Hssss….salaisuus!

Ihminen etsii onnea läpi elämänsä 

Sitä Oikeaa

reittiä taivaaseen. 

Yrittää juosta nopeammin, pidemmälle 

kuin taivaan portista mahtuisi vain ensimmäinen 

Kiipeää urallaan vuosikaudet 

uupuen usein matkallaan 

Koristelee kehoaan ja pörhistelee höyheniään 

kuin taivaassa olisi yksi viestikyyhky, joka poimii vain sädehtivimmältä toivelistan perille vietäväksi   

Palvoo vahvuutta 

kuin taivaassa olisi raskas ovi, jonka vain harvat saavat auki 

Haaveilee kyvystä leijua, liitää, kiitää  

edes hetken, jota flow’ksi kutsutaan  

Uskoo uutisiin ja uutuuksiin 

kokemuksiin ja kestotilauksiin

nautintoihin ja elämyksiin 

uhrauksiin ja suoritteisiin

tavoitteisiin ja haaveisiin 

henkisyyteen ja rakkaudellisuuteen

Itseluottamukseen – luottamuksen sijaan  

Turhaan 

Sillä taivas on koko ajan läsnä 

Kaikki vapaus ja rauha on aina 

suoraan yläpuolellamme 

Armon laki kuuluu: 

näemme sen vasta 

kun kaadumme yllättäen maahan

designaurinkolasit lentävät kauas  

emmekä kykene nousemaan heti ylös

Ihmisenä kasvamisen ihme

Ote Orange County Housewives -realitysarjasta, jossa aviopari on ajautunut kriisiin:

”-I don’t wanna waste my life any more. We’re getting older, I’m f****** done wasting my life. I just wanna be f****** happy, that’s what I want. I want to come home and feel loved. 

-That’s what I’ve been wanting for thirteen years. I don’t feel that you care about me. I don’t believe that you love me. 

-I just want to be happy, Shannon. I want to stop living an unhappy life. 

-I want to be happy with you. You sound like you want a divorce. 

-You need to be happy with yourself, Shannon. I can’t live this way any more. I do love you, it’s not a question that I don’t love you. But the question is that can I make you happy… 

-You do make me happy, David. When we’re together, you make me hap…..

-I can’t make you happy. ‘Cos if you were happy, you wouldn’t treat me the way you do. ”

Viihdesarjathan esittävät puolestamme vuorovaikutuksen kriisejä niin, että ne saavat omat kriisimme tuntumaan kevyemmiltä. Millainen lapsuus mahtoi Davidilla ja Shannonilla olla? Kumpikin pitää ongelmana toisen toimintaa, ei omaa lapsuuttaan. Ja jokaisen ihmisen ylivoimaisesti tärkein työstettävä kasvuhaaste on hänen oma lapsuutensa.

Olin eilen Besso-Boyden psykomotorisen terapian kurssilla. Tässä kiteytystä päivän pohjalta:  

Arkisessa ihmisyyden köökkianalytiikassa toistellaan usein, että ”ego on tiellä”, se estää ja häiritsee ihmistä olemasta hieno ja hyvä ihminen. Ajatus on siis, että ego on haitallinen ja ihminen ilman egoa on hyvä.  

Ihmisen terveeseen, synnynnäiseen perusolemukseen kuuluu taipumus tuntea kaikenlaisia tunteita, myös pelkoa ja vihaa. Ne eivät ole itsessään pahoja, ne ovat tarkoituksenmukaista tunne-energiaa. Paljon pahempi on tilanne, jos ihminen kokee, ettei hän pelkää mitään tai ei suutu mistään.    

Sally Potter kuvasi, että egon tehtävänä on toimia ikään kuin vaatetuksena. Jos syvin olemus on kuin avuton pieni lapsi, kyvytön toimimaan itsenäisesti, ei osaa tyynnyttää itseään, suojella itseään, ei voi odottaa hetkeäkään, että saisi tarpeensa tyydytetyksi, niin toimiva ego mahdollistaa ihmisen toimimisen laajemmin maailmassa, ajallisesti ja fyysisesti. 

Ihminen oppii egon avustuksella kommunikoimaan ja neuvottelemaan itsensä ja muiden kanssa, konkreettisesti ruokkimaan itseään, hankkii kodin suojakseen, löytää mielekästä työtä ja solmii toimivia ihmissuhteita, kykenee tasapainoisesti ottamaan ja antaamaan, kasvaa vanhemmuuteen. 

Jos pienen lapsen tarpeet eivät tule oikein ja oikea-aikaisesti tyydytetyksi, ego on kuin liian paksu tai ohut vaate ”todellisen minän” ympärillä (jota Pesso-Boyden-metodissa kutsutaan sieluksi = se, joka todella olen, puhdas potentiaali, prosessi). Epäsopiva ego torjuu, pitää etäällä tai haavoittuu liian herkästi. Alitajuisten perustarpeiden tyydyttämispyrkimyksistä syntyy häiritseviä riippuvuuksia ja vuodesta toiseen toistuvia kuvioita.

