahjakkuuksia myötäilevää ja omalle persoonalle sopivaa. Vastavirtaan räpiköiden ei pääse pitkälle.

Johtajaluonteen kannattaa johtaa, hoivaajan hoivata. Tiedemiehen tutkia. Joku voi olla arvokkaimmillaan johtajan, tiedemiehen (tai -naisen) puolisona, joka tukee ja mahdollistaa hänelle optimaalisen, keskittyneen ja pitkän uran.

Kyky rakastaa

Entä kyky rakastaa, miksi se on tärkeää? Se liittyy ainakin mielenterveyteen. Ja samoin myös haluun tehdä työtä, joka on merkityksellistä muille ihmisille tai jopa ihmiskunnalle.

Suurin osa töistähän ei paranna lainkaan maailmaa, eikä edes elämän kannalta mitenkään oleellisesti auta lähimmäisiä. Sanotaan nyt vaikkapa autokauppias, tilintarkastaja, uutistoimittaja, vaatetehtailija, konsultti, matkaopas, taiteilija, kilpaurheilija… toki ihaillut idolit voivat saada patsaan, mutta ovatko he eläneet erityisen arvokkaan elämän? Ei heidän tarvitse osata rakastaakaan.

Arvokasta elämää elävä pitää hyvää huolta jälkikasvustaan, jos on sellaista saanut tai hankkinut. Siihenkin tarvitaan kykyä rakastaa.

Voiko ihminen elää parhaana versiona itsestään, jos hän ei osaa rakastaa? En usko.

Jos ihminen ei osaa rakastaa, hän ei tule hyvin toimeen muiden eikä itsensä kanssa. Ja mitä siitä seuraa? Nyky-yhteiskunnassa hän ei saa ideoitaan edes myydyksi muille. Hän ei osaa pyytää ja ottaa vastaan rakentavaa, kehittävää palautetta. Ja paljon muuta.

Jos ihminen ei rakasta itseään, hän todennäköisesti laiminlyö terveyttään. Hän saattaa kyetä rääkkäämään kehoaan, muttei kuuntelemaan sen tarpeita oikein.

Hyvä vanhemmuus ja laadukas työnteko edellyttävät elinvoimaa, vireyttä. Jos haluaa elää parhaana mahdollisena versiona itsestään.

Jälkikasvuhan ei ollut arvokkaan elämän edellytys. Eikä arvokkaaseen elämään äkkiä ajatellen kuuluisi myöskään parisuhde. Järkevintähän olisi käyttää kaikki aika inhimillisesti arvokkaaseen työhön. Kuten Äiti Teresa.

Se on kuitenkin ani harvalle mahdollista. Eikä ehkä edes järkevää? Mieli, ajattelun kyky ja luovuus tarvitsevat palautumista, rentoutumista ja virkistymistä ollakseen parhaimmillaan.

Mikä sitten on tehokkainta palautumista, rentoutumista ja virkistymistä?

20240032 - feet in wool socks warming by cozy fire

Introvertille voi riittää pelkkä yksin luonnossa liikkuminen. Suurin osa meistä kaipaa kuitenkin mieluiten päivittäin läheisyyttä, jakamista. Fyysistä tai ainakin henkistä. Hyvin läheisen ihmisen kanssa se on järkevintä, tehokkainta.

Hyvin läheiseksi toisen ihmisen kanssa tullaan – rakastamalla.

Onnellisuus ei periaatteessa liittynyt arvokkaaseen, patsasta kohti -elämään millään tavalla. Mutta rakastaminen liittyy. Ja rakastamalla ihmisestä tulee muuten myös onnellinen.

Että näin.

Maailma murrosiässä

11139099 - close-up of a mountainbike track

Kun me keski-ikäiset olimme nuoria, elämämme perustui auktoriteeteille.

Itsenäisyys oli sitä, että parhaimmillaan itse valitsimme, mitä auktoriteettitahoa kannatimme ja ketä uskoimme, mitä ihailimme. Tälle taholle, annetulle tai valitulle, alistuimme, vapaaehtoisesti tai pakolla. Auktoriteetin mielipiteille ja tiedolle.

