Läheisyys parisuhteessa – mitä se oikeastaan tarkoittaa?

woman-1369253_960_720Rakastuneiden on vaikea kestää etäisyyttä, toisen läheisyys on elämän tärkein agenda. Hyvissä parisuhteissa puolisot ovat toisilleen läheisiä.

Parisuhteet kärsivät ja kariutuvat, kun puolisot etääntyvät. Joskus onneksi lähennytään uudelleen.

Mitä läheisyys oikeastaan on, ja mistä tunne läheisyydestä syntyy? Siihen vaikuttaa yllättävän moni asia. Listasin tähän mieleeni tulleet.

  1. Fyysinen läheisyys

Ehkä eniten ajatellaan, että läheisyys parisuhteessa on fyysistä. Läsnäoloa lähellä toista. Hellyyttä, yhdessä vierekkäin oleilua, nukahtamista ja heräämistä. Oleskelua yhdessä tietyssä fyysisessä tilassa. Mikä kenellekin on riittävä määrä fyysistä läheisyyttä, vaihtelee paljon – ja riippuu muista läheisyyden osa-alueista. On onnellisia aviopareja, jotka jopa asuvat eri maissa vuosikausia. Heillä on kuitenkin muita läheisyyden muotoja. Ja on ihmisiä, jotka kokevat, ettei toinen rakasta, jollei kosketeta hellästi päivittäin. Olisiko niin, että fyysinen läheisyys onkin enimmäkseen seurausta muista läheisyyden muodoista?

  1. Emotionaalinen läheisyys

Kun avioliitossa on kriisi ja puolisot kokevat etääntyneensä, he yleensä tarkoittavat nimenomaan tunnetason etäisyyttä toisesta. Arkea pyöritetään kuten ennenkin, fyysinen välimatka toiseen on hyvin pieni. Mutta tunnekokemuksia ei jaeta enää kuten ennen. Puoliso tuntee, että toinen ei arvosta, ole kiinnostunut tai ymmärrä. Hyvässä parisuhteessa emotionaalinen läheisyys on kaiken ydin. Tästä on kirjoitettu tuhansittain kirjoja, joten ei tästä sen enempää. Yhteiset kokemukset ja muistot lisäävät ajan myötä tunnetason läheisyyttä.

Ilman parisuhdettakin voi ihmisellä olla emotionaalista läheisyyttä riittämiin: henkinen ja emotionaalinen läheisyys ovat yhtä kuin ystävyys.

  1. Henkinen läheisyys

Olemmeko kiinnostuneita riittävässä määrin samanhenkisistä asioista elämässä? Onko toisen kanssa mukava keskustella, jakaa ajatuksia, havaintoja ja kokemuksia? Laajennammeko, rikastammeko, syvennämmekö toistemme henkistä katselukulmaa maailmaan? Saammeko joskus uusia ideoita toisen kanssa keskustellessa? Melko samantasoinen älykkyys, elämänkokemus ja yleissivistys edesauttavat henkistä läheisyyttä, vaikkeivät ne ole välttämättömyyksiä.

Hyvät vuorovaikutustaidot ovat erityisen tärkeitä ihmiselle siksi, että niiden avulla voi jokainen yksilö synnyttää enemmän henkistä läheisyyttä ympärilleen. Parisuhteessa ja kaikilla muillakin elämän osa-alueilla.

Huumorintaju on henkistä läheisyyttä, joka synnyttää tunnetason läheisyyttä.

  1. Seksuaalinen läheisyys

Seksuaalinen läheisyys ei ole sama asia kuin fyysinen läheisyys. Joskus fyysistä läheisyyttä on paljon, myös hellyyttä, mutta seksuaalisesti puolisot ovat kaukana toisistaan. Parisuhde voi olla silti hyvin tyydyttävä. Toisaalta suhde, jossa on paljon seksuaalista läheisyyttä, muttei muita läheisyyden muotoja, on pelkkä intohimosuhde, ei rakkaussuhde.

  1. Toiminnallinen läheisyys

Onko toimintamme arjessa ja vapaa-ajalla samalla tontilla? Elämmekö riittävän synkronoitavalla tempolla? Tehdäänkö yhdessä ruokaa hitaasti ja huolellisesti suunnitellen, vai napataanko take-awayt spontaanisti, kun tulee nälkä? Lähdetäänkö lenkille – jos, niin juosten vai kävellen? Aamulla vai illalla? Jos toinen viihtyy lauantaisin parhaiten puutarhassa ja nautiskelee aamukahviaan rauhassa, kun toinen odottaa jo kuumeisesti autossa lähtöä ostoksille, on emotionaalinen etääntyminen vain nurkan takana. Kompromisseilla päästään toki askeleita eteenpäin, kun ymmärretään, mistä ärtymys johtuu.

  1. Sosiaalinen läheisyys

Millaisten ihmisten kanssa haluamme yhdessä viettää aikaa? Hyväksymmekö toistemme perheenjäsenet, sukulaiset, ystävät? Nuoripari voi hyvin pitää omat ystävänsä ja käydä tervehtimässä omaa perhettään omalla ajallaan, mutta yhteisten lasten myötä suhteet toisen sosiaaliseen piiriin tulevat osaksi yhteistä elinpiiriä. Keitä kutsutaan grillaamaan? Keiden kanssa vuokrataan kesämökki yhdessä?