Riippuvuuksia toisista aikuisista tai auktoriteeteista, tarvetta saada yleisön huomiota, alttiutta päihderiippuvuuksiin, kohtuutonta kiintymystä ja ahneutta materiaalisiin asioihin, jotka symboloivat jotain perustarpeen tyydyttäjää, ”en voi olla onnellinen ilman kesämökkiä”, riippuvuutta omavoimaisuuden harhasta ja itsenäisyydestä, kyvyttömyyttä luottaa toisiin, antaa muille tai pyytää itselleen apua jne. Ihmisen ydinolemus on kuin liian pienissä vaatteissa (ikuinen ahdistus, yliherkkyys ym, joiden kanssa ei selviä itse) tai liian suurissa (aina liian vähän huomiota). 

Perustarpeet ovat aluksi hyvin fyysisiä, ne kaikki tyydyttyvät alun perin täydellisesti kohdussa ja varhaislapsuudessakin hyvin konkreettisesti: paikka (kohtu, myöhemmin syli, perhe, ystävät), turva (syli, aikuisen käsi, koti), ravinto (saa maitoa kun itkee nälkäänsä, isompana ei tuputeta, vaan oppii tunnistamaan nälän ja kylläisyyden, pyytämään lisää), rajat (hoksaa vauvana erillisyytensä, oppii henkistä ja fyysistä ”napanuoraa” venyttämällä, vanhemman taustatuella asteittain vapautta ja vastuuta, kasvaa lopulta täyteen itsenäisyyteen), tuki (rakastava katsekontakti, läheisyys, kosketus, kokemus nähdyksi ja ymmärretyksi tulemisesta, kannustus ja rohkaisu, lopulta ihminen harjaantuu ilmaisemaan itseään verbaalisesti ja tukemaan muita). 

Vanhemmat tai huoltajat huolehtivat lapsen perustarpeista aina enemmän tai vähemmän vajavaisesti, jolloin niiden tyydytys ei ole oikeanlaista tai oikea-aikaista: jos lapsi ei saa kokeilla rajojaan, ei opi kokemaan ja käsittelemään asteittain itse pelkoa, surua, vihaa, sietämään yksin olemista (tämän päivän ongelma, curling-vanhemmuus), hän ei niitä aikuisenakaan kykene kestämään, vaan odottaa, että joku toinen (esim. puoliso, esimies) hoitaa pahan olon pian pois. 

Jos hän taas jää liikaa yksin pelkonsa, surunsa tai vihansa kanssa, hän painaa ne pois ja voi kärsiä ”liian hyvin käyttäytyvänä” aikuisena kummallisista pakkoneurooseista. Tai jos hänelle on tarjottu lapsena jotain hyvää syötävää, kun hän on surullinen ja kaipaisi hellää katsetta ja syliä jne. 

Kenenkään perustarpeet eivät ole täydellisesti tyydyttyneitä lapsuudessa, monista eri syistä. Onneksi aikuisuudessa voi paikata näitä puutteita. Nykyisin tiedetään, että aivojen neuroplastisuus mahdollistaa varhaistenkin tunnemuistojen muovaamista paremmiksi. Ei ole koskaan liian myöhäistä saada onnellinen elämä ja terve, toimiva ego! 

”Memory runs the show” – Al Pesso 

Muistot ohjaavat toimintaamme ja valintojamme koko ajan ja muisti toimii tunne-energialla, ei rationaalisesti. Pelkkä keskusteluterapia jääkin usein liian rationaaliseksi, ja vaikka syntyy ymmärrystä syistä ja seurauksista, käyttäytyminen ei muutu. 

Pesso-Boyden-menetelmä keskittyy kehoon tallentuneiden tunnemuistojen muovaamiseen. Keho muistaa ja tunnistaa hämmentävän tarkasti, millaista turvaa, tukea ja suojaa ihminen on kaivannut alun perin. Sanoja syvemmälle ulottuu kosketus, josta löytyy tärkeitä avaimia.  

Minkä värinen onni on?

Istumme rannalla onnellisina
vaikka emme samaa onnea jaa

Minun onneni on keltainen
lämmittävä aurinko

Sinun onnesi on taivaansininen
vapaus ja rauha

Pyöräilijän onni on harmaa
kevään kuivattama maantie

Hänet möristen ohittavan motoristin onni on musta
palaneen kumin tuoksu

Tuolla kyykkivän puutarhurin onni on tummanruskea
viileänkuohkea kevätmulta

Vaunuja työntävän äidin onni on vihreä
sukupuolineutraali elämäntaimi

Sillalla kalastavan maahanmuuttajan onni on viininpunainen
Suomen tasavallan passi

Kiviä potkivan teinin onni on värissä nude
uusi luomiväri ja filtteri puhelimessa

Kenen onni on aidosti punainen sydän?
elinsiirtojonossa odottavan

Kun olen onnellinen ja haluan jakaa sen
mitä oikeastaan silloin jaan?
Kuin leipää kylläiselle?
Kevään kukkia allergiselle
Oopperaa sille, joka räppiä rakastaa

Onko onnea asia yksikään?
Onko onni vain hipaisu ytimeen
välähdys, aavistus unelmasta
joka paljastuu kosketus kerrallaan
ihan jokaiselle, ajallaan


Tuntematon minäkuva

IMG_7768

Olin valokuvauskurssilla, jossa saimme yhdeksi tehtäväksi kuvata toista osallistujaa. Emme tienneet hänestä mitään. Muotokuvat paljastivat hämmennykseksemme asioita, joita emme itsessämme näe.

