Rakkautta pikaruokaravintolasta

Nykyisin on ikään kuin muotia kertoa, että rakkaus on rajaton luonnonvara, jota on saatavilla helposti, kun itse haluaa, ”avaamalla sydämensä” tai ”kytkeytymällä” siihen.

Vielä parempaa, iltapäivälehden keskusteluista poimittua: ”Rakkaus lähtee ihmisestä itsestään.” 😀 Se on totta. Rakkaus lähtee matkoihinsa ihan itsestään, sen löytäminen taas on kiven alla, vaikka kaikkialla kerrotaan, kuinka rakkautta pitäisi olla soppatykillinen kauhottavaksi, kun vain asenne ja ”energiat” ovat oikeat. Siis kirjoja lukemaan ja mindfulness-kursseille.

Kaipaatko aitoa rakkautta, joka ei petä, jätä tai kritisoi, vaan hyväksyy sinut sellaisena kuin olet, kahdenkymmenen vuoden kuluttuakin?

Et ole yksin, kuulut miljoonien rakkauden etsijöiden kerhoon! Mutta miksi kerho on niin suuri? Ja mitä kerholaiset tekevät löytääkseen rakkauden? Harjoittelevatko he rakastamisen taitoja? Se olisi varmaan viisasta. Eivät. He toimivat kuin pikaruokaravintolassa, selaavat toistensa valokuvia deittisivustoilla.

Nimenomaan ja ensisijaisesti valokuvia. Mehevää burgeria metsästämässä. Kastikkeena mehukkaita kuvauksia valokuvan tyypin ”luoteesta”, kuin ”rapea jäävuorisalaatti” burger-paikan listalla.

Vakava ja varautunut ihminen voi olla hyvin lempeä. Itse asiassa yllättävän moni on. Säihkyvästi hymyilevä ihminen voi olla häikäilemätön oman edun tavoittelija, eikä lainkaan empaattinen. Itse asiassa yllätävän moni on. Ensivaikutelma on ensivaikutelma. Ulkokuori hämää huolellisesti.

Jos kysytään ihmisiltä, mistä tunnistat ihmisen todellisen kyvyn rakastaa vilpittömästi ja ehdoitta, aika harva varmaankin toteaisi: “vetävästä ulkonäöstä” tai ”mainospuheesta”.

Ulkonäkö antaa toki katselijalle mielihyvää, nautintoa, johon myös hormonaalinen rakastumisromanssi lasketaan. Mutta aidon rakkauden kanssa sillä ei ole yhtään mitään tekemistä.

Kirjoitan seuraavan etenkin muistuttaakseni itseäni tietyistä faktoista:

Rakastaminen on äärettömän vaikea taitolaji. Se edellyttää ihmisenä kasvamista. Ihmisenä kasvaminen ei ole sosiaalisen median profiilissa jaettava mietelause. Se tarkoittaa hyveiden elämistä todeksi teoin ja valinnoin.

Ja se puolestaan tarkoittaa tunnetasolla useimmiten täysin päinvastaista kuin mielihyvä, nautinto.

Etsitkö vieläkin rakkautta? Saatat tulla toisiin ajatuksiin.

Jos olet rehellinen itsellesi, ehkä sinulla on kuitenkin pitkä lista seikoista, jotka liittyvät mielihyvään. Seikoista, jotka muissa ihmisissä lisäävät mielihyvääsi ja toisaalta seikoista, jotka vähentävät sitä. Bad news: shopping list on ehtymätön. Se muovautuu hiukan joka shoppailukerralla. Jokaisen ostosreissun jälkeen olet vaativampi ja tyytymättömämpi saaliiseesi. Tai jos shoppailukerrasta on kulunut tovi, innostut sitä ennen hetkeksi kuin teini!

Jos tiedät tämän ja olet edelleen etsimässä aitoa rakkautta, oletko valmis tinkimään reilusti mielihyvästä, nautinnosta?

Nimittäin kaikki seikat, mitä näet muissa, lähtevät itsestäsi. Ne heijastavat sinua itseäsi tavalla tai toisella. Tämä fakta on hyvä muistaa, kun etsii rakkautta. Hyvä peilautuu hyvänä takaisin.