Vanhemmat olivat auktoriteetteja, lasten kasvatus perustui sille, että lapset alistettiin kuuliaisiksi. Samoin koirat. ”Otetaan luulot pois.” Tottelevainen, eli pelkäävä koira tai lapsi oli ”hyvin kasvatettu.”

Koulussa kuuntelimme oppia ja toistimme sen mahdollisimman hyvin kaikuna takaisin, kirjoittaen tai suullisesti. Ei tullut mieleenkään haastaa tai haistatella opettajaa! Karttakepistä sai näpeille ilmankin. Emme me koskaan edes keskustelleet opettajan kanssa, puhumattakaan että olisimme piirtäneet itse mielikuviamme historian käänteistä.

Emme odottaneet menevämme pankkiin tai lääkäriin keskustelemaan tuttavallisesti omista ideoistamme terveyden tai rahankäytön suhteen. Me asioimme alistetun lapsen kaltaisina kiltisti päätöksiä ja määräyksiä kuunnellen.

Aikuinen – lapsi –asetelma näkyi useimmilla elämän osa-alueilla. Kun isän kaltainen auktoriteetti tuotti pelkoa, äidin kaltainen auktoriteetti lohdutti. Kansalainen oppi kuuliaiseksi, mutta passiiviseksi. Yksilö oli alistettu.

Mitä seurauksia ja jäänteitä tästä on?

Sairauksien hoitometodit ja hoitojärjestelmät ovat monilta osin jääneet edeltävän sukupolven tasolle. Potilas on passiivinen, alistuu vasta avuttomana hoidolle, kun uhka on riittävän suuri. Varhainen paranemisen palkitseva tukeminen sairauksien alkuvaiheessa on vielä harvinaista. Hoidamme oireita, emme sairauksien aiheuttajia.

Esimerkiksi anorektikko laitetaan vieläkin pakkosyötettäväksi telkien taakse ja vasta, kun voimat ovat lähes loppu ja yleisoireet ovat niin pahat, että hän joutuu sairaalaan.

Jos sinulla on vain yksi näkymätön kyhmy rinnassasi, eikä yleisoireita, ei syytä huoleen?

Verrataanpa tätä suhtautumista vaikkapa alkoholismiin: jos vain paikallisesti eli tilannekohtaisesti olet alkoholiongelmainen, ei syytä huoleen. Tule takaisin sitten, kun et selviä elämässäsi enää. Otamme sinut hoiviisi, kun olet voimaton ja pysyt (symbolisesti äidin kaltaisen) yhteisön turvassa loppuikäsi, niin olet suojassa uhkaavan isän kaltaiselta sairaudelta.

Sukupolvi on vaihtunut. Nyt lapsia ei alisteta, vaan rohkaistaan valitsemaan, syökö sitä vai tätä, pukeeko ensin saappaat vai hatun. Palkitseminen ja kehuminen, omaehtoisuus ovat nykypäivän kasvatusmetodeja. Yksilö ei ole enää alistettu, yksilö on ylistetty.

Koirien kasvatuksessakin nopea palkitseminen toivotusta käyttäytymisestä on ajanut alistamisen ja huomiotta jättämisen ohi.

Uusimmat, tehokkaat riippuvuussairauksien hoitometodit ovat myös aivan erilaisia kuin vanhat. Psykologinen hoitomuoto on tervettä elintapaa vahvistava palkitseminen hyvistä valinnoista, joista rakentuu toistojen myötä uusi, automaattinen toimintatapa, eikä peloteuhka ja avuttomuus (ks. esim. tupakka ja alkoholi: www.allencarr.com).

Mutta, mutta… mitä onkaan myös tapahtunut? Vaakakuppi on kellahtanut paikoitellen,  kuin kompensaationa, aivan toiseen äärilaitaan. Yksilö on noussut yli kaiken, yhteisön yläpuolelle. Curlingvanhemmat ja lapsityrannit, koirat lastenvaunuissa, työntekijän ”viihtyminen” on tärkeintä…. Potilas marssii lääkärille oman diagnoosinsa kanssa ja harmistuu, jollei hänen yksityiskohtaiselle oirekokemustensa jakamiselle ole aikaa. Pankin asiakas voi shoppailla luottoja ylen määrin ja syyttää pankkia velkaantumisestaan.