Ideaalitilanteessa molempien puolisojen sosiaalisista piireistä löytyy toiselle jotain jaettavaa.

-Olipa kiva tutustua ystävääsi!

-Keihin tänään tapaamistamme pariskunnista haluaisit tutustua lähemmin?

  1. Taustojen läheisyys

Se, millaisissa kulttuureissa, suvuissa, sosiaaliryhmissä ja elämänpiireissä olemme kasvaneet, vaikuttaa kokemaamme läheisyyteen paljon enemmän kuin tunnustamme. Rakastumisvaiheessa erilaisuus saattaa vetää puoleensa, sen jälkeen se onkin uhka. Jopa kotikaupunginosa ja lapsuudenkodin tapa sisustaa kotia voivat olla asioita, jotka yhdistävät tai etäännyttävät.

Juhlien vietossa, siivoustottumuksissa, voimasanojen käytössä, lasten asemassa perheessä ja vaikkapa suhteessa omaisuuteen tahattomasti perityt tavat tulevat esiin. Ja kymmenissä muissa asioissa, joilla tietoisesti emme tunnustaisi olevan mitään merkitystä. Arvoistammekin suurin osa periytyy tavalla tai toisella taustoistamme. Joskus niin, että arvostamme tasan päinvastaista kuin lapsuudenkodissamme tehtiin.

  1. Bonus: Hengellinen läheisyys

Uskoville pareille hengellinen läheisyys on parisuhteen kivijalka. Koko parisuhde rakentuu yhteisen uskon pohjalle, ja uskosta saa voimaa ja viisautta rakentaa yhteistä elämää. Yhdessä voidaan myös rukoilla ja saada apua kriisitilanteissa.

  1. Superbonus: Tahto

Kaikkia parisuhteen kohtaamis- ja kohtaamattomuuspisteitä voi tarkastella myötätuntoisesti mahdollisuutena lähentymiseen. Mielemme on biologisesti kuitenkin orientoituneempi uhkiin kuin mahdollisuuksiin, niinpä etääntymiskohdat näyttäytyvät innokkaina ja kovaäänisinä mielemme näyttämöllä. Siksi tarvitaan Tahtoa, määrätietoista ja pitkäjänteistä elämän näytelmän ohjaajaa. Monet pariterapeutit toteavatkin kysyvänsä pareilta tärkeimmän kysymyksen: onko heillä tahtoa? Jos on, tahdon perustuksille on toiveikasta lähteä suunnittelemaan yhteistä tulevaisuutta uudelleen.

Ja mistä tahtoa sitten saa? Tahto on rakkauden seurausta – vai sittenkin toisinpäin?

Reippaan lapsen ja vahvan aikuisen rukous

pioneer-statue-438112_1920

Joitakuita siunataan syntyessään rohkeudella, vahvuudella ja nopeudella.

Läheisen silmin nämä ominaisuudet näyttäytyvät myös toisin: kärsimätön, kovaääninen maailmanvalloittaja, norsu posliinikaupassa ja besserwisser, jonka on pakko aina työntää lusikkansa joka soppaan, eikä levottomuus väisty lomallakaan…

Lapsena reipas maailmanvalloittaja kaipaa hoivaa ja hellyyttä yhtä paljon kuin muutkin lapset. Hän ei siltä kuitenkaan näytä. Hän touhuaa, uskaltaa ja kokeilee. Näyttää, että osaa jo itse. Niinpä hän jää solmimaan kengännauhansa yksikseen aikuisten hoivatessa ja tukiessa heikompia, arempia ja hitaampia oppijoita. Maailmanvalloittaja juoksee rämäpäänä ja kolhii itseään muidenkin edestä, sillä näkyvien haavojen myötä hänkin saa hetken hellää hoivaa. Usein vielä aikuisenakin.

Reipas lapsi päätyy myöhemmin työelämässä useimmiten megafonin tai ainakin mikrofonin kanssa lavalle, esimiesasemaan tai yrittäjäksi, perheessään päättäjäksi ja vastuunkantajaksi, yhteisössä aloitteentekijäksi ja neuvojaksi. Hän saa paljon aikaan, välillä voimansa ylittäen.

Jokainen maailmanvalloittaja tuntee joskus itsensä katkeraksi ja kokee, että on epäoikeudenmukaista olla melkein aina se, joka hoitaa hommat, tukee, ratkaisee, uurastaa, korjaa ja kustantaa. Milloin on vihdoin muiden vuoro kantaa kortensa kekoon? Jospa lyön vain hanskat tiskiin! Muut ottavat mielellään hänen roolinsa itsestäänselvyytenä ja laskevat sen varaan, jaksamiseen on totuttu.

Eikä hän kuitenkaan lopulta haaveile siitä, että saisi vihdoin olla autettavana. Avuttomuus voi olla niin vieras rooli, että hän mieluummin kuolisi kuin olisi muiden avun armoilla. Vahva puukaan ei hevillä murru, muutama oksa vain katkeaa tuulissa. Se voi lahota, kuolla huomaamatta vähitellen sisältä. Taipuisuus, herkkyys näivettyy, silti se seisoo tukevasti maassa ja tarjoaa suojaa vielä laholla rungollaankin, viimeiseen rajumyrskyyn asti.