Oletko siis valmis keskittymään elämässäsi, teoissasi ja valinnoissasi ensisijaisesti oman luonteesi jalostamiseen, jättämään mielihyvän toissijaiseksi? Mielihyvää on myös itsensä tunteminen vahvaksi ja kyvykkääksi, viisaaksi neuvomaan omasta mielestä neuvoja tarvitsevia. Se ei ole jalomielisyyttä.

Luonteen jalostaminen tarkoittaa sitä, että harjoitat ja harjoittelet rehellisyyttä, kärsivällisyyttä, nöyryyttä, suvaitsevaisuutta, luottavaisuutta, lempeyttä, avuliaisuutta. Harjoitat näitä ehdottomasti, etkä sillä ehdolla, että niiden harjoittaminen tuottaa sinulle mielihyvää.

Jos vielä kaipaat ehdotonta rakkautta, onneksi olkoon! Olet lähellä sen avaimia.

 



Arvokkain syntyy keskosena

Ennen joulua päätin ensimmäistä kertaa opiskeluvuosien jälkeen hakea työpaikkaa, (kaupallisena) tarinankertojana. Hakemukseen tuli kirjoittaa A4 siitä, miten kiinnostava tarina rakentuu. Koska en sittemmin saanut edes ”kiitos, mutta et tällä kertaa…”-tyyppistä vastausta,  jaan tuon A4:n täällä. Onneksi päädyin aivan fantastiseen paikkaan, Muutostoimisto Flow’hun! Ja nykyinen titteli on? Herättäjä. Kasvunnälkäisille.  

Arvokkain syntyy keskosena

Sovimme tapaavamme Espan puiston keskellä. On lämmin elokuinen ilta, joten pyöräilen paikalle työpäivän päätteeksi. Kesä on ollut fantastinen, olen treenannut määrätietoisesti ensi viikonlopun maratonille. Voittajafiiliksellä, kevyen lennokkain askelin ohi terasseilla notkuvien tuttujen.

Hän nousee ylös penkiltä minut nähdessään ja hymyilee, ehkä liiankin lämpimästi, sillä emme eronneet vappuna ystävinä.

Yritän pitää katseeni hänen kasvoissaan, mutten kykene. Säteilevän kaunis pyöreä kumpu vilahtelee silkkisen, valkoisen kesämekon läpi. Kaikki voima valuu salamannopeasti pois vahvoista reisilihaksistani. Mieleni sen sijaan säntäilee henkihieverissä ristiin rastiin kuin peura pakoon sutta jo ennen kuin olemme vaihtaneet sanaakaan.

Ei tämän pitänyt mennä näin! Elämän. Minun elämäni!

Samaan aikaan etäämmällä Elämä hymyilee hyväntahtoisesti. Kirjaa vihkoonsa muistiin, mitä tuleman pitää. Elämän tehtävä on yllättää.

Tarinat ovat Elämällä töissä.

Parhaat Tarinat ovat syntyneet keskosina. Ne saavuttavat elinkelpoisuutensa läheisyydessä, jonka ne ansaitsevat vain syntymällä osaksi Elämän perhettä.

Parhaat Tarinat uskovat kuunteluun, havainnointiin, tunnusteluun. Ne luottavat tarkastelukulmien yllättäviin vaihtoihin, jotka onnistuvat vain silloin, kun on kaikupohjaa. Kaikupohja tuottaa värinää. Värinä on tunne. Tunne on Elämää.

Tarinat elävät vuorovaikutuksessa – sitä tarkoittaa Tarinan vaikuttavuus.

Asiakas on dynaaminen kaveri, joka tuon tuostakin eksyy euforiseen kuvitelmaan, että hän hallitsee elämäänsä. Siksi Tarinan tehtävänä on taluttaa hänet kotiin, jossa hän saa lahjaksi aivan uuden Elämän.

Parhaat Tarinat eivät useinkaan tarvitse kokonaista A4:ää. Ne jättävät Elämälle tilaa kasvaa ja voimistua.

dad-909510_960_720

See you @Flow!

Urbaanit tabut

Ajattelin kirjata ylös muutamia urbaaneja tabuja, joiden sanominen ääneen edes peilille on liikaa, vaikka samaan aikaan ihmisten käyttäytyminen todistaa ne päteviksi.

