Selfie-Sanomien lööpit ja rivien välit

Olen 52-vuotias nainen, joka laittelee someen usein urheilusuorituksia ja lihasten pullistelukuvia. Miksi? Mitä haluan niillä kertoa? Tulla huomatuksi ja hämmästellyksi: ”Tsiigatkaas taas tänne, enkö olekin uskomattoman vahva (nainen)”?

Mitä etsimme ja haluamme viestiä muille silloin, kun postaamme kuvia itsestämme someen?

Jotkut jakavat enimmäkseen kuvia kasvoistaan, jotkut vaatteistaan tai vartalostaan, toiset aktiviteeteistaan ja aikaansaannoksistaan – miehet esim. kalasaaliistaan ja naiset kodeistaan. Ja sitten tilannekuvat pärstäkertoimella: jos olemme jossakin, kaikkihan ymmärtävät, että olemme siellä, vaikka itse puuttuisimme kuvasta! Kuka muuten ottaisi kuvan ja lähettäisi sen? Mutta vasta kuvassa esiintyminen luo katsojalle mahdollisuuden kohdata henkilö, hänen katseensa, vaikka vain kuvan kautta.

Ihmisellä on synnynnäinen ja läpi elämän säilyvä kaipuu tulla nähdyksi, kohdatuksi.

On myös tutkittu sitä, miten koemme toisten ihmisten selfiet: mitä enemmän ihminen postaa kuvia itsestään, sitä itsekeskeisempänä muut hänet kokevat – vaikka kuvien tarkoituksena on saada yhteys niitä katsoviin. Tarvitsemme toisiamme raadollisimmillaan vaikka vain huomaamaan itsemme.

Asetumme jokainen johonkin kohtaan pitkää janaa, jonka toisessa päässä on kaipuu läheisyyteen, yhteyteen, ja toisessa päässä itsenäisyyteen. Jottei asia olisi näin helppo, sijainti janalla vaihtelee erilaisissa tilanteissa. Ja näistä viestimme selfieillä. Päivällä itsenäinen, cool valtatien cowboy halaa illan yhteiskuvassa kaveriaan.

Tykkäilemme tietty toistemme päivityksistä, mutta erityisen usein peukuttelemme juuri toistemme selfieitä. Haluan viestiä tykkäämisillä ja kommenteilla, että näen sinut, että pysähdyin hetkeksi ja kuvittelin, millaista siellä on, josta postaat, tai että olen iloinen puolestasi.

Mutta entä ne omat selfiet: millaisena hahmona, ihmisenä, haluaisin liittyä muihin, olla osa yhteiskuntaa?

Jos saisin valita, tulisin koetuksi rentona, lämpimänä, rakastavana ja helposti lähestyttävänä, innostajana ja rohkaisijana, viisaana. Laulaja Joan Baezin tyyppisenä. Keventävänä – huumorilla ja naurulla, leikkisänä kokeilijana – ja syventäjänä oivalluksilla, läsnä olevana kuuntelijana, joka jakelee hyviksi arvelemia neuvojaan vuosi vuodelta harkitummin.

Miten tätä viestii urheilusuoritusten ja selkälihaskuvien jakaminen? Ei mitenkään! Pikemminkin uhoa – täältä pesee? Aika päinvastaista kuin tavoitteeni ihmisenä siis.

Näen itseni kuitenkin näissä kuvissa vähän eri tavalla. Itselleni selkäkuvista heijastuu sellaista voimaa, jota on puussa, jota myrskyt ja vuosikymmenet ovat riepotelleet, tuulet ovat vieneet lehdet ja yhä se seisoa jököttää uljaana pystyssä kalliolla – ja meinaa kasvaakin vielä vuosi vuodelta! Tehkää kaikin mokomin moottoritie tähän viereen, jos meinaatte! Minä ajattelin kyllä pysyä tässä, se sanoo, ja iskee leikkisästi silmää. Iloa ja ylpeyttä selviytymisestä näin pitkälle. Eli antakaa vain haasteita ja tehtäviä, en kaadu, olen kokenut ja vahva, kestän paljon! Tai jotain sinnepäin.

Mutta jos ei uho, niin ei tämäkään viesti ole tarkemmin ajatellen kovin viisas. Samalla viestin nimittäin, että pärjään tässä mainiosti yksin ja ilman apua. Olen se, joka ei tarvitse apua. Niinkö todella haluan elää? Ja antaa sellaista esimerkkiä muillekin?

Eihän se ole edes totta, joka hetki tarvitsen muita. Enkä pärjäisi päivääkään ilman muita, alkaen todella perustarpeista. Joku ihminen hoitaa vedenjakelua ja talojen lämmitystä. Syön toisten ihmisten kauppoihin järjestämää ruokaa. Ostan sitä rahalla, jota saan, kun osallistun konsultoimalla työkseni muiden bisneksiä. Palavereihin ajelen muiden tekemillä autoilla toisten tekemiä teitä pitkin.

Syvällä sisimmässäni koen, että minun on selvittävä vaikeuksista itse – vähintään niin itsenäisesti, että tajuan itse pyytää ja osaan hankkia sopivaa apua. Mikä ei siis poista tätä karua todellisuutta itsenäisesti pärjäämisen vaatimuksesta, jonka asetan itselleni ja tahattomasti esimerkilläni muillekin. Pitää osata vähintään itse pyytää apua, jos sitä tarvitsee.

Haluaisin tietysti olla se, joka entistä useammin huomaa, että joku saattaisi tarvita apua, ja tarjoaa sitä. Mutta en se, josta muut huomaavat entistä useammin (tai mieluiten ikinä!), että tuo taitaa tarvita apua.

Kun joku nuori tekee kanssani töitä, hän saattaa neuvoa, mistä jossain tietokoneohjelmassa löytyy jokin toiminto. En ole edes tajunnut etsiä tuota toimintoa. Ne hetket ovat kauhean noloja. Tunnen häpeää, kun en ole tajunnut olevani rajallinen (tyhmä, hidas ja liian vanha). Jos itse kysyn apua, se on vielä just just ok, silloinhan olen ”hyväksynyt rajallisuuteni”, sehän on kypsää ja aikuista, ”ymmärtää rajallisuutensa.”

Karu totuus tulee esiin juuri tuossa: jos kuvittelen ymmärtäväni rajallisuuteni, en ole sitä ymmärtänyt lainkaan! Vasta kun alan hyväksyä sen, että en ymmärrä alkuunkaan mittaamatonta rajallisuuttani, ettei minulla tule olemaan minkäänlaisia mahdollisuuksia edes hahmottaa ääretöntä rajallisuuttani koskaan, saatan kokea jokin pienenpienen hetkellisen välähdyksen todellisuudesta.

Antaudun muurahaiseksi, hetkeksi. Minulla on onneksi se vahva selkä, jaksan kantaa monta kortta kekoon. Onhan elämässä toki kyse siitäkin.

Kun yhdestä selfiekuvasta löytyy näin monia erilaisia kasvun versoja, joita kuvaa katsovien on mahdotonta hahmottaa, rohkaisen muitakin miettimään rehellisesti ja lempeästi selfiepeiliin katsoen: Mitä toivoisit välittäväsi kuvallasi muille? Mitä sinä itse tässä elämäntilanteessasi kaipaat? Mitä tuon kaipauksen alta löytyy?

Rakkaudella,

I ❤️

 

Kun tärkein tavoite on ohi, tärkein jää

Vuosi sitten aloitin tämän kisaprojektini, tavoitteena supin pitkän matkan sm-kisoista mitalisija 2020. Tässä nojatuolissa on mukava reflektoida vielä kerran koko vaiherikasta vuotta.