Miksi?

Annetaanko voimaa meille sitä varten, että saamme olla tärkeitä?

Siksi, että itse tarvitsemme vahvuutta?

Vai siksi, että maailmassa tarvitaan tietty määrä kantajia ja raivaajia?

Maailmanvalloittajan rukous:

Rakas Jumala, annoitko minulle voimaa, rohkeutta, nopeutta ja älyä siksi, että voisin tehdä itsestäni todella tärkeän? Tai että voisin tehdä näkyväksi muille heidän rajallisuuttaan?

Et varmastikaan.

Et myöskään siksi, että järjestäisin itseni vaikeuksiin ottamalla liian suuria harppauksia, yrittämällä urakoida lepäämättä, lupaamalla voimieni tunnossa liikoja.

Annoit näitä ominaisuuksia, jotta voisin rakastaa ja palvella lähimmäisiäni. Sellaisella  tavalla, jota en itse kykene näkemään ja ymmärtämään. Eikä minun tarvitsekaan. Muistutathan siitä, kun turhaudun ja tunnen katkeruutta.  

Anna minulle viisautta käyttää voimiani oikein. Muistaa, että voimani on lähtöisin Sinulta, ei minusta.

Olet valinnut minut tähän rooliin. Muistuta minua olemaan kapinoimatta tehtävääni vastaan, kiittämään siitä päivittäin. Auta minua hoitamaan tehtävääni kunnialla, ahnehtimatta, vailla omahyväisyyttä ja uuvuttamatta itseäni. Päivä kerrallaan ja leväten yöni. Lahoamatta, pitäen hengissä herkkyyttäni. Opeta minut itkemään, sitä en lapsena hyvin oppinut.

Muistuta lähimmäisiäni siitä, että reippaan lapsen ja vahvan aikuisenkin sisällä on sielu, joka kaipaa lämmintä ja läsnäolevaa kosketusta silloinkin, kun pystyy, jaksaa ja osaa itse.

Aamen.

Löydätkö viisi virhettä?

Thaimaan lasten pelastajasukeltaja Mikko Paasi vastaanotti mitalin. Uutisen alla oli lukuisa joukko hänen urotekoaan ja koko pelastusoperaatiota dissaavia kommentteja. Tuskin yksikään niistä henkilöltä, joka olisi itse voinut olla vastuussa pelastusoperaatiosta.

Ystäväni purki turhautumistaan siitä, kuinka kaikkea työtä paitsi “itsensä toteuttamista” vieroksuvat wannabe-älyköt parantavat maailmaa erikoiskahvien ja sosialisen median ääressä sillä välin, kun jatkuvasti kutistuva joukko keskittyy kriittisen verotulomassan aikaansaamiseen tai siihen, että oma työkyky pysyy yllä. Ahkeruus on “vanhanaikaista”? Työ ei “huvita”? “Armeija on turha, ne rahat pitäisi käyttää ihan muuhun.”

Mentäisiinkö koko kansa yhdessä vaikka muutamaksi viikoksi istumaan kahviloihin, keskitytään kritisointiin ja muodikkaasti hetkessä elämiseen ja katsotaan, mitä isänmaallemme tapahtuu?

Uutiset, jotka koskevat varsin ansiokkaitakin kehityshankkeita, keräävät magneetin lailla kriittisiä kommentteja. Jos jonkin hankkeen uutisoidaan kangertelevan tai olevan vaikeuksissa, kuinka moni sivullinen rohkaisee, ilmaisee myötätuntoa tai peräti yrittää keksiä siihen ratkaisua? Eipä juuri kukaan. Vahingonilo liehuu korkealla. Usein pelkkä viaton arkisen neuvon kysyminen some-kanavassa herättää lyttääjät.

Ylenpalttisen kritiikin vuoksi harva uskaltaa esittää idoitaan tai aloittaa hankkeita, kun pelkää jo alkumetreillä tulevansa lytätyksi. Kuinka moni lyttääjistä on juuri saanut aikaan jotakin tätä lytättyä ideaa parempaa?

Kuinka paljon tarvitsemme keskusteluihin sellaisia, jotka arvostelevat ja vähättelevät muiden tekemisiä? Ja kuinka paljon niitä, jotka kehittävät ja ideoivat ratkaisuja ja rohkeasti kokeillenkin toteuttavat asioita? Olisiko vaikkapa 97 tekijää kohden 3 kriitikkoa hyvä jakauma? Esimerkkinä puolueen kannanotto: “lasten päivähoito on nykyisin huonosti järjestetty” vai “ryhdymme heti selvittämään, millaisin muutoksin saadaan järjestettyä lisää päivähoitopaikkoja lapsille” – kumpaa äänestäisit?

Ajattelu on arvokasta, joten kenelle ajattelijan työpaikka tulisi suoda? Niille, jotka ovat todistaneet jonkinlaisilla teoilla kykynsä ajatella analyyttisesti, rakentavasti, laaja-alaisesti ja ratkaisukeskeisesti. Kuka keksii lapsille ensimmäisen ”löydätkö viisi yhteneväisyyttä” -tehtäväkirjan?