Millainen mainonta saa ihmiset ostamaan? Millaiset toteamukset saisivat kahvipöydän hiljenemään? Kirjoitan tabuja minä-muodossa ja totean varmuuden vuoksi, että nämä – noh, ehkä joitakin poikkeuksia lukuun ottamatta – eivät ole omia ajatuksiani… 

  1. Se klassinen aluksi: Kaivan nenääni vielä keski-ikäisenäkin. Ja vähän muutakin. Sen lisäksi pissaan suihkussa. 
  1. Kallis juoma tai ruoka maistuu usein pahalta. Pitäkää osterinne ja samppanjanne! Tai miten se nyt kirjoitetaankaan, shampanja ?!?!
  1. Minulla ei ole kiire. Ääneen sanottuna se tarkoittaa, että minua ei tarvita siellä tai täällä. Siksi on kiire sinne ja tänne vähän väliä. Minulle on nimittäin tärkeää tuntea itseni tärkeäksi. 
  1. En tarkemmin ajatellen ymmärrä jotakin yleistä sanaa, joka toistuu uutisissa tai töissä. Osallistun jopa keskusteluihin, joissa sana toistuu vähän väliä. Mitä asioita kannattavat ovat republikaaneja? Miten terroristi eroaa rikollisesta? Mitä kasvihuoneilmiö tarkoittaa? Entä virtuaalinen? Tai disruptio? Itse asiassa en ole kiinnostunut uutisista juuri lainkaan. 
  2. En auta lähimmäisiä, on parempaakin tekemistä. / Eläinten oikeudet eivät ole minulle tärkeitä. / Lajittelen roskat lähinnä siksi, että naapurit / puoliso näkevät.
  1. Vaatteiden, asusteiden ja tavaroiden merkit kertovat minusta ja muista paljon. Ne antavat ihmisestä mielenkiintoisen ja vaikuttavan kuvan. Siksi en halua käyttää merkittömiä, edullisia vaatteita / laukkuja, kenkiä, kelloja, harrastusvälineitä tms. Olen myös kiinnostuneempi sellaisista ihmisistä ja arvostan ihmisiä, jotka käyttävät kalliimpia merkkituotteita. Samaan aikaan sanon ääneen, että ihmisen sisin on tärkein – mikä ei ole ihan totta. Sisin on tärkein vasta pintatason jälkeen, jolla tehdään vaikutus.
  1. Olen kaappihomo, ja vaikka homoseksuaalit saavat nykyisin heteroita enemmän suvaitsevaisuutta, yhteenkuuluvuutta, myötätuntoa ja vapautta elämässä, haluaisin eheytyä heteroksi, jos se on mahdollista.
  1. Odotamme esikoistamme. Toivon sen olevan tyttö / poika.
  1. Koolla on paljonkin väliä. Eri tavoin.
  1. Uskon, että nimenomaan olosuhteet estävät minua olemasta onnellisempi tai menestyvämpi, ei asenteeni. 

Elämä on tuuli

En ole koskaan ennen ymmärtänyt arvostaa sitä, että olen saanut seisoa keskellä.  

Katsoa rauhallisesti päätä kääntäen kahteen erilaiseen suuntaan.

Toisella suunnalla Mersun uusi malli, toisella kaupungin vuokra-asunto. Toisella suunnalla esitys isolla lavalla, toisella päivien hiljaisuus yksin kotona. Vastatuuli ja myötätuuli. Onko ylämäki vai alamäki parempi suunta? Riippuu siitä, onko liikkeellä suksin vai pörssissä. 

Näiden vastakkaisten suuntien keskellä olen laskenut päiviä. Toivonut perspektiivin kapenevan, en taatusti laajenevan. Ja samassa Unicefin lipaskerääjä muistuttaa perspektiivin olevan edelleen kovin kapea.

En halunnut kadottaa luottamustani itseluottamukseen! Se kuihtui kysymättä lupaa. Amerikan menestyskurssien kansiot ovat tallella, niiden sisältö ei elä enää.

Kun pää kääntyy puolelta toiselle, niska rahisee kuin vanha LP-levy, joka ei jaksa enää toistaa. Olen sanonut totuudelle liian monta kertaa ei. Halunnut uskoa ismiin kerrallaan.  

Miksi nuoripari tai leski saa roppakaupalla sympatiaa, mummit ja kummit auttamaan? Herättää enemmän myötätuntoa kuin harmaa yksinhuoltaja, joka ei ehdi siivota ja nukkua. Puhumattakaan ihan tavallisesta ihmisestä, jolla ei ole varaa sanoa arjelleen, johon on aikanaan lupautunut: en ole varma, tahdonko enää. Terapiaa ei ole tarjolla, sillä koko yhteiskunta on mukana hankkeessa ”näin kuuluu elää”.      