Tämä projekti ei itse asiassa lähtenyt omasta ajatuksestani. Viime vuonna, kun tulin SM-kisoista kotiin, sanoin Milli-tyttärelleni, että kyllä kaikkein harmittavin sijoitus on neljäs tila. Ainoa neljäs sija, josta olen ollut onnellinen, oli Havaijin Ironmanin 4. sija alle 25-vuotiaiden sarjassa, a loooong time ago. Tähän Milli tokaisi, että mikset sitten treenaa vuotta ja mene ensi vuonna uudelleen?! Miksipä en, tarkemmin ajatellen. Ja niin käynnistyi projekti, johon sisältyi lopulta todella yllättäviä käänteitä. 

Ensimmäinen päätös, jonka tein, oli treenaaminen niin järkevästi kuin pystyin. Ei siis fiiliksen mukaan. Kun on marraskuu, sataa räntää vaakasuoraan, on pimeää ja työprojekti kesken, ohjelmassa on 6 x 500 metriä melontaa minuutin palautuksilla. Nousen viideltä, teen työt ja lähden vesille lounasaikaan, kun aurinko ”nousee”, vaikkei sitä näy… Sain suurta tyydytystä siitä, että tein treenit niin kuin pitikin, söin ja lepäsin paljon oikeaoppisemmin kuin nuorena urheilijana. En innostunut treenaamaan liikaa. Kävin testeissä Helsingin Urheilulääkäriasemalla ja sain hyvät ohjeet optimaalisiin syketasoihin ja treenikuormituksiin.

Yhtään viikkoa ei viime talvena jäänyt jäiden vuoksi väliin melomisten suhteen. Syksystä, talvesta ja kevättalvesta jäivät mieleen toisaalta upeat auringonnousut, toisaalta kovat kelit, jäinen lauta, ikuinen merituuli ja avomeren aallokko, ja joskus pieni pelko sitä, ehtiikö rantaan ennen auringonlaskua.

Ja sitten tietty ihanat juoksumattovedot – rakastan kovavauhtista juoksua – ja soutuergometrin humina verenmaku suussa. Larry Cainin valmennuksessa voimatreeni oli vaikein rasti, jouduin pudottamaan sen murto-osaan ensimmäisen Larryn ohjelman jälkeen. Olen tottunut vääntämään rautaa ja vetämään leukoja, mutta voimatreeniä olikin yhtäkkiä monta tuntia viikossa ja todella paljon lajivoimaa palvelevia liikkeitä, joita en ollut koskaan tehnyt. Tuli olkapääkipua, polvikipua ja koko kropan yleisjumi, joten pudotin osia kerrallaan voimaohjelmasta pois.

Oli vaikea päätellä, mikä johtuu kehittävästä epämukavuusalueesta ja mikä taas on liian iso muutos aiempaan treenaukseen. Kun motivaatio alkoi takkuilla kevään tullessa, siirryin takaisin Elias Lehtosen ohjelmaan, jota olin noudattanut aiemmin.

Korona-ajan aluksi vain iloitsin siitä, että pääsin etäpalaverien ansiosta yrittäjän vapauttakin vapaammin vesille keskellä päivää. Mutta huhtikuussa sairastuin yllättäen kummalliseen tautiin. En ole juuri koskaan sairaana, nyt olin vatsataudissa ja sen jälkeen kovassa kuumeessa pari päivää. Ensimmäistä kertaa Remu-koiran viisivuotisen elämän aikana en pystynyt viemään sitä ulos, saati hakemaan edes vettä hanasta. Onneksi Milli on jo teini ja pystyi auttamaan. Tauti ei tarttunut häneen. Eräänä yönä tuntui, kuin joku olisi istunut rintakehäni päällä. Koska mitään yskää tai kurkkukipua ei ollut, en ajatellut, että se olisi voinut olla koronaa.

Olin yhteensä kolme viikkoa melko voimaton. Kun yritin treenata yhtään reippaammin, syke pomppasi ylös. Ja sitten alkoivat rytmihäiriöt. Koska minulla oli ollut satunnaisia lyhyitä rytmihäiriöitä kovatehoisessa rasituksessa jo vuosia, varasin suoraan ajan urheilukardiologille. Sain ajan vasta kesäkuun alkuun. Treenailin kevennetysti kykyjeni mukaan, mutta hapenottokyky laski jonkin verran näiden viikkojen aikana.

Loistava kardiologi Kirsi Korpi Sydänsairaalasta ymmärsi, että minulla on tärkeä 😝 tavoite, sm-kisat. Koska sydämen ultraäänitutkimuksessa löytyi erinäistä vikaa, aorttaläpän vuotoa ja muita urheilijalle tyypillisiä muutoksia, hän piti hyvin mahdollisena, että minulla on pitkästä kestävyysurheilutaustasta johtuen eteisvärinää. Seuraavaksi tehtiin muutaman vuorokauden holter-mittaus, johon ei tallentunut rytmihäiriöitä. Sitten rasitus-EKG, jonka jälkeen kuukauden mittainen ekg-tutkimus. En saanut lääkäriltä lupaa treenata kovaa kesällä. Tärkeämpi tavoite oli kuitenkin loppuelämä…

Ehdin kesällä käydä läpi sitä, etten ehkä voi koskaan enää osallistua edes kuntourheilukisoihin tai treenata hikitreenejä. Se oli yllättävän kova paikka. Iso osa itseluottamuksestani ja identiteetistäni on rakentunut lapsesta asti urheilun ympärille. En ole koskaan ollut mikään ulkoilija-retkeilijä, olen urheilija. Pidän haasteista ja kilpailemisesta, vaikka vain itseäni vastaan. Urheilu on aina ollut minulle tärkeä keino käsitellä stressiä ja toipua henkisistä takapakeista.

Ja yhtäkkiä olin sydänvikainen, eikä ollut mitään, mitä olisin voinut tehdä, jotta paranisin. Lepo ei paranna, terveelliset elämäntavat eivät auta. En ollut ollenkaan valmistautunut siihen, että urheilu-urani voisi loppua jonkun toisen päätöksellä.

Yritin tyypilliseen tapaani järkeillä, enkä uskaltanut tunnustaa, kuinka kova isku tämä oli. Facebookiin kuitenkin päivitin siitä, ja kyyneleet silmissä luin FB-kaverieni ja ystävieni rohkaisevia ja lohduttavia sanoja. Luin niitä monta kertaa, ettekä uskokaan, kuinka paljon ne merkitsivät. KIITOS!

Millille sanoin elokuun alussa jo lautojen lisäksi ”maani myyneenä”, että tämä on nyt tässä, mitalit on nyt hankittu nuoruudessa, en onnistunut tässä projektissani. Tähän Milli totesi, ettei sillä ole mitään väliä, montako sm-mitalia minulla on. Ei tietenkään, sanoo järki. Onneksi ihminen ei kuitenkaan elä järjellä. ”Järkevästi” ajatellen ei kannattaisi haaskata aikaa urheilukisoissa. Eikä järkevästi ajatellen kannattaisi hankkia lapsia tai koiria.

Eteisvärinää ei lääkärin yllätykseksi pitkästä ekg-tutkimuksesta löytynyt, mikä oli loistava uutinen. Sydämen rakenteellisia muutoksia seurataan jatkossa, enkä revittele jatkossa suorituskyvyn äärirajoilla, mutta nämä keväällä ilmenneet pahemmat rytmihäiriöt johtuivat todennäköisesti tuon kevään virustaudin jälkiseurauksista. Olin kuitenkin koko kesän välttänyt anaerobisen kynnyksen ylityksiä ja sain lopullisen luvan osallistua sm-kisoihin vasta 10 päivää ennen kisaa.

Mietin, menisinkö kilpasarjaan tasaisella melonnalla vetämättä täysiä, mutta päätin mennä kuntosarjaan pumpattavalla laudalla, sillä olin jo myynyt kyynelten kera kisalautani, enkä toden totta kaikkien treenituntien ja koettelemusten jälkeen haluaisi olla taas neljäs.