Piirsin tähän kömpelön kuvan muutoksesta. Oi aikoja, oi tapoja!

20994338_10155666787743114_1576169893114501317_n

Nykyajassa korostetaan, että ihminen on itse oman onnensa seppä, ”sinussa itsessäsi on kaikki rakkaus ja voima” ja ”se on tärkeintä, mitä juuri sinä koet oman elämäsi tarkoitukseksi”. Mitä juuri minä tunnen, koen ja haluan, se on tärkeintä yksilölle tänään. Unelmoi itsellesi ihana elämä! Mistä minä olen kiitollinen? Ja otapa tästä höysteeksi itseluottamusta, itsetuntoa, jopa itsemyötätuntoa!

Yksilön vapaus ja yksilön tahto on kuitenkin mennyt paikoin jo aivan liian pitkälle. Arvokkain tunnevaluutta on nautinto, mielihyvä ja vapaus. Ja yksilön saama huomio. Työyhteisöt, perheet ja parisuhteet eivät voi erityisen hyvin, kun jokaisella on oma tärkeä agendansa – ja digikanavansa. Olohuoneita ei enää juuri tarvita perheen yhteisiin hetkiin. Koiratkin ovat eksyksissä, kun isäntä kyselee siltä metsässä, kumpaan suuntaan se haluaisi mennä.

Olemme maailmana murrosiässä. Emme olekaan onnellisia, kun meillä on liikaa vapautta. Emme tiedä, mitä tahdomme, kun saamme valita vapaasti. Tunnekokemus on huono johtaja omalle elämälle.

Mikä on elämän tarkoitus minulle – vai sittenkin minun tarkoitukseni elämälle? Tätä pohdin Suorituselämästä merkityselämään –kirjassa 2013.

P.S. Pyrkiä viisastumaan parhaansa mukaan, päivä päivältä. Siinä yksi kandidaatti elämän tarkoitukseksi. Siinä ohessa oppii toivottavasti myös rakastamaan päivä päivältä paremmin.

Urheilen – en urheile – urheilen…

Toiset jojoilevat painonsa kanssa, minä olen jojoillut viime vuosina urheilemisen kanssa.

Elämäni tärkein asia oli ekaluokkalaisesta naskalista lähtien urheilu, kilpaurheilu. Itsetunto ja identiteetti rakentuivat koko nuoruuden pitkälti urheilun varaan, myöhemmin työn ja urheilun. Siis suoritteiden. Nopeammin, korkeammalle, voimakkaammin.

Urheilussa ja kilpaurheilussa ei ole sinänsä mitään vikaa, jos sen tärkeys pysyy kohtuuden rajoissa. Nuoruuteni kului hyvin tervehenkisissä merkeissä, siitä plussaa. Tupakat, alkoholi ja muut paheet pysyivät poissa kuvioista. En joutunut kiusaukseen käyttää dopingiakaan.

Kerran urheilija – aina urheilija. Vaikka urheilu oli hyvin pieni osa elämää ja pidin vain kuntoa yllä, kerta toisensa jälkeen missä tahansa yhteydessä relevantiksi nousi urheilutausta. Nelikymppisenä aloin kaivata jo aivan muunlaista identiteettiä kuin ex-urheilija. Varmaankin juuri siksi, että urheilu oli ollut liian tärkeää.

Äitiys piti huolta roolien vaihtumisesta. Olin äiti, yrittäjä, puoliso, ystävä, sittemmin kirjailija ja vaikka mitä tärkeämpää kuin urheilu. Viimeisten kymmenen vuoden aikana olenkin kuntoillut keskimäärin pari tuntia viikossa. Siis vähän, hyvin vähän. Niin vähän, ettei moni ole uskonut. Tästä huolimatta olen päätynyt kilpaurheilijan äidiksi. Liikunnan ilo on ollut itsestäänselvyys, urheilu pysynyt aika huolellisesti poissa kuvioista.

