Kansainvälinen SUP-valmennustaho Paddle Monsters järjesti äskettäin kilpailun: Solo virtual race, 5 kilometriä GPS-mitattuna, jokainen omilla asuinseuduillaan. Olin tosi motivoitunut tästä, kun koronan vuoksi tulevan kesän aloitukseen ja peräti koko kesään on tullut epävarmuutta. Joudutaanko kisoja siirtämään ja sairastanko itse millaisin mahdollisin jälkiseurauksin…

Aikaa suoritukseen oli kaksi viikkoa. Meloin ensimmäisen kokeilun, jossa jouduin kuitenkin pysähtymään pari kertaa jäälauttojen vuoksi, vaikka keskivauhti ja yhteenlaskettu aika olisi ollut tosi hyvä. Toisella kerralla meni jo ihan mukavasti, mutta tuuli 4 m/s, mikä vaikutti loppuaikaan. Sitten koitti päivä, jolloin tuulikin vain 2 m/s herättyäni aikaisin aamulla, joten lähdin vesille suoraan aamiaispöydästä. Panostin siis ”huvikseni kunnolla” tähän kisaan, ja olin tyytyväinen loppuaikaan, mutta en sijoitukseen. Hämmästyttävästi useampi minua vanhempi jenkkinainen meloi paljon kovempaa.

Online-keskusteluista huomasin, että olikin sallittua vetää koko 5 km yhteen suuntaan ja siis meloa vain myötätuuleen. Mitä hitsiä?! Sama kuin olisi pyöräilyn tempoajo yhteen suuntaan ja se, joka löytää parhaimman tuulisen paikan, voittaa helpoimmin. Harmitti hiukan, vaikka kisa olikin hengeltään leikkimielinen. Kisa oli maksullinen, osallistumismaksut menivät hyväntekeväisyyteen. Olisi tosi kiva tietää, millaisia aikoja oikeasti melottaisiin, jos olosuhteet olisivat suunnilleen samat. Coach Larry Cain 57v veteli 2,5 km joella myötävirtaan ja takaisin vastavirtaan yhteensä alle puoleen tuntiin.

Meillä on Suomessa SUP-liiton GPS challenge, joka on käynnissä koko ajan. Matkoja on 1 km, 5 km ja 10 km ja säännöt ovat reilut, edestakainen reitti (lähtö ja maali samassa kohtaa). Larry olisi vetäissyt tuolla treenikisa-ajalla helposti Suomen rankingin kärkeen. Tästä voi tehdä sellaisia johtopäätöksiä, että ikä ei määritä SUP:issa menestymistä ollenkaan samalla tavoin kuin vaikkapa kestävyysjuoksussa, jossa yli 40-vuotiaat eivät juuri patsastele yleisten sarjojen palkintopalleilla ja viisikymppiset kisaavat enää vain seniorisarjoissa. SUP:issa voi pärjätä isommissakin kisoissa vielä viisikymppisenä. Kesää ja tulevia vuosia odotellessa taidan repiä onnistumisen fiiliksiä GPS challengeista, vaikka meidän Suomen naisten sarjassa on vähän yksinäistä tällä hetkellä… pahimmat vastustajathan ovat aina kello ja matka.

Harrasteurheilijoille paras kisatapahtuma on mielestäni sellainen, jossa:

1) Voi haastaa itsensä. Ei välttämättä tietty sijoitus tai entistä parempi aika, vaan esimerkiksi se, että jaksaa jo viidettä vuotta juosta puolimaratonin, selviää haastavasta reitistä tms.
2) On mukava elämys, esimerkiksi kauniit maisemat, mielenkiintoinen tapahtumaympäristö, hyvää seuraa ja toimivat kisajärjestelyt.
3) On tilaisuus iloita onnistumisista – esim. kisan jälkeen vaikka yhteinen ateria, special-haastavissa kisoissa t-paita tms. muistoksi, sijoitus- ja arvontapalkintoja, valokuvia kisasta saatavilla ja joku tekee kisaraporttia jälkifiilistelyyn.

Tämänkertaisesta kisapuuron hämmentämisestä kehkeytyy erityisesti yksi päätelmä: kuntourheilun ytimessä on onnistumisen kokemus, jonka voi saada hyvin monin eri tavoin. Valitsemansa lajin taidoissa tai tiedossa edistyminen eli oppimiskokemus tuottaa sitä. Suoritekertojen, harrastusvuosien tai kilometrien kerryttäminen samoin, ja myös onnistunut valokuva lenkin varrelta, jonka kautta voi jakaa kokemuksen muiden kanssa.

Ihminen elää elämäänsä etsien onnellisuutta, ja erityistä onnea on saada tehdä jotain sellaista, mistä nauttii ja edistyä siinä. ❤️