Oli kuitenkin kivaa lähteä kuntosarjaan sm-kisatapahtumaan. Kun ajelin kohti Vuosaarta ja kisapaikkaa, radiossa soi Sian hitti Greatest: ”Don’t give up, don’t give up, I won’t give up, no, no, no…” Kyyneleet nousivat silmiin, onnen kyyneleet kuitenkin. Olen hengissä, olen työkykyinen, pystyn rakastamaan läheisiä ja lähimmäisiäni, rakastan tätä lajia! En tule enää rikkomaan fyysisen suorituskykyni rajoja yli 50-vuotiaana, mutta henkisiä rajoja rikon entistä enemmän.

Ilmoittautumispisteessä kuulin, että yksi kilpakumppaneistani oli sairastunut. Muutin hetkessä suunnitelmaa ja ilmoittauduinkin kilpasarjaan. Hiukan hirvitti, sillä en ollut tankannut hiilareita ja nesteitä, ja keli oli varsin haastava, kun reitin ulko-osuuksilla tuuli 7-10 m/s ja sivuaallokko oli todella vaikea rasti, ilmatäytteisellä ehkä vielä vähän hiilikuitulautaa haastavampi.

Lähdin matkaan rauhallisesti, vastatuuliosuudet tuntuivat voimatreenien ansiosta jopa helpoilta. Vaikka putosin kolme kertaa laudalta aallokossa, tein hötkyilemättä tasaisen suorituksen ja tulin maaliin kolmantena. Tuntui kyllä todella ansaitulta – voitolta!

Lopputulema tästä vuoden haasteesta: paljon työtä, suuri pettymys, iso helpotus, lopuksi voitto – ja lopulta jäljelle jää tärkein… se, miten näihin suhtautuu. Vaikka pinnan päällä säät vaihtelevat, pinnan alla on hiljaista ja rauhallista. Kiitollisin mielin ja nöyryyttä harjoitellen jatkan elämän oppilaana.

Because we’re worth it – worth what?

39925700_s

Rahan valta ja merkitys on yllättävän iso työsarka. Vaikka haluamme uskoa, että rahalla ei ole meille juurikaan merkitystä, eikä ainakaan siihen, miten koemme toiset ihmiset, se ei ole näin. Jopa meillä Suomessa on melko selkeät sosiaaliluokat.

Nuorena näiden vaikutus on vielä pieni: lukioon ja yliopistoon pääsyyn ei vaikuta raha. Aikuisiässä ja perheellistymisen myötä ihmiset kuitenkin usein rakentavat elämänsä todennäköisimmin sellaiselle sosiaaliselle reviirille, joka vastaa heidän lapsuudenaikaisia olosuhteitaan. Perhetuttavat, työtoverit, harrastukset ja vapaa-ajan viettotavat muovautuvat muistuttamaan lähipiiriä. Ylempään reviiriin on luontevampaa pyrkiä ja helpompaa sopeutua, vaikkei aivan yksinkertaista – selätettävänä on alemmuudentunne. Jos elämäntilateen äkillinen muutos heittää ihmisen elintason selvästi alemmas, menettää hän paljon isompia asioita kuin pelkkää rahaa.

On periaatteessa yksinkertaista noudattaa järkeviä neuvoja rahankäytöstä, kuten suunnitella ruokaostoksia tarkemmin ja ostaa vaatteita käytettynä. Paljon vaikeampaa on valmistautua tilanteeseen, jossa jää vapaa-ajalla entisten tuttavapiirien ulkopuolelle, sillä ei ole varaa tuliaisiin tai tilaisuuteen sopiviin vaatteisiin, eikä voi kutsua toisia kylään. Ei ole pihaa eikä grilliä, eikä rahaa totutun tasoisiin tarjottaviin. Seuraavana päivänä pihalla muistellaan nauraen viikonlopun iloisia hetkiä puutarhakutsuilla, yrität hymyillä väkisin mukana. Tai kun seurustelukumppani kokee kiusalliseksi tilanteen, jossa hän joutuisi maksamaan toistuvasti ravintolalaskuja, sillä haluaisi nauttia elämästä oman ansiotasonsa mukaisesti, mutta toisella ei ole varaa siihen. Epäonnistumisen kokemus periaatteellisella tasolla merkityksettömässä asiassa eli rahan hankkimisessa aiheuttaa pieniä, mutta kivuliaita henkisiä viiltohaavoja.

Hyvä ystäväni pyysi minua taannoin mukaansa juhlaillalliselle. Kieltäytyin, sillä minulla ei ollut iltapukua, siihen sopivaa laukkua, juhlakenkiä ja varaa kampaajaan. Hän tarjoutui auttamaan näiden hankinnassa. Kieltäydyin silti, sillä tiesin, kuinka hirveältä tuntuu olla tuhkimona tilaisuudessa, jonka kaltaisissa olin aiempina vuosina käynyt sujuvasti muutaman tunnin varoitusajalla. Olisin ikään kuin päässyt lahjana näyttelemään muutaman tunnin ajaksi omaan entiseen elämääni. Ei kiitos!

Olen käsitellyt yllättävän paljon suhdettani rahaan näiden haastavien vuosien varrella. Televisiosarjat ja elokuvat ovat oivallista materiaalia erilaisten asetelmien tarkasteluun. Norjalaisessa sarjassa Exit esitettiin todellisuuteen pohjautuvaa finanssialan miesten elämää. He käyttivät puolet energiastaan intohimoiseen rahan tekemiseen, toisen puolen energiastaan rankkaan viihteeseen, lähinnä päihteisiin, seksiin ja nopeisiin autoihin. Rankka työ, rankat huvit. Kaikki kuitenkin joka päivä itse tehtyjä valintoja. Ylettömän kiihkeää elämää ei ole mahdollista pysäyttää iltaisin lasten kanssa leikkimiseen, rauhoittua läsnäoleviin kohtaamisiin. Rakkauden viheriöt kuihtuivat, jäljelle jäi vain vauhtisokeus ja sen aiheuttamat tuhot. Miesten puolisot osallistuivat peliin omalta osaltaan elintasosta nautiskelijoina. Kaikki olivat syyllisiä – tai oikeastaan yhteiskunnallisen näkymättömän pelin uhreja.

Emme suinkaan elä tasa-arvoisessa maailmassa. Mies, jolla on paljon rahaa, saa kaikin mokomin olla hankala, itsekäs ja ruma. Eikä naisen, joka on kaunis ja lämminsydäminen, tarvitse pitää taloudellisesti huolta edes itsestään, sponsoreita löytyy. Toimivatko roolit toisinpäin: komea ja lämminsydäminen mies, jota rikas ja ruma, hankalaluonteinen nainen elättää? Näin päin käännettynä rooleissa loistaa hyväksikäytön leima. Rahalla on valtaa, ja valta puhuttelee alitajuisesti meitä luontevampana osana maskuliinisuutta. Uros valloittaa ja puolustaa, omaisuutta ja perhettä. Naisen rooli tarinoissa on hyväsydäminen ja kaunis, bonuksena mahdollisesti myös älykkyyttä, jota hän käyttää etenkin virikkeiseen seurusteluun miehelle tärkeissä sosiaalisissa tilanteissa.

Tasa-arvo tästä näkökulmasta tarkoittaisi modernissa maailmassa, että pariskunnat tekisivät yltiöpäisesti töitä ja käyttäisivät pääosan energiastaan valitsemallaan urakentällä, jollei vallan tavoitteluun ja maineensa hallitsemiseen, niin vain ”intohimosta työhön”. Kalenterista löytyisi aika ajoin pari slottia, jolloin nautitaan koko rahan edestä. Lasten hankinta kannattaa hoitaa tehokkaasti, vaikkapa palkata lastenhoitaja, jotta pääsee pian taas edistämään tärkeää uraa. Kuinka kaukana raha ja maine ovatkaan aidosta onnellisuudesta? Silti meitä kiehtoo niiden tuoma valta, jolla saa arvostusta, huomiota. Ja huomiohan on kaukaista sukua rakkaudelle. Yritämme tehdä kömpelöjä kompromisseja, jotta jaksaisimme roikkua tässä pelissä riittävän pitkään. Kerran elämässä kahden kuukauden irtiotto kahden viikon sijaan, tekipä todella hyvää!