Kappas, yhdelle tärppäsi! Jättipotti: nousukausi ja siitä pörssiin! Toiselle kävi huonompi tuuri, tuli nojattua lahoon puuhun. Elämmekö sittenkin vain keskellä arpajaisia? Kuin säätilat. Tätäkö elämä on? Olemme keksineet loogis-rationaalisia ja uskoon nojautuvia selityksiä asioille vain kestääksemme totuuden – siis siksi, ettemme kestä totuutta.

Itseluottamus on harhaa. Kuin lapsi, joka luulee osaavansa lentää, kun vanhempi heittää häntä ilmaan.

Kun itseluottamus häilyy, luottamus säilyy. Sitä ei vain huomaa. Se ei nyökkää.  

Kolmas kysyy: Jos Jumala olisi oikeasti olemassa, miten hän voisi sallia tällaisen? Siksi, että arpajaiset eivät määrittele onnellisuutta. Ei jaksaminenkaan.

En usko, että ihminen ”voi valita onnellisuuden”. Hän voi toki olla siunattu hyväntuulisuudella tai poikkeuksellisen korkealla energiatasolla. Tai hänet on kuorrutettu varautuneisuudella ja hitaudella.

Lopulta ja pysyvästi onnellinen on se, joka voi luopua onnellisuuden tavoittelusta. Se riittää. Onni on yksinkertaisesti tämän ymmärtämisessä.

Luottamus ei käännä päätään sivulta toiselle, ei alas ja ylös. Luottamus ei hymyile leveästi. Se vain on. Läsnä, aina, tuulen lailla. Se riittää.

 

Viisautta ja pikaruokabisnestä

Huomaan yhdessä viikossa sosiaalisessa mediassa ja massamediassa useita kirjoja, jotka ovat kiinnostavia. Jos viesti kirjauutuudesta tavoittaa minut yhden kerran, en vielä tule tarttuneeksi siihen ja lähde etsimään ko. kirjaa jostakin. Viesti menee ohi.

Kuluttaja tarvitsee useamman viestin, jotta herää ja toimii. Näin on myös vaikkapa elintarvikeuutuuksien kanssa, joihin sentään törmäämme päivittäin ruokakaupoissa. Silti niitä mainostetaan: mediassa, digitaalisesti, promootioina, ulkona, myymälöissä. Iso elintarviketalo tuo markkinoille muutaman harkitun uutuuden kerrallaan ja mainostaa niitä. Toisin on kirjojen laita.  

Kirjailijalle onnellisessa tapauksessa joku on lukenut kiinnostavan kirjan ehkä puoli vuotta tai vuosi sen ilmestymisen jälkeen – ja mainitsee tästä tuttavalleen. Kun kuluttaja tässä kohtaa lähtee etsimään kirjaa kirjakaupasta, sitä ei sieltä enää löydy. On jo valtava määrä uutuuksia, “vanhat” on siivottu pois. Painoksetkin ovat pieniä. Ja kun isosta tarjoomasta suurin osa “ei nykyisin enää myy”, useimpia kirjoista ei löydy kirjakaupoista ylipäänsä.

Kirjoja tulee kuitenkin kiihtyvää vauhtia ulos, niin ettei innokkainkaan ehdi huomata, saati lukea kuin pienen murto-osan kiinnostavista kirjoista. Kirjojen elinkaari on lyhentynyt, ja julkaisujen määrää on nostettu, ja koska kirjoja siksi myydään niin vähän, yksittäisten kirjojen markkinointiin eivät kustantamot satsaa enää rahaa kuten ennen.

Kirjakaupoista lähdetään usein tyhjin käsin – viimeksi näin kävi tänään, kun kävin etsimässä kirjaa, joka on joko loppu tai jo muutaman kuukauden “vanha”, tai ei ylipäänsä kaupan valikoimiin päätynyt. Niinpä kirjakauppojen kannattavuus laskee, joten ne kiristävät kustantamojen katteita. Kustantamoilla on siten taas vähemmän rahaa kirjojen markkinointiin ja kustannustoimittamiseen, laatukin kärsii. Hintoja on kuitenkin paineita nostaa, “sillä kirjat eivät myy”. No eiväthän ne myy lopulta siksikään, kun kaupasta hyvällä tuurilla löytynyt kirja on liian kallis kuluttajalle.