Vain perustellut ja riittävän huolellisesti valmistellut kriittiset kannanotot ovat arvokkaita. Laatu korvatkoon määrän. Sanon tämän peilikuvalleni.

Helppoahan kulttuurin muutos ei ole. Tämänkin ylimalkaisen kriittisen näkökulman kirjoittamisen vuoksi erään kodin pyykinpesu jäi tekemättä, ja viikonloppuna valittelin anteeksiantamattoman vuolaasti vanhustenhoidosta. Lupaan kuitenkin tästä eteenpäin harjoittaa malttia seuraavan kerran, kun vaikkapa sote-uudistuksesta tai Länsimetrosta uutisoidaan.

Pienen kirpaisevan hetken uskaltaudun ajattelemaan, miten olisin voinut käyttää toisin sen kaiken ajan, jonka olen pelkän Länsimetron kritisointiin käyttänyt. Ehkä olisin saanut ajatusten ja sanojen vaihtoehtoistuotantona aikaan jopa toteuttamiskelpoisen idean vanhusten olojen parantamiseksi. Tai ainakin kerrottua hiljaa mielessäni naapurille tai kollegalle, että välitän hänestä, ja haluan meidän molempien lopettavan yhteistuumin turhanpäiväisen kritisoinnin.

Minulle, sinulle ja itselleni

dog-1561943_1920

Elämme nykyisin sellaisen harha-ajatuksen varassa, että kaikki meille siunaantunut aika, raha ja energia on lähtökohtaisesti tarkoitettu jokaisen omaan käyttöön. Näinhän voi kuvitella tänä päivänä. Aikuisena kukin saa aika lailla itse päättää, mihin käyttää aikansa ja energiansa.

Koemme esimerkiksi, että lasten hankinta on oma valintamme. Lapsia hankitaan siksi, että niitä halutaan tietyssä elämäntilanteessa. Omavoimaisuuden rajallisuudesta muistuttaa toki lapsen sukupuolen arvaamattomuus, ja se, etteivät kaikki onnistukaan saamaan lasta perinteisin menetelmin, tai lapset, jotka eivät synny toiveiden mukaisesti terveinä.

Modernin itsenäisesti – vai peräti itsevaltaisesti – ajatellen saamme myös tse päättää, miten hoidamme lapset. “Minulle sopii parhaiten se, että teen töitä jatkuvasti, pidän vain lyhyen äitiysloman”, toteaa kaupunginjohtaja. Me elämme ajatellen, että ihan itse valitsemme hankkia lapsia, jotta oma elämämme olisi merkityksellisempää. Mitä lapsi tuo omaan elämääni, eikä mitä annettavaa minulla on lapsille.

Entä jos lapset saisivat päättää, miten heitä hoidetaan? Millaisiin perheisiin he syntyvät? Moniko valitsisi vanhemmakseen itsenäisen itsevaltiaan, jolla on ”elämä hallinnassa”? On herttainen ele valita ristiäiskorttiin aforismi, jossa lapset valitsevat vanhempansa. Sellaisia kortteja ei tarvitsisi jaella, jos oikeasti eläisimme näin ajatellen.

Onneksemme toki lapset täyttävät kiusallisen merkityksettömyyden kokemuksen sujuvasti, ehkä jopa loppuelämäksi, jos Luoja suo vielä lapsenlapsiakin. Niinpä itsevaltiaan ihana omannäköinen elämä tuntuu enää hetkittäin tyhjältä, kunhan saa nauttia jo vähän kaikenlaisesta yltäkylläisyydestä. Onneksi keksimme keinoja täyttää päivät kaikenlaisilla illuusioilla hetkessä elämisestä. 

Saako olla iso vai keskikokoinen latte? Tuplashotilla vai yhdellä? Millä maidolla? Mukaan vai täällä juotavaksi? Entä tuleeko jotain syötävää? Kahvia siemaillessa on mukava sukeltaa sosiaalisen median mietelausekuviin. Onhan elämä sentään ihanaa, kun vain hoksaa, että voi roikkua hyvissä fiiliksissä kuin apina liaaneissa! Tee elämästäsi seikkailu!

Nykyihmisen elämässä vaikuttaa olevan tärkeintä, että on hyvä fiilis, tarpeeksi mielihyvää. Jos nimittäin arvioidaan meidän elämäämme raadollisesti tekojen ja valintojen kautta.

Mihin käytämme mahdolliset ylimääräiset rahamme ja aikamme? Siihen, että teemme tai ostamme jotain mukavaa minulle, sinulle ja itselleni. Jotain, mitä haluamme. Eikä edes suinkaan siihen, mikä on meidän mielestämme tärkeää, jos elämän arvoja kysellään. Arvoja, jotka saamme nekin ihan itse valita, vaikkapa voimauttavilla itsensäkehittämiskursseilla.

Ihminen ei ehkä olekaan paras asiantuntija valitsemaan itselleen parhaiten sopivia arvoja. Ei ainakaan tapaa elää arvoja todeksi. Ne arvot, jotka tuntuvat itselle tärkeimmiltä, eivät ehkä olekaan hyvän elämän kannalta paras valinta.