Oikotie onneen on tärkeydestä ja koko valtapelistä luopuminen, omasta tahdosta tai olosuhteiden pakosta. Ulos johtava ovi on raskas avata. Sen kahvassa on tahmeaa häpeää, yksinäisyyteen johtavaa epäonnistumisen tunnetta. Ilman näihin tarttumista ei pelistä pääse ulos.

Ulkona odottaa vapaus – vaarallinen vapaus. Ilman rahaa ei voi elää. Vapaus tarkoittaa sitä, että joka päivä saa valita, mihin energiaansa ja resurssejaan käyttää. Vapaus edellyttää vastuuta. En voi noin vain jättää ruokaa hankkimatta ja laskuja maksamatta. Vapaaehtoinen luopuminen hankitusta omaisuudesta, elintasosta ja siihen liittyvistä mukavuuksista on tuskallista ja työlästä, vasta vuosien myötä palkitsevaa, vahvistavaa ja elämää rikastavaa. Stressi, kiire ja ansaitut nautinnot on paljon helpompi, mutta ajan kuluessa elämää köyhdyttävä tie.

Vapautta tekee hyvää harjoitella; se on samalla kuin henkivakuutus yllättävän elämäntilanteen varalta. Kun ajan omalla autollani parkkihalliin ja nousen hissillä suoraan ostoksille, elän laput silmillä ja vältän kohtaamisen metroaseman ulkopuolella istuvan kerjäläisen kanssa. Minun ei tarvitse valita, kohtaanko hänet vai katsonko muualle.

Jokaisen itseluottamus on sidoksissa siihen, miten koemme itsemme suhteessa muihin. Rakennamme itseluottamustamme ja manageeraamme mainettamme myös olemalla ystävällisiä, huomioivia ja anteliaita. Emme ehkä tarkoituksellisesti, vain alitajuisesti. Ostamme teoillamme muiden hyväksyntää ja ihailua. On aivan yhtä inhimillistä rakentaa itseluottamusta olemalla vaatimaton ja antelias, kuin pörhistelelmällä höyheniään näyttävillä vaatteilla tai kunnianhimoisesti jahdatuilla titteleillä. Kaikki me olemme vajavaisia.

Tunnustan nauttivani hetkistä, joissa voin bondata bisnesihmisten kanssa ja oleskella rennosti luksuspuitteissa. Koin suurta tyydytystä pari vuotta sitten Lontoon kalleimman hotellin sviitissä, jonka järjestin itselleni ja tyttärelleni. Niin turhamaista ja samalla symbolisesti korjaavaa! Näytin ruusunlehtikylvyssä loikoillessani kuvitteellista keskisormea niille, jotka ovat käyttäneet minun rahojani ja nousseet pöydästä, kun laskua tuotiin. Vaikka samalla olen toisaalle itse velkaa ja voisin juuri tällä rahalla lyhentää sitä.

Vapaus tarkoittaa sitä, etten voi asemoida itseäni viattomaksi. En voi noin vain astella yhteiskunnasta syrjään ja kirjoitella mietelauseita muiden verorahoilla kustantamassa kirjastossa. Enkä voi kiihdytellä uraputkessa kohtaamatta siihen kulutetun energian ja ajan vaihtoehtoiskustannuksia. Vastuuttomuutta on myös haluttomuus pyrkiä ymmärtämään toisten motiiveja: ”En voi käsittää, kuinka tuo tyyppi toimii noin! Eikö olekin typerää istua joka ilta kokouksessa!” Voin vaikuttaa itseäni vielä tyhmemmäksi leimaamani kanssakulkijan toimintaan parhaiten yrittämällä ymmärtää hänen motiivejaan – jotka ovat niitä samoja, jotka omaa käyttäytymistäni ohjaavat. Ensin malka omasta silmästä…niitähän riittää.

Iso askel vapauteen ja vastuuseen on kielenkäytön muuttaminen: mitä minun oikeasti täytyy tehdä, ja miten tekemiseni vaikuttaa lähimmäisiin? Täytyykö minun kirjoittaa tärkeää sähköpostia, kun tyttärellä on asiaa, vai valitsenko tehdä niin? Jokaisella valinnalla on hintansa, ja maksun aika koittaa, useimmiten viiveellä ja yllättäen. Elämämme lopussa kysymme itseltämme vain: rakastinko, opinko rakastamaan? ❤️

Syvältä sydämestäni

Vesillä ehtii miettiä, arkisia aiheita ja syntyjä syvempiä. Tähän viikkoon on mahtunut tavallista isompia tunteita. Niitä on hyvä vähän reflektoida leppoisasti laineilla meloskellessa.

Työni ehdottomia helmiä on saada silloin tällöin tutkia ihmisyyttä yleisellä tasolla koskettavia, isompia ilmiöitä. Eezy Oyj:n tilaama työelämätutkimus on juuri tällainen. Tutkimme sitä, miten suomalaiset kokevat työelämän tunnetasolla ja millaista työn tekemisen otetta ja fiilistä työpaikoille kaivataan.

Nyt on sitten ihan valtakunnallisella tutkimuksella todistettu, että työelämä on kiireistä ja stressaavaa. Ja että hommat eivät ole selkeitä ja riittävän hyvin organisoituja työpaikoilla. Siitähän sitä stressiä aiheutuu jo paljonkin, kun ei tiedetä, mitä meiltä oikeasti odotetaan tai mihin tämä laiva on menossa. Turvallisuuden tunnetta kaivattiin paljon jo ennen koronaa.

Ilahduttavaa oli se, että kaikkein eniten työpaikoille kaivataan lisää kannustavaa kokemusta. Me suomalaisethan emme ole siinä järin hyviä. Osaamme paljon paremmin ”dumata” kuin rohkaista ja tsempata – lähtien ihan peilistä, eli siitä, miten itsellemme puhumme. Ken kuuseen kurkottaa… parempi olla yrittämättä, ettei epäonnistu. Elämä itsessään ja työelämä tänä päivänä ovat kuitenkin niin vaativia lajeja, että tässä on tarpeen saada aikaan kokonaisen vuorovaikutuskulttuurin murros. Mikä fantastinen mahdollisuus, eikö? 🤓

Melon nyt uudella laudalla, jonka merkki on SIC. Siitä saa väännettyä monta sicahauskaa sanaleikkiä! Haluan kuitenkin myös löytää laudasta sielun, sen sijaan että se on vain kasa materiaalia.

SIC tulee sanoista Sandwich Islands Composites. Siitä ei vielä sielua loihdita, joten mietin, mitä muuta kirjaimista saisi irti.

S = social, sosiaalinen. Kuulun globaaliin suppailijoiden heimoon, suomalaisten suppaajien iloiseen joukkoon. Työssä kuulun konsulttien ja kirjoittajien joukkoon.

Inhimillisen perustarpeen eli kuulumisen jälkeen seuraava kysymys on, miten kuulun yhteisöihin? Millaista energiaa tuon niihin? Tutkimuksen mukaan siis töihin olisi hyvä tuoda eniten lisää kannustavaa energiaa, turvallista ilmapiiriä sekä selkeyden ja hallinnan tunnetta. Tässä on jo liikaa yhdelle ihmiselle, jokaiselle riittää oma tehtävänsä.

Ratkaisu löytyy seuraavasta kirjaimesta: I = integrity. Se voisi olla myös itsetuntemus. Taitoa seistä aidosti ja rehellisesti niiden arvojen takana, joihin uskoo ja joita haluaa edistää maailmassa. Olemme erilaisia; toisen vahvuus on lempeys ja rauhallisuus, toisen taas rohkeus ja nopeus. Kaikkia tarvitaan, yksi ei riitä. Parasta onkin toimia omista luontaisista vahvuuksistaan käsin.