Ja sitäpaitsi nettihän on pullollaan ilmaisia tekstipätkiä, joita kirjailijat suoltavat potentiaalisille lukijoille eri kanavista ilmaiseksi, jotta joku ostaisi kirjan, kun sitä ei ole varaa nykyisin markkinoida. (Kirjailija ansaitsee kirjastolainasta tällä hetkellä pyöreät 10 senttiä per laina, myydystä kirjasta, joista suuri osa myydään alennuksella,  kolmisen euroa.)

Mutta kuka ehtii lukea kaikkia blogijulkaisuja? Samaan aikaan kuluttajat ovatkin siirtyneet videoihin, joita ehtii katsoa ja joihin pystyy keskittymään (kunhan ne kestävät alle 2 minuuttia). Tai jos ei ehdi sitäkään, aina voi vilkaista näppärän mietelauseen nätillä kuvapohjalla!

Mitä vikaa sitten on siinä, että käytämme aikamme nättien, näppärien mietelauseiden vilkuiluun? Niistä ei kostu kukaan yhtään mitään. Ne eivät kasvata ketään ihmisenä, jollei niitä viedä ihan oikeasti käytäntöön. Kaikki ovat kuulleet kaikki mietelauseet jo muodossa tai toisessa. Ja mistä mietelauseet ovat alunperin lähtöisin? Suurin osa ikivanhoilta ajattelijoilta, jotka kirjoittivat hitaasti pohdiskellen ja työstäen, viisautta etsien.  

Kiireessä kun tartutaan vain nopeisiin heittoihin, tyhmyys tiivistyy. Tästä aika hyvä esimerkki – Yhdysvaltain pressanvaalien lisäksi – on mietelause, joka aina välistä pyörii netissä ja menee jotakuinkin näin: “jos et kestä minua huonoimmillani, et ansaitse minua parhaimmillani”. Siis: en ole halukas kypsymään ihmisenä, en halua osoittaa käytökselläni arvostusta sinua kohtaan, ja minut on ansaittava; vain ehdollista huomiota tarjolla. Tätäkö tämän mietelauseen postaaja halusi kertoa?

Jos hiukan mietitään, niin nykyisinhän kukaan ei ansaitse juuri mitään. Jos en edes yritä jaksaa keskittyä lukemiseen, saan ansioni mukaan, siis vain ravintoköyhää henkistä pikaruokaa. Ei ole kenellekään ok, että ihmiset syövät pikaruokaa, mutta henkistä pikaruokaa hotkitaan kohtalokkain seurauksin.  

Höttö-pikaruokalat eivät kannata taloudellisesti, eivätkä ole enää onneksi yleistyneet aikoihin. Seuraavaksi on varmasti vuorossa henkisen ruokavalion uudistumisen aika. Tuotetaan henkistä superfoodia – maistuvaa ja terveellistä. Faktio on esimerkki kirjallisuuden lajista, joka kasvaa: mukaansatempaavaa, tarinallista faktaa.

Rohkea kirjakauppa tai kustantamo haluaa muuttaa kannattamattoman pikaruokapelin ja käyttää enemmän, ei vähemmän aikaa kirjojen suunnitteluun, innovatiiviseen markkinointiin, myyntiin ja uudenlaiseen, elävään julkaisuun.  

Älä huku syvällisyyteen!

Tänä merkityksellisyyttä me- ja minä-subjekteille metsästävänä aikana olemme vaivihkaa asennoituneet niin, että kaikki ”syvällinen” on automaattisesti hyvä asia, kaikki ”pinnallinen” on vähäarvoista.

Kaipaamme syvällisempiä keskusteluja ja kohtaamisia, ihmissuhteita, merkityksiä tekemisille.

Meri, rakkain maallinen elementtini, on kuitenkin syvällinen ja pinnallinen yhtä aikaa. Pinnalla on aaltoja, laineita, pinta väreilee. Pinnalla vesi on valoisaa, läpinäkyvää ja liikkuu kevyesti.

Syvällä on hiljaista ja pimeää, vesikin lähes seisoo, lepää pohjaa vasten.

Molemmat ovat tärkeitä ulottuvuuksia.