Parini ei halunnut kuvata lainkaan kasvojani, vaan jotain muuta. Hän halusi aloittaa käsistäni. Ajatustenlukua kuvauksista ja niiden jälkeen:

Kuka on tuo ihminen? En tiedä edes hänen nimeään, mutta yritän kuvata jotakin siitä, mitä hänessä näen.

Kuluneet ja luiset kädet, kuin keskitysleiriltä. Millaista elämää hän on oikein elänyt?

IMG_7769

Hänen hiuksensa on kietaistu huolimattomasti. Hän ei taida ehtiä käydä kampaajalla tai kauneushoitolassa. Miksi?

Hän näyttää siltä kuin haluaisi levätä. Pyydän häntä lepäämään.

IMG_7770

Ehkä hän on sellainen, joka hoitaa vastuunsa vaikka kontaten, jos ei pysty kävelemään?

IMG_7771

Ehkä tuo ihminen kasvoi selviytymään yksin modernissa menestysmaailmassa, jossa on tärkeintä pyrkiä osoittamaan omaavansa Ison ja Kykenevän?

Kuka on terävä-älyisin? Vaikuttavin? Vahvin? Kuka tekee eniten rahaa? Kuka on nopein? Kenellä on valtaa? Kuka on rohkein? Kiinnostavin, vetovoimaisin? Kuka osaa manageroida mainettaan pitämällä hauskaa ja viettämällä laatuaikaa kännykkäkuvien todistaessa?

Kisaajia riittää miljoonittain, taso nousee vuosi vuodelta.

Kisa ei lopu koskaan, eikä sitä voi voittaa kukaan.

Kiireessä kukaan ei halua herätä näkemään tätä tragediaa, ei muista Citizen Kanen kohtaloa.

Kisaajat kaatuvat yksi kerrallaan. Kukaan ei tule takaisin kertomaan:

Rosebud odottaa.

===

Scandinavian Music Group, ”Lopulta olemme kuitenkin yksin”:

Katso minä opin irrottamaan
Näetkö kuinka käteni ei hae mitään
Sen mikä on pahaa minä unohdan
Jos näen otain hyvää ohi kävelen

Lopulta olemme kuitenkin yksin
Lopulta olemme kuitenkin yksin

Minulle jää kertomus joka muistuttaa elämääni
Minulle jää ylleni satanut puiden pöly
Minulle jää salaisuus jota en kertonut kenellekään
Minulle jää unet joissa peurat puhuvat

Ketään ei voi tuntea kokonaan
Ketään ei voi viedä mukanaan

Lopulta olemme kuitenkin yksin
Lopulta olemme kuitenkin yksin

Minulle jää kertomus joka muistuttaa elämääni
Minulle jää ylleni satanut puiden pöly
Minulle jää salaisuus jota en kertonut kenellekään
Minulle jää unet joissa peurat puhuvat
Minulle jää villi kuminan tuoksu hiljaisella aukiolla

Elämä on… kaunis dilemma

Ole jämäkkä, ole lempeä

sinnikäs ja joustava

sillä elämä on dilemma.

 

Kauneus on katsojan silmissä.

Kauheus kovin usein sekin. 

 

Onni ei ole sen etsinnässä

se on ihan jo tässä!

 

Päädytkö kuuseen vai katajaan

sen tuuri ratkaisee

mutta ken kuuseen kurkottaa

sen ryhti oikenee. 

 

Rakkaus on ikuinen lahja rakastavalle

läpi sormien valuva hiekka sitä osakseen odottavalle.

 

Uskalla siis rakastaa 

lähimmäistä, kanssakulkijaa

sillä onni, toden totta, suosii rohkeaa! 

Läheisyys parisuhteessa – mitä se oikeastaan tarkoittaa?

woman-1369253_960_720Rakastuneiden on vaikea kestää etäisyyttä, toisen läheisyys on elämän tärkein agenda. Hyvissä parisuhteissa puolisot ovat toisilleen läheisiä.

Parisuhteet kärsivät ja kariutuvat, kun puolisot etääntyvät. Joskus onneksi lähennytään uudelleen.

Mitä läheisyys oikeastaan on, ja mistä tunne läheisyydestä syntyy? Siihen vaikuttaa yllättävän moni asia. Listasin tähän mieleeni tulleet.

  1. Fyysinen läheisyys

Ehkä eniten ajatellaan, että läheisyys parisuhteessa on fyysistä. Läsnäoloa lähellä toista. Hellyyttä, yhdessä vierekkäin oleilua, nukahtamista ja heräämistä. Oleskelua yhdessä tietyssä fyysisessä tilassa. Mikä kenellekin on riittävä määrä fyysistä läheisyyttä, vaihtelee paljon – ja riippuu muista läheisyyden osa-alueista. On onnellisia aviopareja, jotka jopa asuvat eri maissa vuosikausia. Heillä on kuitenkin muita läheisyyden muotoja. Ja on ihmisiä, jotka kokevat, ettei toinen rakasta, jollei kosketeta hellästi päivittäin. Olisiko niin, että fyysinen läheisyys onkin enimmäkseen seurausta muista läheisyyden muodoista?