Tätä pohtiessani havahdun siihen, kuinka paljon käytän voimavaroja turhaan yrittäen olla lähimmäisilleni jotain sellaista, joka on vastoin synnynnäistä temperamenttiani ja lapsuuden kasvueväitä. Minun on helpompi olla rohkea ja avoin innostaja kuin hellä ja kärsivällinen huolenpitäjä. On raskasta yrittää ylläpitää sosiaalisia rooleja, jotka ovat oman luonteen vastaisia. Tähän tarvitaan itsetuntemusta.

Entäs C sitten? Competence, kyvykkyys. Jotta olisi mitään annettavaa sosiaalisissa yhteisöissä, kaiken pohjalle tarvitaan voimavaroja, fyysistä ja henkistä terveyttä. Simppelisti siis riittävä liikunta, lepo ja ravinto. Kun nämä ovat kunnossa, on kapasiteettia myös toimia muiden hyväksi ja kehittää omia kykyjään olla vuorovaikutuksessa, kannustaa – rakastaa.

Kompetenssiin liittyen kävin tällä viikolla urheilukardiologilla keväällä kovien suoritusten aikana ilmaantuneiden rytmihäiriöiden vuoksi. Vähän toisenlainen ultraäänitutkimus kuin missä viimeksi olen ollut 14 vuotta sitten.

Hyvät uutiset olivat, että sydämeni on silminnähden iso ja vahva urheilijan sydän, eikä suonissa näy plakkia vuosikymmenien suklaansyönnistä huolimatta. Mutta joku kammio on lievästi laajentunut ja joku läppä vuotaa vähän. On mahdollista, että tämän kesän – tai koko loppuelämän – kisasuunnitelmat peruuntuvat. 25.6. saan kuulla rasitus-EKG:n jälkeen, saanko vetää vielä täysillä. Entä jos en?

Minulle tyypillistä on ”vetäytyä luolaan”, kuten tänne vesille pohtimaan, entä jos ja mitä sitten. Palaan ajatuksissani takaisin I:hin, itsetuntemukseen. Ultramatkojen kisoissa ei tarvitsisi mennä kovaa, vain pitkään… mutta lopulta tärkeintä eivät ole sekunnit, vaan vuodet.

Vaihdoin eilen muutaman sanan pihapiirissä asuvan yli 80-vuotiaan rouvan kanssa, joka on seurannut meidän perheen edesottamuksia jo ennen Millin syntymää. Hän sanoi: ”Sinä olet ihan valtavan hyvä äiti. Olen monesti ajatellut tässä vuosien varrella, että juuri sinun kaltaisesi haluaisin äidikseni seuraavassa elämässä.”

Note to self: kannustamiseen ja rakastamiseen ei tarvita anaerobisen kynnyksen ylittäviä sykkeitä. ❤️

Yllätyskäänne

Vuosi tavoitteellista treenausta on lyhyt aika – ja samalla pitkä. Tällaisena hyvinkin tietoisesti rajattuna aikana tulee havainnoitua ja pohdittua tavallista herkemmin erilaisia tekijöitä, sisäisiä ja ulkoisia.

Kylmässä ja hämärässä kevättalvessa ei oikeastaan ollut sen parempaa tekemistä kuin tuijottaa sykemittaria ja kelloa. Oli itse asiassa hyvinkin inspiroivaa tehdä numeropohjaisia treenejä, joissa lasketaan minuutteja ja tehoportaita. Etenkin, kun tulokset paranivat koko ajan. Tai ehkä juuri siksi. Onnistuminen on koukuttava tunne. Se ruokkii hallinnan harhaa.

Harmaan ja syksyisen, tuulisen alkukevään jälkeen jossain pilvimassojen yläpuolella olikin vaivihkaa kypsynyt kunnon kevät, aurinkoisen virkeät aamut ja linnunlaulun säestämät illat.

Ja niin aistini muistuttivat, miksi olen rakastunut tähän lajiin aikanaan. Liikunta vesillä on vielä upeampaa kuin maastopyöräily tai juoksu hienoissa maisemissa. Se on pala taivasta koettuna veden päällä seisten! Ajatukset lennähtelevät kepeinä ja vapaina, aivokoneisto ikään kuin kaatuu aaltojen nojatuoliin katselemaan rennosti taivaalle, avoimin mielin. Katse lepää horisontissa, korvat nauttivat meren äänistä. Ilo syttyy itsekseen auringonsäteiden leikistä veden pärskeissä. Luovuus koskettaa kevyesti kutittaen tuulessa.

Joskus keho kaipaa ja sää suosii reipasvauhtista lenkkiä, joskus taas leppoisaa menoa. Ja kun sataa vaakasuoraan, voi käydä vaikka juoksulenkillä, saunomassa ja salilla – tai katsoa leffan kotona.

Koskaan ei pidä lähteä vesille, mutta aina saa. Siihen se kaikki kiteytyy: täydellinen vapaus.

Asiallisemmin ilmaistuna suppailusta nauttivat keho, mieli ja aistit.

Paitsi jos tuijottaa kelloa ja mittaria.

Lähtökohtaisesti kilpaurheilun idea on, että treenataan enemmän ja kovempaa kuin se, mikä tuntuu mukavalta. Sitä kutsutaan kehittäväksi harjoitteluksi ja nousujohteisuudeksi. Se on määrätietoista suorittamista, eli työtä. Se ei siis ole perusolemukseltaan rentoutumista ja virkistymistä, joita toki tarjoillaan vähän ohessa, pikanttina höysteenä.

Hommahan menee niin kilpaurheilussa, että kun halutaan tuloksia, tehdään työtä sen eteen. Motivaationkin eteen tehdään työtä. Mitä milloinkin huvittaa, on sivuseikka.

Aurinko ja merimaisema ovat näin ollen sivuseikka, sykemittari on hyödyllisempi kuin luonto. Karusti kiteyttäen: on tärkeämpää katsoa kelloa kuin horisonttia.
Onko todellakin näin?

En osannut odottaa joutuvani tällaisen kontrastin ja peräti hyvin konkreettisen valintatilanteen eteen.

Olin potenut pari viikkoa jotain mystisen väsyttävää virusta. Kroppa tuntui hiekkasäkiltä, jota piti raahata mukanaan. Intervallitreenejä oli ensimmäistä kertaa syksyn aloituksen jälkeen pakko jättää väliin. Katselin haikeana merelle, kun kävelytin koiraa. Vilkaisin lamaantuneena Garmin Connectin lukuja ja tylyä käyrää, jonka suunta oli ensimmäistä kertaa alaspäin.

Oliko minulla ikävä isompia numeroita ja sitä viivaa, jonka nousukulma on tavoitteen mukainen, vai Itämeren vapautta, Suomen kevääseen heräävää saaristoluontoa? Sitä, josta olen oikeutettu nauttimaan, kun jossain muualla maailmassa eletään karanteenissa sisätiloissa?

Kun tuskallisen monen päivän jälkeen tunsin oloni terveemmäksi, oli edessä valinnan paikka. Aurinkoinen aamu, leuto tuuli. Rento lenkki kohti avomerta – vai ohjelman mukaan 30 sekunnin spurtteja satama-altaassa Garminia tuijottaen? Valinta oli selvä: Garmin sai jäädä hihan alle. Meloskelin kohti nousevaa aurinkoa, annoin katseen levätä laineilla. Nautin täydestä sydämestäni – ja yhtäkkiä näin hylkeen! Hauska vesseli putkahti milloin miltäkin suunnalta esiin vedestä ja taisi katsella laudalla seisojaa vähän ihmetellen.