Selvyyden vuoksi todettakoon, että ulkoilu on minulle kävelyä tai leppoisaa hölköttelyä koiran kanssa. Sitä toki harrastan 7-8 km päivässä.

Kuntoilu tai kuntoliikunta on liikuntaa, jossa ei mitata sykkeitä ja aikaa. Vaikkapa tunti tennistä, aerobinen suppailulenkki tai työmatkafillarointia.

Urheilussa mitataan ja seurataan numeroita, sykkeitä ja kelloa.

Vannoin joskus, etten ikinä päädy masters-urheilijaksi. Siis 40- ja 50-sarjoihin kilpailemaan. Muistan, kuinka säälittävää sellainen kehäraakiksi hiipuminen mielestäni oli nuoren urheilijan silmissä!

Identiteetin lopullinen murros tapahtui vuosi sitten kesäkuussa. Lopetin kilpaurheilun, johon minulla oli ollut kummallisen ristiriitainen suhde jo pitkään. En suunnitellut mitään urheilukilpailua, johon ottaisin osaa. En edes karting-ajoja. Keskityin liikunnan ohjaamiseen, kevyeen peruskunnon ylläpitoon ja tyttären treenihuoltamiseen. Se teki oikein hyvää!

Aikansa.

Nyt, reilun vuoden irtioton jälkeen löysin itseni eriskummallisesta tilanteesta: Miesystäväni on minua vahvempi, nopeampi ja kestävämpi. Paremmassa kunnossa kaikin puolin. Juoksee cooperissakin enemmän, vaikka ikää on 10 vuotta enemmän. Meikäläiselle tällainen tilanne on yhtä dramaattista kuin normimiehelle se, että naisystävä on häntä vahvempi ja nopeampi!

Kaiken lisäksi jäin kiinni siitä, että kilpailuvietti ei ole haihtunut minnekään, vaikka on nuokkunut aikansa. Niinpä päädyin vuoden himmailun jälkeen kokeilemaan, miltä tuntuu sykkeen nostaminen anaerobiselle tasolle Malminkartanon täyttömäellä. Karstat pois koneesta ja samalla taisi iskeä dementia siihen, kuinka noloa olikaan viisikymppisenä osallistua johonkin kuntotapahtumaan ihan urheilumielessä.

Laji on toinen mieluisimmista, maastopyöräily. Saas nähdä viimeistään ensi kesänä, kuinka eukon käy! Luonnollisesti on tarpeen päivittää ”vanhanaikainen” 26-tuumainen fillari 9-kiloiseen kisakelpoiseen. 100 grammaa on tietenkin hyvin relevantti painoero fillarissa, kehon painossa kilo tai pari ei tietenkään merkitse mitään!

Raittiudestakaan ei ole haittaa urheilijalle. Ei muuten kuntoilijallekaan. Eikä ulkoilijalle. Ei edes penkkiurheilijalle. Suosittelen sitä. Urheilusta en ole vielä varma, joten palataan suosituksiin sen osalta myöhemmin. Ehkä löydän vielä aivan uuden asenteen liikuntaan.

11139099 - close-up of a mountainbike track

Rakkautta pikaruokaravintolasta

Nykyisin on ikään kuin muotia kertoa, että rakkaus on rajaton luonnonvara, jota on saatavilla helposti, kun itse haluaa, ”avaamalla sydämensä” tai ”kytkeytymällä” siihen.

Vielä parempaa, iltapäivälehden keskusteluista poimittua: ”Rakkaus lähtee ihmisestä itsestään.” 😀 Se on totta. Rakkaus lähtee matkoihinsa ihan itsestään, sen löytäminen taas on kiven alla, vaikka kaikkialla kerrotaan, kuinka rakkautta pitäisi olla soppatykillinen kauhottavaksi, kun vain asenne ja ”energiat” ovat oikeat. Siis kirjoja lukemaan ja mindfulness-kursseille.

Kaipaatko aitoa rakkautta, joka ei petä, jätä tai kritisoi, vaan hyväksyy sinut sellaisena kuin olet, kahdenkymmenen vuoden kuluttuakin?