Olen joskus tuntenut suurta syyllisyyttä siitä, etten jaksa tavata vapaa-ajalla jotakin henkilöä, joka haluaa aina ja vain keskustella ”syvällisesti”. Muistin hyvin ne vuodet, jolloin itse kaipasin nimenomaan syvällisiä kohtaamisia, olin kyllästynyt small-talkiin. Olisin voinut viettää kaiken vapaa-aikani syvällisiä jutustellen, elämän ulottuvuuksia ja lukemiamme kirjoja ja elokuvia pohtien.

Hyvin raskaita ja merkityksellisiä tilanteita kohtaavat ensihoidon työntekijät eivät keskustele tauoillaan niinkään elämän tarkoituksesta, vaan useammin heittävät hyvää läppää. Merkityksellisyys on läsnä itsestään.

Vakavasti sairaat haluavat usein keskustella kevyemmin päivän uutisista vierailijoidensa kanssa kuin pohtia elämän Suuria Kysymyksiä.

Mietin, mitä tapahtuikaan parin todella raskaan vuoden jälkeen, jolloin henkinen kotini oli liiankin syvällä? Jolloin päivittäin joutui tahtomattaan kohtaamaan ajan ja elämän merkityksellisyyden, kohtaamaan pohjan, pimeyden ja tyhjyyden, kun elämä kyseenalaisti itsensä jatkuvasti?

Aloin kaivata pinnalle. Hinnalla millä hyvänsä.

Kaikkein arvokkaimmaksi muodostuivat kevyet rupatteluhetket naapuruston koiraunulkoiluttajien kesken. Kaupan kassan leppoisa toteamus päivän säästä. Ja viihdeohjelmat. Katselin Putouksen vanhoja jaksoja, Kumman kaa, South Parkia, mitä vain. Rakastuin komiikkaan. Se veti uppotukin syvyyksistä pinnalle ja antoi hetken vesiskootterikyytiä.

Nauru elää pintavedessä, joka kutittaa. Nauru parantaa. Toki itkukin.

Ihminen, joka ei kaipaa asioiden merkitysten syvällistä reflektointia, on aivan yhtä arvokas ja tärkeä kuin hän, joka sitä kaipaa. Ei ole tarpeen yrittää herättää lähimmäistä ymmärtämään tämän ”pinnallisuus”, mitä tapahtuu jatkuvasti. Sekin on henkistä väkivaltaa, vaikka hyvää tarkoittavaa. Voimme kasvaa itse ja jakaa kasvukokemuksiamme siellä, jossa niitä kaivataan, mutta emme voi kasvattaa toista aikuista.

Kaikella on paikkansa, kaikilla ja kaikella aikansa.

Grafiikka: Sari Bremer, Into the Wilderness

 

 

 

 

 

Olen rikas – eli havaintoja näennäisesti anonyymeistä ihmisistä, jotka ovat menettäneet näennäisesti pinnallisia asioita

Kun rahat loppuvat ja materia haihtuu, kaveripiiri menee uusiksi. Ei lähdetä yhdessä tuttuihin harrastuksiin, sillä harrastukset maksavat ja välineet on myyty, tai kulttuurimenoihin, ulos syömään. Ei kutsuta ystäviä kotiin, ei lähdetä viikonloppua viettämään, ei matkoille. Kaikki maksaa.

Ja jos työt loppuvat, ei ole sosiaalista piiriä. Ei konttoria, jonne mennä rupattelemaan työkaverien kanssa. Ei asiakkaita, kokouksia, lounaita, ei seminaareja, joissa tapailee kollegoja.

Et muuten myöskään voi kiukutella lähipiirille kuten ennen, jos ihmiset eivät ole sinusta taloudellisesti riippuvaisia. Vahvoja, valistuneita mielipiteitäsi ei kuuntele kukaan.

Aina voit toki kirjoittaa nettiin. Paitsi että on myös päiviä, jolloin ei ole nettiä kotona, se on suljettu, tai tietokone ei toimi, sen korjaaminen maksaa. Ja jos koti pitää myydä, työtön saa vuokra-asunnon kaupungilta aika kaukaa tutuista naapurustoista. Lasten harrastuksetkin täytyy vaihtaa halvempiin.

Sosiaalinen identiteetti haihtuu, kun ei ole työidentiteettiä, eikä enää samaa vapaa-ajan kaveripiiriä. ”Mentäisiinkö kahville?” ei toimi pitkään, eikä sekään, että vanha tuttu tarjoaa kerta toisensa jälkeen ruuat, juomat ja golfkierrokset. Ja kaikillahan on kiire!