  1. Emotionaalinen läheisyys

Kun avioliitossa on kriisi ja puolisot kokevat etääntyneensä, he yleensä tarkoittavat nimenomaan tunnetason etäisyyttä toisesta. Arkea pyöritetään kuten ennenkin, fyysinen välimatka toiseen on hyvin pieni. Mutta tunnekokemuksia ei jaeta enää kuten ennen. Puoliso tuntee, että toinen ei arvosta, ole kiinnostunut tai ymmärrä. Hyvässä parisuhteessa emotionaalinen läheisyys on kaiken ydin. Tästä on kirjoitettu tuhansittain kirjoja, joten ei tästä sen enempää. Yhteiset kokemukset ja muistot lisäävät ajan myötä tunnetason läheisyyttä.

Ilman parisuhdettakin voi ihmisellä olla emotionaalista läheisyyttä riittämiin: henkinen ja emotionaalinen läheisyys ovat yhtä kuin ystävyys.

  1. Henkinen läheisyys

Olemmeko kiinnostuneita riittävässä määrin samanhenkisistä asioista elämässä? Onko toisen kanssa mukava keskustella, jakaa ajatuksia, havaintoja ja kokemuksia? Laajennammeko, rikastammeko, syvennämmekö toistemme henkistä katselukulmaa maailmaan? Saammeko joskus uusia ideoita toisen kanssa keskustellessa? Melko samantasoinen älykkyys, elämänkokemus ja yleissivistys edesauttavat henkistä läheisyyttä, vaikkeivät ne ole välttämättömyyksiä.

Hyvät vuorovaikutustaidot ovat erityisen tärkeitä ihmiselle siksi, että niiden avulla voi jokainen yksilö synnyttää enemmän henkistä läheisyyttä ympärilleen. Parisuhteessa ja kaikilla muillakin elämän osa-alueilla.

Huumorintaju on henkistä läheisyyttä, joka synnyttää tunnetason läheisyyttä.

  1. Seksuaalinen läheisyys

Seksuaalinen läheisyys ei ole sama asia kuin fyysinen läheisyys. Joskus fyysistä läheisyyttä on paljon, myös hellyyttä, mutta seksuaalisesti puolisot ovat kaukana toisistaan. Parisuhde voi olla silti hyvin tyydyttävä. Toisaalta suhde, jossa on paljon seksuaalista läheisyyttä, muttei muita läheisyyden muotoja, on pelkkä intohimosuhde, ei rakkaussuhde.

  1. Toiminnallinen läheisyys

Onko toimintamme arjessa ja vapaa-ajalla samalla tontilla? Elämmekö riittävän synkronoitavalla tempolla? Tehdäänkö yhdessä ruokaa hitaasti ja huolellisesti suunnitellen, vai napataanko take-awayt spontaanisti, kun tulee nälkä? Lähdetäänkö lenkille – jos, niin juosten vai kävellen? Aamulla vai illalla? Jos toinen viihtyy lauantaisin parhaiten puutarhassa ja nautiskelee aamukahviaan rauhassa, kun toinen odottaa jo kuumeisesti autossa lähtöä ostoksille, on emotionaalinen etääntyminen vain nurkan takana. Kompromisseilla päästään toki askeleita eteenpäin, kun ymmärretään, mistä ärtymys johtuu.

  1. Sosiaalinen läheisyys

Millaisten ihmisten kanssa haluamme yhdessä viettää aikaa? Hyväksymmekö toistemme perheenjäsenet, sukulaiset, ystävät? Nuoripari voi hyvin pitää omat ystävänsä ja käydä tervehtimässä omaa perhettään omalla ajallaan, mutta yhteisten lasten myötä suhteet toisen sosiaaliseen piiriin tulevat osaksi yhteistä elinpiiriä. Keitä kutsutaan grillaamaan? Keiden kanssa vuokrataan kesämökki yhdessä?

Ideaalitilanteessa molempien puolisojen sosiaalisista piireistä löytyy toiselle jotain jaettavaa.

-Olipa kiva tutustua ystävääsi!

-Keihin tänään tapaamistamme pariskunnista haluaisit tutustua lähemmin?

  1. Taustojen läheisyys

Se, millaisissa kulttuureissa, suvuissa, sosiaaliryhmissä ja elämänpiireissä olemme kasvaneet, vaikuttaa kokemaamme läheisyyteen paljon enemmän kuin tunnustamme. Rakastumisvaiheessa erilaisuus saattaa vetää puoleensa, sen jälkeen se onkin uhka. Jopa kotikaupunginosa ja lapsuudenkodin tapa sisustaa kotia voivat olla asioita, jotka yhdistävät tai etäännyttävät.

Juhlien vietossa, siivoustottumuksissa, voimasanojen käytössä, lasten asemassa perheessä ja vaikkapa suhteessa omaisuuteen tahattomasti perityt tavat tulevat esiin. Ja kymmenissä muissa asioissa, joilla tietoisesti emme tunnustaisi olevan mitään merkitystä. Arvoistammekin suurin osa periytyy tavalla tai toisella taustoistamme. Joskus niin, että arvostamme tasan päinvastaista kuin lapsuudenkodissamme tehtiin.

  1. Bonus: Hengellinen läheisyys

Uskoville pareille hengellinen läheisyys on parisuhteen kivijalka. Koko parisuhde rakentuu yhteisen uskon pohjalle, ja uskosta saa voimaa ja viisautta rakentaa yhteistä elämää. Yhdessä voidaan myös rukoilla ja saada apua kriisitilanteissa.