“Menestyminen edellyttää voitonnälkää ja kovaa duunin painamista monta vuotta. Eikä se takaa vielä, että homma lähtee lentoon.”

Moni uhraa elämästään vuosikausia työlle, muttei onnistu menestymään. Tai onnistuu, muttei osaa lopettaa, vaan jatkaa jopa terveytensä uhalla, vaikka tietää sydämessään, ettei menestyminen ole sen arvoista, että elämä jää elämättä. 

Mitä on elämätön elämä? Joku kokee, että intensiivisen intohimoinen työhön uppoutuminen on kaikkein parasta elämää. Tai hyvät mahdollisuudet toteuttaa itseään harrastuksen kautta, niin ettei työ häiritse liikaa. Tai ettei perhe rajoita omaa työtä tai harrastamista. Itsevaltiaan valintoja!

Entä jos kipuilumme elämän merkityksellisyydestä johtuukin siitä, että käytämme meille suotua aikaa ja energiaa kuin kulutusluottoa? Tiedämme, että takaisinmaksun aika koittaa, korkojen kera.

Meitä ei ole tehty elämään ensisijaisesti itsellemme. Eikä työtovereillemme, asiakkaillemme, pomoillemme. Elämme ennen kaikkea läheisille, lähimmäisille, heitä varten. Ja millaista onkaan eläminen läheisille, lähimmäisille? Se on läsnäoloa. Perusturvallisuuden, peruselintason hankkimista toki, ei pelkkä läsnäolo lapselle ole riittävää eikä tarkoituksenmukaista, sehän johtaa syrjäytymiseen.

Hyvään elämään kuuluu ensisijaisesti omien perustarpeiden tyydyttäminen, muuten ei ole annettavaa muillekaan. Perustarpeita ovat siedettävä asuminen, ruoka ja tarkoituksenmukainen vaatetus. Sen jälkeen voisi ajatella, että seuraava tehtävä on jälkikasvun tai oman perheen perustarpeiden tyydyttäminen. Ja tämän jälkeen tulisi tärkeysjärjestyksessä läsnäolo heille.

Ei voi ajatella, että nyt on tämä työprojekti tässä pari vuotta päällä, sitten käyn tapaamassa läheisiäni. Samalla voisi ajatella, että hengitänpä vasta illalla, niin ehdin puhua tässä päivän aikana myyntipuhetta enemmän.

Tärkeimpiä inhimillisiä tehtäviä ei yksinkertaisesti voi lykätä. Tärkeitä ei ole viisasta lykätä.

Länsimaisen hyvinvointiyhteiskunnan asukille “hyvä elämä” ei ole ollenkaan sellaista, että omien perustarpeiden tyydyttämisen jälkeen eläisi toisten tarpeita varten. Sellainen koetaan melkeinpä onnettoman luuserin elämäksi. Ota elämä omiin käsiisi! Vapaudu muiden odotusten kahleista! Tee mitä rakastat! Nämä otsikot myyvät. Ei kenellekään tule mieleenkään käyttää sellaisia otsikoita, joissa kehotetaan jättämään omat tarpeet ja haaveet vähemmälle ja antamaan enemmän aikaa tai rahaa sitä tarvitseville lähimmäisille. Kuinka moni ostaisi tällaisen kirjan?

Nykypäivän käsitys hyvästä elämästä on se, että kaikkein tärkeintä on, että ihminen on itse tyytyväinen omaan elämäänsä. Ihan mukava bonus, jos ei sen suurempaa harmia aiheuta elämäntavallaan läheisille ja muille ihmisille. Läheisten hoitaminen sopii hyvän elämän pakettiin lähinnä silloin, jos sen kokee omaksi kutsumuksekseen. Ja pieni vähemmistö kokee hoivatyön sydämen asiakseen.

Nykyisin ei ole ihailtavaa jäädä kotiin hoitamaan lapsia siksi, että se on lapsille hyväksi, jopa paras ratkaisu, jos äiti (tai isä) haikailee uraputkeen. Siinähän jää omaa elämää elämättä.

Naiset rohkaisevat ja tukevat toisiaan selviämään huonosta omastatunnosta jättäessämme vauvaikäiset päiväkotiin ja tehdessään pitkää päivää, kun lapset ovat pieniä. Silloinkin, kun se ei ole lainkaan tarpeellista, kun perhe pärjäisi hyvin muutaman vuoden pienemmillä tuloilla. Äiti tai isä on se, joka ei pärjää henkisesti ilman työuraa. Niin kuuluu ajassamme toimia. Harmitella itse valittuun pestiin kuuluvia pitkiä päiviä ja kurvata uudella autolla viime tingassa päiväkotiin.

Entä olisiko läsnäolo puolisolle ja perheelle arvokasta silloinkin, kun lapset ovat jo kykeneviä ottamaan jääkaapista ruokaa? Onko hyvä elämä meidän mielestämme ruuhkavuosien jälkeen sellaista, että pystyy kustantamaan nautintoja, kuten isompaa kotia – jossa kaikille riittää “omaa tilaa” eli elellään entistä kauempana toisistan – vaateostoksia, elektroniikkaa ja matkoja?