Mitä jää jäljelle?

Terveys ja kunto. Suurin piirtein ainakin. On aikaa kuntoilla. Jos jaksaa. 

Huumori.

Hellyys.

Luonto.

Maisemat.

Tuoksut.

Sanat.

Äly ja viisaus.

Elämänkokemus. Taito käyttää sitä.

Aikaa havainnoida ja olla läsnä.

Rakkaus. Itse asiassa kaikki rakkaus jää jäljelle.

Onnea ja onnellisuutta en listaa tähän, ne nimittäin vaihtelevat tuulen lailla. Onnellisuus haihtuu äkkiä, kun jää yksin.

Mutta oikeastaan rakkaus ja läsnäolo heräävät aivan uuteen elämään, kun niiden korvikkeet poistuvat. Niille on vihdoin tilaa.

Kallis loma ja ravintolaillallinen silloin tällöin eivät enää voi korvata lapselle ja läheiselle läsnäoloa arjessa.

On kuitenkin todella vaikeaa ja rankkaa rakastaa ja asettua tarjolle rakastetuksi tulemiselle ilman totuttuja apuvälineitä. Ei voi – tai ei osaa vielä halvalla – laittaa hyvää ruokaa, hankkia yllätyslahjoja, hyvännäköisiä vaatteita ja tavaroita, kampausta ja meikkiä. Ei voi jakaa kuvia hienoista hetkistä lomalla ja juhlista.

Lähinnä elämäniloisia kuvia arjesta, tai otteita kirjoista, joita on lukenut. Ajatuksia ja havaintoja voi toki aina jakaa.

Kelpaanko omana itsenäni?

Harva meistä kelpaa!

Emme kelpaa itsellemme omana itsenämme. Siksi paljaaksi riisutun toverin näkeminen herättää epämiellyttäviä tunteita, kun emme voi olla huomaamatta omaa turhamaisuuttamme. Mutta se ei ole kenenkään syy, se on yhteisesti ymmärtämättämme rakentamamme harha, jossa on näennäisen turvallista ja liiankin mukavaa elää.

Olemme riippuvaisia sosiaalisesta identiteetistä, jonka tärkeitä osia ovat ammatti ja harrastukset, omaan toveripiiriin sopiva vapaa-ajan vietto.

Näennäinen turvallisuus merkitsee sitä, että kupla voi puhjeta äkkiarvaamatta. En riittänytkään. En asiakkaille, työnantajalle. Tai en puolisolle. He päättivät etsiä jotain ”parempaa” tai ”erilaista”.

Onko tuskallisempaa huomata, että minua rakastetaan sen ulkoisen vuoksi, mitä minulla on, vai huomata, että minua ei rakasteta sen vuoksi, että minulta puuttuu jotakin ulkoista?

Olen kokeillut molempia, joten heitän kolikkoa.
Se putoaa reunalleen ja jää pyörimään! Johtopäätös: rankinta on siis huomata, että minua ei rakasteta.

Tämän kohtaamista ei kukaan voi välttää elämässä.

Jää vain yksi vaihtoehto: rakastaa itse.

Ihminen on nimittäin onnellinen vasta, kun hän osaa rakastaa.

Ja joka osaa rakastaa, hän vasta on rikas.

Ja rakastamaan pystyy jokainen, joka rohkenee opetella.

Listalta puuttui siis vielä jotain tärkeää: halu oppia.

 

Viimeinen luku: lopullinen diagnoosi

Kun kirjoitin 2015 keväällä Puoli vuotta ennen tuomiota –kirjaa, aloitin karmivasta epätietoisuudesta, mikä aivoissani on vialla. Aivoverenkierron häiriöt, tukos, pieni infarkti, jokin muu aivosairaus, kaulasuonen tukos – vai ”vain” mielenterveyden ongelmia.

Päädyimme lopulta yhdessä psykiatrin kanssa lievään eli 2-tyypin 2-suuntaiseen diagnoosiin, ilman hoidon tarvetta.

Kaikki neurologiset oireet eivät suinkaan liittyneet mielialaan. Olen elänyt niiden kanssa, päänsäryn ja muistikatkosten. Koulun joulujuhlassa en muistanut yhtäkkiä tutun joululaulun sanoja. Joskus en muista naapurin koiran nimeä. Joitakin vuosia sitten puheen tuottaminen takelteli, se pistettiin harvinaisen migreeniauran piikkiin. Nyt toista puolikasta päästä on särkenyt pian 1,5 vuotta 24/7, jatkuvasti.