  1. Superbonus: Tahto

Kaikkia parisuhteen kohtaamis- ja kohtaamattomuuspisteitä voi tarkastella myötätuntoisesti mahdollisuutena lähentymiseen. Mielemme on biologisesti kuitenkin orientoituneempi uhkiin kuin mahdollisuuksiin, niinpä etääntymiskohdat näyttäytyvät innokkaina ja kovaäänisinä mielemme näyttämöllä. Siksi tarvitaan Tahtoa, määrätietoista ja pitkäjänteistä elämän näytelmän ohjaajaa. Monet pariterapeutit toteavatkin kysyvänsä pareilta tärkeimmän kysymyksen: onko heillä tahtoa? Jos on, tahdon perustuksille on toiveikasta lähteä suunnittelemaan yhteistä tulevaisuutta uudelleen.

Ja mistä tahtoa sitten saa? Tahto on rakkauden seurausta – vai sittenkin toisinpäin?

Reippaan lapsen ja vahvan aikuisen rukous

pioneer-statue-438112_1920

Joitakuita siunataan syntyessään rohkeudella, vahvuudella ja nopeudella.

Läheisen silmin nämä ominaisuudet näyttäytyvät myös toisin: kärsimätön, kovaääninen maailmanvalloittaja, norsu posliinikaupassa ja besserwisser, jonka on pakko aina työntää lusikkansa joka soppaan, eikä levottomuus väisty lomallakaan…

Lapsena reipas maailmanvalloittaja kaipaa hoivaa ja hellyyttä yhtä paljon kuin muutkin lapset. Hän ei siltä kuitenkaan näytä. Hän touhuaa, uskaltaa ja kokeilee. Näyttää, että osaa jo itse. Niinpä hän jää solmimaan kengännauhansa yksikseen aikuisten hoivatessa ja tukiessa heikompia, arempia ja hitaampia oppijoita. Maailmanvalloittaja juoksee rämäpäänä ja kolhii itseään muidenkin edestä, sillä näkyvien haavojen myötä hänkin saa hetken hellää hoivaa. Usein vielä aikuisenakin.

Reipas lapsi päätyy myöhemmin työelämässä useimmiten megafonin tai ainakin mikrofonin kanssa lavalle, esimiesasemaan tai yrittäjäksi, perheessään päättäjäksi ja vastuunkantajaksi, yhteisössä aloitteentekijäksi ja neuvojaksi. Hän saa paljon aikaan, välillä voimansa ylittäen.

Jokainen maailmanvalloittaja tuntee joskus itsensä katkeraksi ja kokee, että on epäoikeudenmukaista olla melkein aina se, joka hoitaa hommat, tukee, ratkaisee, uurastaa, korjaa ja kustantaa. Milloin on vihdoin muiden vuoro kantaa kortensa kekoon? Jospa lyön vain hanskat tiskiin! Muut ottavat mielellään hänen roolinsa itsestäänselvyytenä ja laskevat sen varaan, jaksamiseen on totuttu.

Eikä hän kuitenkaan lopulta haaveile siitä, että saisi vihdoin olla autettavana. Avuttomuus voi olla niin vieras rooli, että hän mieluummin kuolisi kuin olisi muiden avun armoilla. Vahva puukaan ei hevillä murru, muutama oksa vain katkeaa tuulissa. Se voi lahota, kuolla huomaamatta vähitellen sisältä. Taipuisuus, herkkyys näivettyy, silti se seisoo tukevasti maassa ja tarjoaa suojaa vielä laholla rungollaankin, viimeiseen rajumyrskyyn asti.

Miksi?

Annetaanko voimaa meille sitä varten, että saamme olla tärkeitä?

Siksi, että itse tarvitsemme vahvuutta?

Vai siksi, että maailmassa tarvitaan tietty määrä kantajia ja raivaajia?

Maailmanvalloittajan rukous:

Rakas Jumala, annoitko minulle voimaa, rohkeutta, nopeutta ja älyä siksi, että voisin tehdä itsestäni todella tärkeän? Tai että voisin tehdä näkyväksi muille heidän rajallisuuttaan?

Et varmastikaan.

Et myöskään siksi, että järjestäisin itseni vaikeuksiin ottamalla liian suuria harppauksia, yrittämällä urakoida lepäämättä, lupaamalla voimieni tunnossa liikoja.

Annoit näitä ominaisuuksia, jotta voisin rakastaa ja palvella lähimmäisiäni. Sellaisella  tavalla, jota en itse kykene näkemään ja ymmärtämään. Eikä minun tarvitsekaan. Muistutathan siitä, kun turhaudun ja tunnen katkeruutta.  

Anna minulle viisautta käyttää voimiani oikein. Muistaa, että voimani on lähtöisin Sinulta, ei minusta.

Olet valinnut minut tähän rooliin. Muistuta minua olemaan kapinoimatta tehtävääni vastaan, kiittämään siitä päivittäin. Auta minua hoitamaan tehtävääni kunnialla, ahnehtimatta, vailla omahyväisyyttä ja uuvuttamatta itseäni. Päivä kerrallaan ja leväten yöni. Lahoamatta, pitäen hengissä herkkyyttäni. Opeta minut itkemään, sitä en lapsena hyvin oppinut.

Muistuta lähimmäisiäni siitä, että reippaan lapsen ja vahvan aikuisenkin sisällä on sielu, joka kaipaa lämmintä ja läsnäolevaa kosketusta silloinkin, kun pystyy, jaksaa ja osaa itse.