Sen jälkeen aikaa kuluukin hankitun omaisuuden parissa puuhastellen riesaksi asti. Veneen nosto, aidan kunnostus, varaosien metsästys…

Elämänohje “rakasta ja palvele” tuskin tarkoittaa tätä. Rakasta ja palvele rahaa ja mainetta?

Mielenrauhaa, ystävyyttä, rakkautta, iloa tai terveyttä ei löydy edes Harrodsin luksustavaratalon valikoimista.

Hyvää elämää ei voi ostaa, eikä sitä saa upealla CV:llä. Hyvä elämä sen sijaan vain ilmestyy esiin vaivattomasti, heti ja ilman raatamista, kun on valmis opettelemaan rakastamista ja palvelemista, jotka ovat muodissa nykyisin lähinnä sisustustauluissa.

Moni on tyytyväinen omaan elämäänsä vasta, kun on riittävän tärkeä. Synonyymi tärkeydelle on kiire. Kalenteri täynnä ja on vaikeuksia ehtiä, “ei pysty venymään kaikkeen”. Siis kaikkeen, mihin minä itse haluaisin. “Minä haluan” on kyltymätön ja säälimätön ihmismielen johtaja, sen tietää jokainen pikkulapsen vanhempi. “Minä tahdon” on isompi valinta, joka ei aina tottele haluja.

Entä jos sen sijaan, mistä olemme tottuneet saamaan mielihyvää ja tyydytystä, järjestäisimmekin enemmän läsnäoloa jollekin ihmiselle, vaikkapa ystävälle, jolle ruuhkavuosina ei ole riittänyt aikaa? Tai muutama agendaton minuutti kollegalle, jonka kanssa on arjessa ehditty vain hoitaa akuutteja työasioita.

Hyvä elämä voi ollakin mitä-minä-haluan –kysymyksen sijaan sellaista, että pitää itsestään niin hyvää huolta, että on mahdollisimman pitkään käytettävissä läheisille ja lähimmäisille.

Hyvän elämän merkeissä tahdon olla tänään hetken verran enemmän läsnä jollekulle. Ystävyydellä, rakkaudella. Tahdotko sinäkin?

P.S. Yritän toden teolla nyt vihdoin pysyä hiljaa näppäimistöllä. Yksinpuhelu on tappavaa, hiljaisuus tuskallisen kasvattavaa.

216411-Epictetus-Quote-Keep-silence-for-the-most-part-and-speak-only-when.jpg

Sielu kohtaamispaikalla

paper-1100254_960_720Sielu tavattavissa!

 

Läsnä ja kohdattavissa

katutason kohtaamispaikalla lauantaina kello 13.30-14.00!

 

Näkymätön ja äänetön

tunnettu mustista varjoistaan, jotka muistuttavat kirjaimia

 

liikehtiessään tanssin lailla valkoisella alustalla

ne muodostavat hajanaisia havaintoja  

menekin kannalta soveliaan määrän kerrallaan.

 

Kausi vaihtuu

valikoima uudistuu

kohtaamispaikalla joku muu

 

Sielua on tavoiteltu, kertoo vastaajaviesti

turhaan – se ei voi puhua

vaikka kuulee kaiken, jopa huhuja 

 

Ovikello soi 

soi kunnes joku lähtee pois 

Sielu ei asu varjojensa tanssilattialla

eikä kalenterin lokerohuoneissa

 

se on tavattavissa Toisaalla

 

kohdattavissa aina

siellä missä asuu rakkaus

armo ja lempeys  

 

Mihin lopulta lomaa tarvitaan?

Pathway-To-Paradise-Bora-Bora

Etelämeren turkoosi, silkkinen aamutakki

ei ymmärrä kiirettä,

ei oikeastaan edes tiedä, mitä kiire tarkoittaa

vaikka elää intiimissä suhteessa siihen

 

Aamun tullen

liukuu tarkoituksella viipyillen

marmorisen lavuaarin reunalta alas

laskeutuu lempeästi kuin sumu

pöyheän pehmeälle, lämpimälle matolle

Lavuaarin reunalla hiukkanen turkoosia hammastahnaa

hyllyllä tuoksuu vaaleansininen eau de toilette

baarikaapissa puolikas Bombay sapphire

odottaa iltaa

 

Hän, joka lähti tästä äskettäin

tulee aina takaisin

 

Se, mikä poistui täältä äskettäin – kutsumanimeltään Kiire –

uskoo yhä vakaasti olevansa tärkeämpi kuin elämä

 

Silti se sulaa hetkessä hetkeksi

turkoosinväriseen ajattomuuteen

kuin myrkkynuolella tainnutettuna

 

Ja menehtyy ikuisuudeksi kompastuessaan

tahtomattaan alas omavoimaisuuden jyrkänteeltä

 

pudotessaan hädissään huutaen syvälle

Armoon. 

Jonka pohja on

Rakkaus.

Jonka värillä ei ole väliä.   

Lisäisikö luksus onnellisuutta? Edes hiukan?

Kumpi on tärkeämpää ihmisenä kasvamisen ja elämänviisauden kannalta: saada kokea köyhyyttä vai yltäkylläisyyttä? Entä kumpi näistä on tärkeämpää onnellisuuden kannalta? Ei muuten olekaan aivan yksinkertainen kysymys!