Tänään olin jälleen neurologilla. Olen ollut aiemminkin hyvin perinpohjaisissa neurologisissa tutkimuksissa, kahteen otteeseen vuosien varrella, kun on tutkittu näkö- ja puhehäiriöitä, lähimuistia ja uupumusta. On tehty aivojen magneettikuvat ja ties mitkä testit moneen kertaan. On epäilty MS-tautia, aivokasvainta ja muuta ”mukavaa”. Nämä tutkimukset jatkuivat taas.

Ja samaan aikaan: ei edes flunssia, kova kunto ja voimaa kummasti riittää vuodesta toiseen – jaksaa, jaksaa!

Mielialahäiriödiagnoosin pohjalta löytyi lopulta tärkeitä diagnoosiavaimia. Masennukseni ovat olleet kovin lyhyitä. Hypomaaniset oireet, kuten unettomuus ja rohkeat ja nopeat päätökset, joiden lisäksi ilmeni uupumus- ja masennusoireita, tasapainohäiriöitä jne, alkoivat samaan aikaan kuin neurologiset oireet: muutama viikko ja kuukausi 2000-luvun alkupuolen autokolarin jälkeen.

Jos lentää ilman kypärää pää tuulilasiin, kun auton vauhti on yli 50km/h, ei pään ihon liimaus ja tuulilasinpalojen irrotus kallosta myöhemmin ihan riitä. Olisi kannattanut tutkia hiukan lisää.

Lopullinen syy: minulla on aivovamman jälkitila. Kokonaisvaltaisesti aivoihin liittyvät oireet selittyvät sillä. Myös harmittomammat, kuten se, miksi triathlonin avovesiuinti ei enää onnistunut, kun tasapainoaisti oli häiriintynut ja maininkeja on syytä katsella nykyisin vain pää pinnalla.

Hyviä uutisia, todella. En enää pelkää piileviä, vakavia sairauksia. Että tytär löytää äitinsä tajuttomana ja jää yksin.  

Aivovamman jälkitilasta: http://www.terveyskirjasto.fi/xmedia/duo/duo94334.pdf

Rakastuminen ja siihen liittyneet päätökset ovat ihan toinen tarina, joka liittyy toki sekin aivoihin, mutta enemmänkin kemiaan ja lapsuuden rakkausoppeihin kuin fysiikkaan.

Kaiken syitä ja seurauksia pohtiessa kirjoittelin viidennen kirjani, joka ilmestyy sitten joskus. Mm. siitä, miten 47-vuotiaan elämä alkoi muistuttaa lähinnä Absolutely Fabulousin Patsya. Mielessä soi vuorotellen Tavaramarkkinoiden Kevät ja Isä Meidän. Viisasten juomaa tuli nautittua pullo pojanpoikineen lemmen liedellä kärventyneitä käpäliä nuollessa.  

Hiukan liian rajusti ravistettu naarasleijona jatkaa juppihullun elämää kohti kevättä ja kesää, onnellisena. ❤

Life begins where fear ends – Osho

images-34

Elämä alkaa vasta, kun pelko väistyy. Ja miten pelko väistyy?

images-35

Action cures fear, eli toiminta karkoittaa pelon. – David J. Schwartz.

”Entä jos en onnistu?” Entäpä jos lähdet matkaan niin, että olet valmis eksymään ja epäonnistumaan monen monta kertaa. Pelko väistyy. Me pelkäämme, että tilaisuuksia on vain yksi. Ja että turvallisinta on olla avaamatta ovea lainkaan. Mutta…

635584461033499211-1709589153_When-one-door-opens-2-vinyl-wall-design.imgopt1000x70

Aina. Itse asiassa ovia paukkuu kiinni ja auki vähän väliä, kuin tuulisena yönä autiotalossa. Sellainen juuri on harhamme ”hyvästä elämästä”, mielikuva elämästä, jonka itse rakennamme, sisustamme ja jota remontoimme.

Elämä yrittää hälventää tuota harhaa järjestämällä tuon tuostakin tuulisia päiviä, ”yllätyksiä” – jotka ovat lopulta elämää itseään. Sillä elämä on vain ja ainoastaan parasta ennen huomista.

Hyvää juuri tätä päivää! ❤