Aamen.

Löydätkö viisi virhettä?

Thaimaan lasten pelastajasukeltaja Mikko Paasi vastaanotti mitalin. Uutisen alla oli lukuisa joukko hänen urotekoaan ja koko pelastusoperaatiota dissaavia kommentteja. Tuskin yksikään niistä henkilöltä, joka olisi itse voinut olla vastuussa pelastusoperaatiosta.

Ystäväni purki turhautumistaan siitä, kuinka kaikkea työtä paitsi “itsensä toteuttamista” vieroksuvat wannabe-älyköt parantavat maailmaa erikoiskahvien ja sosialisen median ääressä sillä välin, kun jatkuvasti kutistuva joukko keskittyy kriittisen verotulomassan aikaansaamiseen tai siihen, että oma työkyky pysyy yllä. Ahkeruus on “vanhanaikaista”? Työ ei “huvita”? “Armeija on turha, ne rahat pitäisi käyttää ihan muuhun.”

Mentäisiinkö koko kansa yhdessä vaikka muutamaksi viikoksi istumaan kahviloihin, keskitytään kritisointiin ja muodikkaasti hetkessä elämiseen ja katsotaan, mitä isänmaallemme tapahtuu?

Uutiset, jotka koskevat varsin ansiokkaitakin kehityshankkeita, keräävät magneetin lailla kriittisiä kommentteja. Jos jonkin hankkeen uutisoidaan kangertelevan tai olevan vaikeuksissa, kuinka moni sivullinen rohkaisee, ilmaisee myötätuntoa tai peräti yrittää keksiä siihen ratkaisua? Eipä juuri kukaan. Vahingonilo liehuu korkealla. Usein pelkkä viaton arkisen neuvon kysyminen some-kanavassa herättää lyttääjät.

Ylenpalttisen kritiikin vuoksi harva uskaltaa esittää idoitaan tai aloittaa hankkeita, kun pelkää jo alkumetreillä tulevansa lytätyksi. Kuinka moni lyttääjistä on juuri saanut aikaan jotakin tätä lytättyä ideaa parempaa?

Kuinka paljon tarvitsemme keskusteluihin sellaisia, jotka arvostelevat ja vähättelevät muiden tekemisiä? Ja kuinka paljon niitä, jotka kehittävät ja ideoivat ratkaisuja ja rohkeasti kokeillenkin toteuttavat asioita? Olisiko vaikkapa 97 tekijää kohden 3 kriitikkoa hyvä jakauma? Esimerkkinä puolueen kannanotto: “lasten päivähoito on nykyisin huonosti järjestetty” vai “ryhdymme heti selvittämään, millaisin muutoksin saadaan järjestettyä lisää päivähoitopaikkoja lapsille” – kumpaa äänestäisit?

Ajattelu on arvokasta, joten kenelle ajattelijan työpaikka tulisi suoda? Niille, jotka ovat todistaneet jonkinlaisilla teoilla kykynsä ajatella analyyttisesti, rakentavasti, laaja-alaisesti ja ratkaisukeskeisesti. Kuka keksii lapsille ensimmäisen ”löydätkö viisi yhteneväisyyttä” -tehtäväkirjan?

Vain perustellut ja riittävän huolellisesti valmistellut kriittiset kannanotot ovat arvokkaita. Laatu korvatkoon määrän. Sanon tämän peilikuvalleni.

Helppoahan kulttuurin muutos ei ole. Tämänkin ylimalkaisen kriittisen näkökulman kirjoittamisen vuoksi erään kodin pyykinpesu jäi tekemättä, ja viikonloppuna valittelin anteeksiantamattoman vuolaasti vanhustenhoidosta. Lupaan kuitenkin tästä eteenpäin harjoittaa malttia seuraavan kerran, kun vaikkapa sote-uudistuksesta tai Länsimetrosta uutisoidaan.

Pienen kirpaisevan hetken uskaltaudun ajattelemaan, miten olisin voinut käyttää toisin sen kaiken ajan, jonka olen pelkän Länsimetron kritisointiin käyttänyt. Ehkä olisin saanut ajatusten ja sanojen vaihtoehtoistuotantona aikaan jopa toteuttamiskelpoisen idean vanhusten olojen parantamiseksi. Tai ainakin kerrottua hiljaa mielessäni naapurille tai kollegalle, että välitän hänestä, ja haluan meidän molempien lopettavan yhteistuumin turhanpäiväisen kritisoinnin.

Minulle, sinulle ja itselleni

dog-1561943_1920

Elämme nykyisin sellaisen harha-ajatuksen varassa, että kaikki meille siunaantunut aika, raha ja energia on lähtökohtaisesti tarkoitettu jokaisen omaan käyttöön. Näinhän voi kuvitella tänä päivänä. Aikuisena kukin saa aika lailla itse päättää, mihin käyttää aikansa ja energiansa.

Koemme esimerkiksi, että lasten hankinta on oma valintamme. Lapsia hankitaan siksi, että niitä halutaan tietyssä elämäntilanteessa. Omavoimaisuuden rajallisuudesta muistuttaa toki lapsen sukupuolen arvaamattomuus, ja se, etteivät kaikki onnistukaan saamaan lasta perinteisin menetelmin, tai lapset, jotka eivät synny toiveiden mukaisesti terveinä.