Meille kävi aikamoinen tuuri tyttäreni kanssa, kun lähdimme lomalle Lontooseen. Olen kuulunut vuosikausia melko passivisena jäsenenä luksushotellien kanta-asiakasohjelmaan, joten tartuin erityisen hyvään erikoistarjoukseen ja päätin panostaa majoitukseen. Ne muutama yö, joita vuodessa saa viettää ilman, että kello kuusi ponnahtaa koiraa ulkoiluttamaan, ovat erittäin arvokkaita.

Kun pääsimme hotelliin, huoneemme olikin yllättäen upgradattu hulppeimpaan sviittiin! Tämä satunnainen mahdollisuus kuului kanta-asiakasohjelman etuihin. Neliömäärältään kaksi kertaa kotimme kokoinen huone – siis huoneisto – odotti verkkareissa lähestyvää pienyrittäjä-yksinhuoltajajoukkuetta 😉 Normaalihinta olisi 1400 puntaa per yö. En ole eläissäni majoittunut näin hienosti!

Maksimoimme nautinnon matkabudjetin rajoissa: söimme lounaaksi eväsleipiä puistossa ja illalla tilasimme pizzaa huonepalvelusta. Elokuvaa muistuttavassa elävän elämän kohtauksessa Herra Tarjoilija kattoi hopeiset aterimet eteemme rusetti kaulassa.

Huhuilimme toisillemme omista kylpyhuoneistamme ja katselimme ruusukylvyn jälkeen auringonlaskua plyysisohvalta. Sillä välin huoneiston toisessa päässä palvelusväki oikoi lakanoita yötä varten. Elämää!

36503222_10156511861058114_519501832326742016_n

Miljoonat ihmiset opiskelevat menestymisen salaisuuksia vuosittain kirjoista ja kursseilta ihailluilta sankareilta, jotka ”menestyvät”. Menestymistä mitataan yleisimmin vauraudella. Maineellakin, mutta maineella saa suosion ohella nimenomaan materiaalisia nautintoja.

Haluamme mielihyvin rikastua ja menestyä, yritämme sitä vaikka pizzan äärellä kotisohvalla, lottoamalla. Haluamme mieluusti antaa lapsillemmekin mahdollisuuden menestyä. Päästä vaikkapa hyvään koulutuspaikkaan, josta valmistuu ammattiin, josta myös ansaitsee mukavasti. VIP-passin elämään. Lottovoitto lapselle tai itsellekin olisi ehkä mieluisa ammatti, jossa saa toteuttaa itseään ilman taloudellisia huolia?

Tiedämme toki, että menestyksellä, rahalla tai maineella, ei saa onnellisuutta.

Ja onnellisuus on kuitenkin se, mitä eniten tavoittelemme. Emmekö toivo lapsillemmekin kaikkein eniten sitä, että heistä tulisi onnellisia? Yritämmekö siis järjestää heille sellaisia tekijöitä elämään, jotka ovat onnellisuuden kannalta ratkaisevia?

Tärkeintä onnellisuuden kannalta ei suinkaan ole menestyminen, vaan kyky oppia luopumaan, jakamaan, odottamaan vuoroaan. Sietämään epämukavuutta, pettymyksiä ja epävarmuutta. Siis juuri päinvastainen kuin luksuselämä.

Hotellin ylellisellä aamiaisella oli tarjolla aivan valtava määrä erilaisia herkkuja. Tarjoilija tiedusteli aluksi juomatoiveita. Viereisessä pöydässä oleva pariskunta tilasi teetä, tietyn vahvuista. Kun tee oli tarjoiltu hopeakannusta, teen vahvuus ei ollut sopivaa rouvalle.

“I ordered very strong tea. This is… strong.”

Ja toden totta, tuoremehuja oli seitsemää sorttia, mutta juuri lauantaiaamuna ei porkkanamehua. Kylpyöljyn tuoksukaan ei ollut juuri minulle aivan mieluinen. Eikä sohvan plyysin väri. Pizzaa sai odottaa huonepalvelusta aika pitkään. Tyttären saattelu hammaspesulle oli yhtä vaikeaa kuin kotona. Ylellinen elämä on nautinnollista, mutta ei poista edes mielipahaa. Täydellisessä vuoteessa voi nähdä painajaisia.

Miksi siis emme toivo lapsillemme, että he joutuisivat luopumaan, tulemaan toimeen hyvin vähällä, kokisivat kovia, pääsisivät kasvattaviin vaikeuksiin? He, jotka ovat kokeneet kovia lapsuudessaan, haluavat usein antaa lapsilleen helpomman elämän. Ehkä kuitenkin jossain syvällä alitajunnassamme uskomme, että onnellisuus on läheisempää sukua menestymiselle kuin niukkuudelle ja vaikeuksille?

Moni muistaa nuoruuden opiskelijavuosiltaan hyvin onnellisia aikoja, jolloin laskettiin kolikoita ja ostettiin tonnikalapurkkeja pienellä opintorahalla. Käytiin missä tahansa työssä, jos ja kun sellaista saatiin. Matkustettiin varusteina makuupussit ja selkäreput. Pussailtiin puistoissa ja perustettiin kerhoja.