Palasin virkeänä ja onnesta pakahtumaisillani rantaan lenkin jälkeen.
Enkä palannut takaisin tehokkaaseen harjoitusohjelmaan.
Vaikka edessä on järjellä ajatellen vain yksi kevät ja kesä, jotka voisin vallan mainiosti käyttää tehokkaasti treeniohjelmaan keskittyen, niin etenkin näiden koronankyllästämien viikkojen jälkeen se tuntuisi peräti rikokselta elämää kohtaan.

Treenaan kyllä jatkossakin, mutten enää ravihevosena laput silmillä. Voi siis hyvinkin olla, että huippukuntoni jäi maaliskuuhun. Voi olla, että kadun joskus keinutuolissa sitä, että olisin saattanut saada yhden kirkkaamman mitalin, jos olisin tuijottanut Garminia, enkä hymyillen hyljettä ja merta. Tai voi olla, että armollisesti dementoidun niin, etten muista mitään kilpaurheilusta, muistan vain tuon kepeän vapauden ja elämänilon merellä. Ja juuri siitä hylkeestä haluan kertoa mahdollisille lapsenlapsille, enkä esitellä pölyttyneitä pokaaleja.

Rakkaudesta liikuntaan, rakkaudesta luontoon, rakkaudesta elämään.❤️

Kisakauden avaus

Kansainvälinen SUP-valmennustaho Paddle Monsters järjesti äskettäin kilpailun: Solo virtual race, 5 kilometriä GPS-mitattuna, jokainen omilla asuinseuduillaan. Olin tosi motivoitunut tästä, kun koronan vuoksi tulevan kesän aloitukseen ja peräti koko kesään on tullut epävarmuutta. Joudutaanko kisoja siirtämään ja sairastanko itse millaisin mahdollisin jälkiseurauksin…

Aikaa suoritukseen oli kaksi viikkoa. Meloin ensimmäisen kokeilun, jossa jouduin kuitenkin pysähtymään pari kertaa jäälauttojen vuoksi, vaikka keskivauhti ja yhteenlaskettu aika olisi ollut tosi hyvä. Toisella kerralla meni jo ihan mukavasti, mutta tuuli 4 m/s, mikä vaikutti loppuaikaan. Sitten koitti päivä, jolloin tuulikin vain 2 m/s herättyäni aikaisin aamulla, joten lähdin vesille suoraan aamiaispöydästä. Panostin siis ”huvikseni kunnolla” tähän kisaan, ja olin tyytyväinen loppuaikaan, mutta en sijoitukseen. Hämmästyttävästi useampi minua vanhempi jenkkinainen meloi paljon kovempaa.

Online-keskusteluista huomasin, että olikin sallittua vetää koko 5 km yhteen suuntaan ja siis meloa vain myötätuuleen. Mitä hitsiä?! Sama kuin olisi pyöräilyn tempoajo yhteen suuntaan ja se, joka löytää parhaimman tuulisen paikan, voittaa helpoimmin. Harmitti hiukan, vaikka kisa olikin hengeltään leikkimielinen. Kisa oli maksullinen, osallistumismaksut menivät hyväntekeväisyyteen. Olisi tosi kiva tietää, millaisia aikoja oikeasti melottaisiin, jos olosuhteet olisivat suunnilleen samat. Coach Larry Cain 57v veteli 2,5 km joella myötävirtaan ja takaisin vastavirtaan yhteensä alle puoleen tuntiin.

Meillä on Suomessa SUP-liiton GPS challenge, joka on käynnissä koko ajan. Matkoja on 1 km, 5 km ja 10 km ja säännöt ovat reilut, edestakainen reitti (lähtö ja maali samassa kohtaa). Larry olisi vetäissyt tuolla treenikisa-ajalla helposti Suomen rankingin kärkeen. Tästä voi tehdä sellaisia johtopäätöksiä, että ikä ei määritä SUP:issa menestymistä ollenkaan samalla tavoin kuin vaikkapa kestävyysjuoksussa, jossa yli 40-vuotiaat eivät juuri patsastele yleisten sarjojen palkintopalleilla ja viisikymppiset kisaavat enää vain seniorisarjoissa. SUP:issa voi pärjätä isommissakin kisoissa vielä viisikymppisenä. Kesää ja tulevia vuosia odotellessa taidan repiä onnistumisen fiiliksiä GPS challengeista, vaikka meidän Suomen naisten sarjassa on vähän yksinäistä tällä hetkellä… pahimmat vastustajathan ovat aina kello ja matka.

Harrasteurheilijoille paras kisatapahtuma on mielestäni sellainen, jossa:

1) Voi haastaa itsensä. Ei välttämättä tietty sijoitus tai entistä parempi aika, vaan esimerkiksi se, että jaksaa jo viidettä vuotta juosta puolimaratonin, selviää haastavasta reitistä tms.
2) On mukava elämys, esimerkiksi kauniit maisemat, mielenkiintoinen tapahtumaympäristö, hyvää seuraa ja toimivat kisajärjestelyt.
3) On tilaisuus iloita onnistumisista – esim. kisan jälkeen vaikka yhteinen ateria, special-haastavissa kisoissa t-paita tms. muistoksi, sijoitus- ja arvontapalkintoja, valokuvia kisasta saatavilla ja joku tekee kisaraporttia jälkifiilistelyyn.

Tämänkertaisesta kisapuuron hämmentämisestä kehkeytyy erityisesti yksi päätelmä: kuntourheilun ytimessä on onnistumisen kokemus, jonka voi saada hyvin monin eri tavoin. Valitsemansa lajin taidoissa tai tiedossa edistyminen eli oppimiskokemus tuottaa sitä. Suoritekertojen, harrastusvuosien tai kilometrien kerryttäminen samoin, ja myös onnistunut valokuva lenkin varrelta, jonka kautta voi jakaa kokemuksen muiden kanssa.

Ihminen elää elämäänsä etsien onnellisuutta, ja erityistä onnea on saada tehdä jotain sellaista, mistä nauttii ja edistyä siinä. ❤️

Vähän urheilusta ja vähän koronasta, enemmän elämästä

I did it! On tosin vielä 5 kuukautta aikaa SM-kisoihin, mutta olen nyt siinä kunnossa, joka oli vasta melojan märkä uni syyskuussa. Tavoitevauhti oli vähän alle 8 minuuttia kilometri, jolla olisi päässyt voittotaistoon viime kesänä. Märkä uni -vauhti oli kuitenkin 7.45 per kilometri. Ja 7.43/min vauhtia pistelin menemään eilen vitosen verran. Huomioitavaa, että nyt alla on vielä tulevaa kesää leveämpi lauta, melotaan kuivapuvussa ja kelluntaliivit päällä, vesi on huomattavan hidasta lähellä jäätymispistettä. On todennäköisesti odotettavissa siis vielä lisää vauhtia, jee!

Haluan juhlistaa tätä saavutusta kuitenkin jo nyt, sillä korona. Nyt keskitytäänkin siksi pitämään tämä kuntotaso, eikä nostamaan, sillä rasittava, kuluttava treeni laskee immuniteettia. Kohtuullinen aerobinen treeni puolestaan vahvistaa sitä. Kuntosalirutiinikin katkesi kuin seinään. On olemassa myös se riski, että sairastuu, ja esimerkiksi keuhkot eivät toivu nopeasti. Ei ole myöskään varmaa, joudutaanko jotain kisoja perumaan tai siirtämään.