Modernin itsenäisesti – vai peräti itsevaltaisesti – ajatellen saamme myös tse päättää, miten hoidamme lapset. “Minulle sopii parhaiten se, että teen töitä jatkuvasti, pidän vain lyhyen äitiysloman”, toteaa kaupunginjohtaja. Me elämme ajatellen, että ihan itse valitsemme hankkia lapsia, jotta oma elämämme olisi merkityksellisempää. Mitä lapsi tuo omaan elämääni, eikä mitä annettavaa minulla on lapsille.

Entä jos lapset saisivat päättää, miten heitä hoidetaan? Millaisiin perheisiin he syntyvät? Moniko valitsisi vanhemmakseen itsenäisen itsevaltiaan, jolla on ”elämä hallinnassa”? On herttainen ele valita ristiäiskorttiin aforismi, jossa lapset valitsevat vanhempansa. Sellaisia kortteja ei tarvitsisi jaella, jos oikeasti eläisimme näin ajatellen.

Onneksemme toki lapset täyttävät kiusallisen merkityksettömyyden kokemuksen sujuvasti, ehkä jopa loppuelämäksi, jos Luoja suo vielä lapsenlapsiakin. Niinpä itsevaltiaan ihana omannäköinen elämä tuntuu enää hetkittäin tyhjältä, kunhan saa nauttia jo vähän kaikenlaisesta yltäkylläisyydestä. Onneksi keksimme keinoja täyttää päivät kaikenlaisilla illuusioilla hetkessä elämisestä. 

Saako olla iso vai keskikokoinen latte? Tuplashotilla vai yhdellä? Millä maidolla? Mukaan vai täällä juotavaksi? Entä tuleeko jotain syötävää? Kahvia siemaillessa on mukava sukeltaa sosiaalisen median mietelausekuviin. Onhan elämä sentään ihanaa, kun vain hoksaa, että voi roikkua hyvissä fiiliksissä kuin apina liaaneissa! Tee elämästäsi seikkailu!

Nykyihmisen elämässä vaikuttaa olevan tärkeintä, että on hyvä fiilis, tarpeeksi mielihyvää. Jos nimittäin arvioidaan meidän elämäämme raadollisesti tekojen ja valintojen kautta.

Mihin käytämme mahdolliset ylimääräiset rahamme ja aikamme? Siihen, että teemme tai ostamme jotain mukavaa minulle, sinulle ja itselleni. Jotain, mitä haluamme. Eikä edes suinkaan siihen, mikä on meidän mielestämme tärkeää, jos elämän arvoja kysellään. Arvoja, jotka saamme nekin ihan itse valita, vaikkapa voimauttavilla itsensäkehittämiskursseilla.

Ihminen ei ehkä olekaan paras asiantuntija valitsemaan itselleen parhaiten sopivia arvoja. Ei ainakaan tapaa elää arvoja todeksi. Ne arvot, jotka tuntuvat itselle tärkeimmiltä, eivät ehkä olekaan hyvän elämän kannalta paras valinta.

“Menestyminen edellyttää voitonnälkää ja kovaa duunin painamista monta vuotta. Eikä se takaa vielä, että homma lähtee lentoon.”

Moni uhraa elämästään vuosikausia työlle, muttei onnistu menestymään. Tai onnistuu, muttei osaa lopettaa, vaan jatkaa jopa terveytensä uhalla, vaikka tietää sydämessään, ettei menestyminen ole sen arvoista, että elämä jää elämättä. 

Mitä on elämätön elämä? Joku kokee, että intensiivisen intohimoinen työhön uppoutuminen on kaikkein parasta elämää. Tai hyvät mahdollisuudet toteuttaa itseään harrastuksen kautta, niin ettei työ häiritse liikaa. Tai ettei perhe rajoita omaa työtä tai harrastamista. Itsevaltiaan valintoja!

Entä jos kipuilumme elämän merkityksellisyydestä johtuukin siitä, että käytämme meille suotua aikaa ja energiaa kuin kulutusluottoa? Tiedämme, että takaisinmaksun aika koittaa, korkojen kera.

Meitä ei ole tehty elämään ensisijaisesti itsellemme. Eikä työtovereillemme, asiakkaillemme, pomoillemme. Elämme ennen kaikkea läheisille, lähimmäisille, heitä varten. Ja millaista onkaan eläminen läheisille, lähimmäisille? Se on läsnäoloa. Perusturvallisuuden, peruselintason hankkimista toki, ei pelkkä läsnäolo lapselle ole riittävää eikä tarkoituksenmukaista, sehän johtaa syrjäytymiseen.

Hyvään elämään kuuluu ensisijaisesti omien perustarpeiden tyydyttäminen, muuten ei ole annettavaa muillekaan. Perustarpeita ovat siedettävä asuminen, ruoka ja tarkoituksenmukainen vaatetus. Sen jälkeen voisi ajatella, että seuraava tehtävä on jälkikasvun tai oman perheen perustarpeiden tyydyttäminen. Ja tämän jälkeen tulisi tärkeysjärjestyksessä läsnäolo heille.

Ei voi ajatella, että nyt on tämä työprojekti tässä pari vuotta päällä, sitten käyn tapaamassa läheisiäni. Samalla voisi ajatella, että hengitänpä vasta illalla, niin ehdin puhua tässä päivän aikana myyntipuhetta enemmän.