Et ole yksin, kuulut miljoonien rakkauden etsijöiden kerhoon! Mutta miksi kerho on niin suuri? Ja mitä kerholaiset tekevät löytääkseen rakkauden? Harjoittelevatko he rakastamisen taitoja? Se olisi varmaan viisasta. Eivät. He toimivat kuin pikaruokaravintolassa, selaavat toistensa valokuvia deittisivustoilla.

Nimenomaan ja ensisijaisesti valokuvia. Mehevää burgeria metsästämässä. Kastikkeena mehukkaita kuvauksia valokuvan tyypin ”luoteesta”, kuin ”rapea jäävuorisalaatti” burger-paikan listalla.

Vakava ja varautunut ihminen voi olla hyvin lempeä. Itse asiassa yllättävän moni on. Säihkyvästi hymyilevä ihminen voi olla häikäilemätön oman edun tavoittelija, eikä lainkaan empaattinen. Itse asiassa yllätävän moni on. Ensivaikutelma on ensivaikutelma. Ulkokuori hämää huolellisesti.

Jos kysytään ihmisiltä, mistä tunnistat ihmisen todellisen kyvyn rakastaa vilpittömästi ja ehdoitta, aika harva varmaankin toteaisi: “vetävästä ulkonäöstä” tai ”mainospuheesta”.

Ulkonäkö antaa toki katselijalle mielihyvää, nautintoa, johon myös hormonaalinen rakastumisromanssi lasketaan. Mutta aidon rakkauden kanssa sillä ei ole yhtään mitään tekemistä.

Kirjoitan seuraavan etenkin muistuttaakseni itseäni tietyistä faktoista:

Rakastaminen on äärettömän vaikea taitolaji. Se edellyttää ihmisenä kasvamista. Ihmisenä kasvaminen ei ole sosiaalisen median profiilissa jaettava mietelause. Se tarkoittaa hyveiden elämistä todeksi teoin ja valinnoin.

Ja se puolestaan tarkoittaa tunnetasolla useimmiten täysin päinvastaista kuin mielihyvä, nautinto.

Etsitkö vieläkin rakkautta? Saatat tulla toisiin ajatuksiin.

Jos olet rehellinen itsellesi, ehkä sinulla on kuitenkin pitkä lista seikoista, jotka liittyvät mielihyvään. Seikoista, jotka muissa ihmisissä lisäävät mielihyvääsi ja toisaalta seikoista, jotka vähentävät sitä. Bad news: shopping list on ehtymätön. Se muovautuu hiukan joka shoppailukerralla. Jokaisen ostosreissun jälkeen olet vaativampi ja tyytymättömämpi saaliiseesi. Tai jos shoppailukerrasta on kulunut tovi, innostut sitä ennen hetkeksi kuin teini!

Jos tiedät tämän ja olet edelleen etsimässä aitoa rakkautta, oletko valmis tinkimään reilusti mielihyvästä, nautinnosta?

Nimittäin kaikki seikat, mitä näet muissa, lähtevät itsestäsi. Ne heijastavat sinua itseäsi tavalla tai toisella. Tämä fakta on hyvä muistaa, kun etsii rakkautta. Hyvä peilautuu hyvänä takaisin.

Oletko siis valmis keskittymään elämässäsi, teoissasi ja valinnoissasi ensisijaisesti oman luonteesi jalostamiseen, jättämään mielihyvän toissijaiseksi? Mielihyvää on myös itsensä tunteminen vahvaksi ja kyvykkääksi, viisaaksi neuvomaan omasta mielestä neuvoja tarvitsevia. Se ei ole jalomielisyyttä.

Luonteen jalostaminen tarkoittaa sitä, että harjoitat ja harjoittelet rehellisyyttä, kärsivällisyyttä, nöyryyttä, suvaitsevaisuutta, luottavaisuutta, lempeyttä, avuliaisuutta. Harjoitat näitä ehdottomasti, etkä sillä ehdolla, että niiden harjoittaminen tuottaa sinulle mielihyvää.

Jos vielä kaipaat ehdotonta rakkautta, onneksi olkoon! Olet lähellä sen avaimia.