Vastustuskykyyn liittyen vetelen Ambro Greensejä ja Ambronite Supermealia päivittäin, syön valkosipulia ja juon inkivääriteetä. Olen elänyt tätä viimeistä puolivuotista vähän hupaisankin tosissani treenaillen välillä, ja sain kunnian vierailla Cryon huippukylmähoidossa. Se on tieteellisesti todennettu, maailman tehokkain kylmäaltistusmetodi, jossa seisotaan ”ihmispakastimessa” pari minuuttia -110-140 asteessa ja ihoaltistuksen lisäksi hengitetään huippukylmää ilmaa. Kylmäshokki aktivoi näin myös keuhkot ja vaikuttaa immuniteetin lisäksi aivoihin, mm. hormonituotantoon (testosteroni, kortisoni, endorfiini jne.) Kylmähoito nopeuttaa lisäksi palautumista, vammojen paranemista, aktivoi ruskean rasvan muodostumista ja vaikuttaa siten painonhallintaan, laskee stressiä ja parantaa unen laatua.

Näistä viimeksi mainittu on todellista luksusta, sillä haasteena on myös yrittäjän monttu, johon korona tönäisi minut ja monen muun yrittäjäkollegan. Projekteja siirtyi tulevaisuuteen, ja kesä häämöttää edessä. Onneksi olen harjoitellut selviytymistä tietyiltä osin koronaa vaikeammissa olosuhteissa.

Muutama vuosi sitten jouduin ottamaan kymmeniä tuhansia lainaa, jonka kokonaiskorko on yli 20 prosenttia, sillä olin tehnyt hiukan harkitsemattomia liikkeitä. Olin todella, todella yksin. Menetin uskon ja luottamuksen itseni lisäksi koko elämään. Häpesin. Yksinäisyys oli silloin kaikkein vaikeinta. Yksinhuoltaja, yksinyrittäjä. Oma epäonnistuminen sekin. Velkaspitaalinen, ja siitä huolimatta ystävät olivat jäljellä. Mikä siunaus, iso tuki. 💜

Jotenkin sitä kuitenkin tuli raahauduttua eteenpäin. Tunti, päivä ja lopulta vuosi kerrallaan, kuusi työlästä velkavuotta paperilla laskennallisesti.

Nyt tuosta kalliista lainasta on jo maksettu suurin osa, mitä en osannut uskoa tapahtuvaksi. En olisi uskonut, että voin meloa alle 8 minuuttia kilometri – enkä olisi 2015 uskonut, että voin joskus vielä selvitä veloista. Jos tämä korona peruu kisoja tai tuo vaikkapa vuoden pari taloudellista takapakkia, se on elämän mittaisella matkalla vähän. Muutoksia ja luopumisia tulee elämässä aina eteen, valinnanvara kapenee. Ja se puolestaan helpottaa, yksinkertaistaa elämää. Elämä ei suinkaan pääty.

Kuinka mahtavaa on pienen ihmisen hätään ja yksinäisyyteen verrattuna olla kriisissä yhdessä, kansana ja ihmiskuntana! Me selviämme tästä yhdessä, ilman muuta!

Jos voin antaa neuvon Sinulle, joka pelkäät tulevaa tai kärsit nyt taloudellisista huolista, se on seuraava: Mieti, mitä kaikkea sinulla on jäljellä vielä tänään. Kiitä siitä, arvosta ja nauti siitä. Mitä tulevaisuuteen tulee, niin tee parhaasi työsi, terveytesi ja läheistesi eteen tänään.

Toista sama huomenna ja siitä eteenpäin, yksi päivä kerrallaan, tarvittaessa tunti kerrallaan. Ajattele, jos vuoden päästä asiat kääntyvätkin paremmiksi ja olet tuhlannut kokonaisen vuoden huolehtimiseen ja voivotteluun? Tai jos ne kääntyvätkin pahemmiksi, etkä ole osannut nauttia tästä hyvästä. Jos läheisesi kantaa huolta, auta häntä kääntämään huomiota siihen, mikä on hyvin ja jäljellä – kuten siihen, että teillä on toisenne tässä hetkessä.

Älä myöskään anna todennäköisyyksien lannistaa itseäsi. Se, miltä nyt tuntuu ja mitä on joskus tapahtunut, ei ole tae siitä, että tulevaisuudessa kaikki on samoin kuin ennenkin. Kukaan ei ole käynyt huomisessa. ”Tieteellisten faktojen” mukaan minunkaan ei pitäisi pystyä tässä iässä juoksemaan ja melomaan sitä vauhtia kuin pystyn nyt. Mutta minä juoksen, melon ja iloitsen!

Vanha viisaus: Ole realisti – usko ihmeisiin. ❤️

Felix ja mä

Arvokisojen voittajat ovat tähtiä, onnellisia menestyjiä. Heidät halutaan erilaisiin tilaisuuksiin – tai tilaisuuksiahan järjestetään heitä varten. Lavalla heitä haastatellaan ja yleisö on intensiivisen kiinnostunutta vaikkapa siitä, mitä kyseisellä tähdellä on wc-lukemistona ja oliko hänellä lemmikkiä lapsena.

Nämä valovoimaiset menestyjät käyttävät tietyn merkkisiä vaatteita, urheiluvälineitä ja -varusteita.
Voittajatähtien maaginen loiste ikään kuin heijastuu tuotemerkkeihin. Hang aroundit, fanit ja wannabeet saavat osansa loisteesta logojen välityksellä. Tähti tulee niiden kautta ihan iholle.

Näin keski-ikäisenä sillä, osallistunko johonkin kisoihin ylipäänsä, ei ole mitään väliä kenellekään. Eipä juuri itsellenikään. Minustahan ei tule enää tähteä. Eikä yksi nanomillimetri superjoustoa tossun pohjassa muuta asiaa.

Mutta brändeillä on väliä. Nolottaa tunnustaa edes itselle, kuinka paljon. Lomalla oli pakko tallustella monta kilometriä päästäkseen ostamaan THE Merkkiä, jota ei Suomesta saa.

Brändin hankkiminen lupaa ja takaa tietyn tunnekokemuksen. Tällaista takuuta ei voi saada elämässä oikein mitenkään muuten. Valitsepa elävä ihminen seuraksesi, etkä koskaan voi tietää, mitä tunteita hän tuo tullessaan! Viihdesarjoistakaan ei saa aina juuri sitä fiiliscocktailia, jonka toivoisi.

Kun valitsin taannoin maastopyörää, olisi kaiken järjen mukaan pitänyt ostaa hinta-laatusuhteeltaan pätevä Canyon. Mutta Canyon on kuin tuotantopäällikkö, joka pukeutuu kauluspaitaan ja täyttää vastuullisesti exceleitään. Viikonloppuna hän huoltaa kesämökillä pieteetillä ruohonleikkuria ja muistaa laittaa aurinkovoidetta. Cannondale taas marssii johtoryhmän huoneeseen aurinkolaseissa, tennareissa ja farkuissa, saa porukan säpsähtämään ja sen perään nauramaan. Cannondale rikkoo rajoja ja avaa pelin, kun Canyon noudattaa muiden laatimia sääntöjä. Kummankohan kanssa haluaisin lähteä maastopyöräilemään?

Red Bull Alepan hyllystä ja elämä on hetken vapaata, vauhdikasta ja vaarallista, samalla coolin rentoa ja varmaa. Leveästi hymyillen kaadun suorin vartaloin jyrkänteeltä alas rotkoon ja luotan siihen, että varjo aukeaa ajoissa. Tai itse asiassa hyppäänkin avaruudesta, kuten Felix Baumgartner.

Nimesin Starboard Allstar-lautani syksyllä sattumoisin Felixiksi.

Olin kuitenkin aluksi pettynyt Felixiin. En saanutkaan toivottua nostetta. Suomen syksy saapui epäonnekseni Felixin mukana. Garmin-mittari ranteessa on kuin Canyon, se näyttää tylsästi samoja lukemia kerrasta toiseen. Huikea vauhdin tunne haihtuu kummasti, kun katsoo lukemia. Päivät lyhenevät, harmaantuvat, pimenevät, kylmenevät. Missä tähtihetket?