Tärkeimpiä inhimillisiä tehtäviä ei yksinkertaisesti voi lykätä. Tärkeitä ei ole viisasta lykätä.

Länsimaisen hyvinvointiyhteiskunnan asukille “hyvä elämä” ei ole ollenkaan sellaista, että omien perustarpeiden tyydyttämisen jälkeen eläisi toisten tarpeita varten. Sellainen koetaan melkeinpä onnettoman luuserin elämäksi. Ota elämä omiin käsiisi! Vapaudu muiden odotusten kahleista! Tee mitä rakastat! Nämä otsikot myyvät. Ei kenellekään tule mieleenkään käyttää sellaisia otsikoita, joissa kehotetaan jättämään omat tarpeet ja haaveet vähemmälle ja antamaan enemmän aikaa tai rahaa sitä tarvitseville lähimmäisille. Kuinka moni ostaisi tällaisen kirjan?

Nykypäivän käsitys hyvästä elämästä on se, että kaikkein tärkeintä on, että ihminen on itse tyytyväinen omaan elämäänsä. Ihan mukava bonus, jos ei sen suurempaa harmia aiheuta elämäntavallaan läheisille ja muille ihmisille. Läheisten hoitaminen sopii hyvän elämän pakettiin lähinnä silloin, jos sen kokee omaksi kutsumuksekseen. Ja pieni vähemmistö kokee hoivatyön sydämen asiakseen.

Nykyisin ei ole ihailtavaa jäädä kotiin hoitamaan lapsia siksi, että se on lapsille hyväksi, jopa paras ratkaisu, jos äiti (tai isä) haikailee uraputkeen. Siinähän jää omaa elämää elämättä.

Naiset rohkaisevat ja tukevat toisiaan selviämään huonosta omastatunnosta jättäessämme vauvaikäiset päiväkotiin ja tehdessään pitkää päivää, kun lapset ovat pieniä. Silloinkin, kun se ei ole lainkaan tarpeellista, kun perhe pärjäisi hyvin muutaman vuoden pienemmillä tuloilla. Äiti tai isä on se, joka ei pärjää henkisesti ilman työuraa. Niin kuuluu ajassamme toimia. Harmitella itse valittuun pestiin kuuluvia pitkiä päiviä ja kurvata uudella autolla viime tingassa päiväkotiin.

Entä olisiko läsnäolo puolisolle ja perheelle arvokasta silloinkin, kun lapset ovat jo kykeneviä ottamaan jääkaapista ruokaa? Onko hyvä elämä meidän mielestämme ruuhkavuosien jälkeen sellaista, että pystyy kustantamaan nautintoja, kuten isompaa kotia – jossa kaikille riittää “omaa tilaa” eli elellään entistä kauempana toisistan – vaateostoksia, elektroniikkaa ja matkoja?

Sen jälkeen aikaa kuluukin hankitun omaisuuden parissa puuhastellen riesaksi asti. Veneen nosto, aidan kunnostus, varaosien metsästys…

Elämänohje “rakasta ja palvele” tuskin tarkoittaa tätä. Rakasta ja palvele rahaa ja mainetta?

Mielenrauhaa, ystävyyttä, rakkautta, iloa tai terveyttä ei löydy edes Harrodsin luksustavaratalon valikoimista.

Hyvää elämää ei voi ostaa, eikä sitä saa upealla CV:llä. Hyvä elämä sen sijaan vain ilmestyy esiin vaivattomasti, heti ja ilman raatamista, kun on valmis opettelemaan rakastamista ja palvelemista, jotka ovat muodissa nykyisin lähinnä sisustustauluissa.

Moni on tyytyväinen omaan elämäänsä vasta, kun on riittävän tärkeä. Synonyymi tärkeydelle on kiire. Kalenteri täynnä ja on vaikeuksia ehtiä, “ei pysty venymään kaikkeen”. Siis kaikkeen, mihin minä itse haluaisin. “Minä haluan” on kyltymätön ja säälimätön ihmismielen johtaja, sen tietää jokainen pikkulapsen vanhempi. “Minä tahdon” on isompi valinta, joka ei aina tottele haluja.

Entä jos sen sijaan, mistä olemme tottuneet saamaan mielihyvää ja tyydytystä, järjestäisimmekin enemmän läsnäoloa jollekin ihmiselle, vaikkapa ystävälle, jolle ruuhkavuosina ei ole riittänyt aikaa? Tai muutama agendaton minuutti kollegalle, jonka kanssa on arjessa ehditty vain hoitaa akuutteja työasioita.

Hyvä elämä voi ollakin mitä-minä-haluan –kysymyksen sijaan sellaista, että pitää itsestään niin hyvää huolta, että on mahdollisimman pitkään käytettävissä läheisille ja lähimmäisille.

Hyvän elämän merkeissä tahdon olla tänään hetken verran enemmän läsnä jollekulle. Ystävyydellä, rakkaudella. Tahdotko sinäkin?

P.S. Yritän toden teolla nyt vihdoin pysyä hiljaa näppäimistöllä. Yksinpuhelu on tappavaa, hiljaisuus tuskallisen kasvattavaa.

216411-Epictetus-Quote-Keep-silence-for-the-most-part-and-speak-only-when.jpg