Ei ollut rahaa eikä menestystä, mutta oli ystäviä, vapautta ja haaveita. Mahdollisuus oppia ja kokea uusia asioita harva se päivä.

On erityisen arvokasta saada kokea elämässään vaikeuksia, haasteita ja puutetta – ja myös menestystä. Paljon arvokkaampaa kuin näistä vain jompaa kumpaa. Ehkä etenkin siksi, että saattaa parhaimmillaan kantapään kautta kokea kaiken elämässä oleellisimman olevan lähtökohtaisesti riippumattomia menestyksestä ja taloudellisista olosuhteista – ainakin meille suomalaisille.

Rehellisyys, rohkeus, kiitollisuus ja viisaus.

Luonto. Meri. Aurinko ja kuutamo, tähtitaivas.

Liikunta ja terveys, jopa terveellinen ravinto.

Taide, tiede, musiikki, kirjallisuus ja kulttuuri.

Huumori.

Ystävällisyys, myötätunto, läheisyys ja rakkaus.

Mielenrauha.

Mitä näistä saa rahalla?

Ehkä seuraavalla lomalla lähdemmekin vapaaehtoistyöhön köyhään maahan. Eihän se toki vastaa elämän lahjoittamaa oppituntia, mutta antaa perspektiiviä.

Jään odottamaan Platinum kanta-asiakasohjelmaa, joka tarjoaa matkoja, joiden ensisijaisena tarkoituksena on edistää elämänviisautta ja onnellisuutta. (En tosin taitaisi  ilahtua tällaisella matkalla yllättäen up- eli siis downgradatusta huoneesta…)

Kiitollisuudella The Landmark Londonia muistaen, #onceinalifetime.

36314790_10156511809598114_4674354324329988096_n-2

Kesäyö

Kesäyönä aurinko

ei kainostele koskaan

ei kysele meiltä lupaa

 

Levittää säteitään kaikkialle

lämpöään lakeuksille

valoaan vaivautuneille

elämää epäröiville

 

Kesäyö keventää kulkijaa

kaipauskin kohottaa

kesällä kadonnut on kulman takana

kuurupiilossa korkeintaan

kesäyössä kaukanakin on jo kohta

 

Kaupungissa kesäyönä

katu on kiehtovan kutsuva

kertomuksia kukkuroillaan

 

Puistoissa ja parvekkeilla

aika pehmenee

sulaa sametiksi, satiiniksi

 

Pyykkinarulla pihalla

poikamiehen pyyhe

väriltään vanha roosa

heiluu hiljaa

huomennako noudetaan?

 

Äiti katsoo pyyhettään

lämmöllä, auringon säteissä

näkee poikansa sydämeen

ja hymyilee tietäen

kesäyössä jokainen

hipaisun saa salaisen

 

17.6.2018 sydän Kampin Kappelissa, Kauhavalla, merellä ja Larussa ❤

 

Merkillisen merkittäviä rooleja

Mikäänhän ei ole pienelle lapselle ja aikuiseksi kasvaneellekaan yhtä tärkeää kuin kokea olevansa tärkeä. Jollekulle erityisen tärkeälle henkilölle elämässä ainakin. Tuo erityisen tärkeä henkilö toki vaihtelee tilanteittain. Päivällä se voi olla lounasravintolan tarjoilija tai kollega, illalla vaikka naapuri, yöllä puoliso.

Isän kehut, äidin rakastava katse. Kaverien huomio, opettajan ihaileva arvio. Syntymäpäiväonnittelujen vastaanottaja. Harrastusjoukkueen avainrooli. Yhdistyksen päättäjä, kokouksen vaikuttaja. Asiakas. Pomo. Potilas.

Ja kas, tärkeyttäkin voi ahnehtia – tai olla sen suhteen nirso. Odottaa esimerkiksi aivan erityisen huomioivaa asiakaspalvelua.

“Loistavaa palvelua! Tarjoilija pienestä pään käännöstäkin aavisti, että kaipaan lisää juotavaa.” Kuin äiti, joka aistii sylivauvan tarpeet.

Tärkeys tosin kääntyy helposti väärään asentoon: en halua olla tällä tavalla tärkeä, vaan jollain toisella tavalla! Joku ei missään nimessä halua olla aikuisille tärkeä, mutta lapsille ja eläimille kakskytneljäseitsemän. Toinen taas haluaa olla tärkeä vain työsuoritteensa kautta. Kolmas autollaan, neljäs pyyteettömyydellään. Viides hauskuudellaan. Kuudes luovuudellaan, seitsemäs yksilöllisellä valikoimalla kaikkea näitä.

Matkustaja lentoemännälle lentokoneessa, kun juoman tulo kesti:

“Ettekö tiedä, kuka mina olen?”

“Valitettavasti en, herra.”

“Olen Matti Möttönen.”

“Hauska tutustua, herra Möttönen.”

“Se elokuvaohjaaja.”

“No niinpä! Etsittekö sattumalta näyttelijää seuraavaan elokuvaanne?”

Meillä kaikilla on yhtäläinen etuoikeus kaivata tunnetta tärkeänä olemisesta.