Mutta vähitellen jokin muuttui. Semi-reality alkoi sekoittua omiin kokemuksiin. Näin Instagramissa eri puolilta maailmaa, kuinka Felixini sukulaiset, samannäköiset Starboardit, vetävät huikeaa vauhtia hymyillen ja sixpackit vilkkuen aallokoissa jossain, missä on kesä. Suomen syysmyrskystä saikin etäisesti samoja viboja. Pientä aallolla ratsastusta jopa.

Me katselimme Felixin kanssa auringonnousuja ja auringonlaskuja. Sumuisia aamuja, muuttolintuja. Kuuntelimme veden liplatusta, löysimme meduusoja kotirannasta ja meloimme isoa laivaa karkuun. Hikeä, hengästymistä. Vesiroiskeita. Hiljentymistä. Tervettä väsymystä.

Vapaus. Aina.

Joululomalla se sitten tapahtui, aivan yllättäen: rakastuin Felixiin. Ehkä kulminaatiopiste oli eräs psykologisesti ratkaiseva retki, kun kamppailimme vaikeissa olosuhteissa kaksin merellä. Selvisimme, yhdessä.

Järki sanoo, että Felix pitää kesäksi vaihtaa nuorempaan ja hoikempaan. Felix on syntynyt 2019 ja leveyttä sillä on 23,5. Uusi sankari on syntynyt 2020 ja hän on vain 21,5 leveä. Kuin iskeäkseen silmää Felix kuljetti minua tänään leppoisasti läpi jäiden ja oli ehkä lahjonut Garminin näyttämään kauniita lukemia.

Kumpi on tärkeämpää, voitto ja menestyminen – vai rakkaus?

Ai niin, kyse on vain kahdesta esineestä. Mutta eihän se siltä tunnu.

Urheilu on p…stä?

Onko urheilu turhamaista, narsistista napaan tuijottamista? 

On. 

Onko urheilu tervettä elinvoiman vaalimista, iloisen sosiaalista kilvoittelua? 

On. Sitäkin. 

Urheileminen rakentaa itsetuntoa ja itseluottamusta. Urheilu on fantastinen areena kasvaa ihmisenä, jalostaa luonnetta. Joudut kohtaamaan yllättäviä vaikeuksia. Tunnet itsesi heikoksi, vaikket millään haluaisi. Saat onnellisia onnistumisen kokemuksia, kun yrität, vaikka olit jo melkein luovuttamassa.     

Urheilu menee joskus yli ja kääntyy itsevarmuudeksi, itsekeskeisyydeksi ja ylemmyydentunnoksi, joka ei jätä tilaa läheisille saada olla heikko, tarvitseva: ”Mitä siinä vikiset, ettet jaksa muka kävellä, minä olen jo juossut puolimaratonin tänään!”  

Epäreilua keulimista ja ylvästelyä saavutuksilla, jotka perustuvat tutkimusten mukaan entistä enemmän geeniperimään ja synnynnäisiin ominaisuuksiin, eikä tahdonvoimaan ja viitseliäisyyteen. 

Amerikkalainen unelma ei ole totta: sinusta ei voi tulla mitä vain, kunhan tarpeeksi haluat ja ahkeroit. Sinä olet syntynyt tietyllä suorituskyvyllä varustettuna. Jos Toyota vain päättää ajaa tarpeeksi pitkään moottoritietä, aina tulee jostain Bemari ja vetää ohi. Bemari, jolla on isompi ja suorituskykyisempi moottori, vaikkei se harjoittele ajamista yhtään. Se on syntynyt sellaiseksi. Toyota voisi pärjätä kyllä toisessa lajissa, vaikka taskuparkkeerauksessa. Ai niin, mutta Bemarissa on parkkikamerat. Doping! 

Olin vuosia sitä mieltä, että kilpaurheilu on pettänyt minut.

Meidän rakkaussuhteemme alkoi, niin kuin useimmilla: oli kivaa olla hyvä jossain tekemisessä, josta nautti. Kun kilpaurheilu-ura etenee, kiva vähenee. Urheilua onkin joka päivä, aamuin illoin. Suklaakin on nautinnollista, ellei sitä ole ruokalistalla lounaaksi ja päivälliseksi. Urheiluun ihastumisesta ja mitaleihin rakastumisesta siirrytään arkeen. Työlääseen rakastamisen opetteluun, päättymättömälle kivikkopolulle.  

Tulee paineita. Aikaa menee eniten urheiluun, eikä sitä riitä tarpeeksi opiskeluun tai töihin. Urheilusta pitäisikin saada leipänsä. Jos olet oikein hyvä, ovat jotkut muut odottamassa, että lyöt ennätyksiä ja kärkisijoja pöytään säännöllisin väliajoin. Muuten ei tipu sponssia. On lisäksi syytä olla valovoimainen, vaikuttava persoona kameroille. Sitten on valmennusvalinnat, asuinmaan olosuhteet, välineet, rasitusvammat ja loukkaantumiset. Hiihtolomalla ja kesällä on treeniohjelmaa ja ruokavaliot, ei mahdollisuutta spontaaniin, sosiaaliseen yhdessäoloon. 

Kestääkö kantti, pettääkö hermot kriittisellä hetkellä? Liikaa tuntuu olevan ihan vain itsestä kiinni. Onko sinusta tähän, vai häviätkö, luovutatko? Oletko tähti vai luuseri? 

99,99 prosenttia tosissaan urheilevista ei koskaan tule voittamaan mitään arvokilpailua. Ja se, joka voittaa, ei tule onnelliseksi ihmiseksi. Siitä voitosta siis. Saattaa toki tulla jostain ihan muusta – kuten ne häviäjätkin.  

Urheilu on siis lopulta vain karmeaa ajan, voimien ja rahan haaskausta?  

Samoin voisi ajatella taiteesta ja kulttuurista. 

Mikseivät kaikki vain käytä vapaa-aikaansa lähimmäisten auttamiseen? 

Se ei ole realistista, eikä edes hyväksi. 

Jotta jaksan tukea lähimmäistä, vaikka vain henkisesti, minun on voitava hyvin. Pelkkä henkinen hyvinvointi ei riitä. Ihminen on psykofyysinen olio, keho ja mieli ovat yhtä. Tunteet syntyvät ja asuvat kehossamme. Tunteet ovat kemiaa. 

Onko sattumaa, että bisnesmenestyjät ovat usein hyväkuntoisia? 

Kun kipaisen metron rullaportaat ylös matkalla palaveriin, kehossani erittyy hormoneja, jotka paitsi tuottavat mielihyvää, nostavat itseluottamustani. Hormoneja, jotka virittävät positiiviseen taisteluun. Kestän stressiä paremmin. Kestän pettymyksiä ja teinin kiukuttelua kotona. Nukun paremmin ja olen virkeämpi. 

Liikunta on ollut iso tekijä, joka on auttanut minut ylös kriisistä, masennuksesta ja toivottomuudesta. Kun usko ihmiseen, itseen ja muihin, on ollut kadoksissa, liikkuminen luonnossa helpottaa. Metsässä ja merellä olen vapaa ja täydellinen ihan sellaisena kuin olen. Eivät männyt kysele, mikset juokse kovempaa tästä ohi. Liikunta antaa hormonaalista, reilua kilpailuetua arjen taisteluihin jokaiselle halukkaalle. 

Toinen saa liikunnasta paljon mielihyvää geeniperimänsä vuoksi, toinen saa vähän. Kilpaileminen on mauste, joka tekee liikunnasta paljon maistuvampaa tietyillä geeneillä varustetuille ihmisille. Toisille taas päinvastoin, kilpaileminen vähentää liikunnan maistuvuutta. 

Mutta liikunnasta saatava hyöty jaksamiseen on kaikille sama. 

Kohtuudella nautittuna, kuten kaikki hyvä ja tärkeä elämässä.

Hyvä urheilu on tasapainoa treenin, terveyden ja lähimmäisten välillä.

Hyvä elämä on tasapainoa työn, terveyden ja lähimmäisten välillä.