Vuosi tavoitteellista treenausta on lyhyt aika – ja samalla pitkä. Tällaisena hyvinkin tietoisesti rajattuna aikana tulee havainnoitua ja pohdittua tavallista herkemmin erilaisia tekijöitä, sisäisiä ja ulkoisia.

Kylmässä ja hämärässä kevättalvessa ei oikeastaan ollut sen parempaa tekemistä kuin tuijottaa sykemittaria ja kelloa. Oli itse asiassa hyvinkin inspiroivaa tehdä numeropohjaisia treenejä, joissa lasketaan minuutteja ja tehoportaita. Etenkin, kun tulokset paranivat koko ajan. Tai ehkä juuri siksi. Onnistuminen on koukuttava tunne. Se ruokkii hallinnan harhaa.

Harmaan ja syksyisen, tuulisen alkukevään jälkeen jossain pilvimassojen yläpuolella olikin vaivihkaa kypsynyt kunnon kevät, aurinkoisen virkeät aamut ja linnunlaulun säestämät illat.

Ja niin aistini muistuttivat, miksi olen rakastunut tähän lajiin aikanaan. Liikunta vesillä on vielä upeampaa kuin maastopyöräily tai juoksu hienoissa maisemissa. Se on pala taivasta koettuna veden päällä seisten! Ajatukset lennähtelevät kepeinä ja vapaina, aivokoneisto ikään kuin kaatuu aaltojen nojatuoliin katselemaan rennosti taivaalle, avoimin mielin. Katse lepää horisontissa, korvat nauttivat meren äänistä. Ilo syttyy itsekseen auringonsäteiden leikistä veden pärskeissä. Luovuus koskettaa kevyesti kutittaen tuulessa.

Joskus keho kaipaa ja sää suosii reipasvauhtista lenkkiä, joskus taas leppoisaa menoa. Ja kun sataa vaakasuoraan, voi käydä vaikka juoksulenkillä, saunomassa ja salilla – tai katsoa leffan kotona.

Koskaan ei pidä lähteä vesille, mutta aina saa. Siihen se kaikki kiteytyy: täydellinen vapaus.

Asiallisemmin ilmaistuna suppailusta nauttivat keho, mieli ja aistit.

Paitsi jos tuijottaa kelloa ja mittaria.

Lähtökohtaisesti kilpaurheilun idea on, että treenataan enemmän ja kovempaa kuin se, mikä tuntuu mukavalta. Sitä kutsutaan kehittäväksi harjoitteluksi ja nousujohteisuudeksi. Se on määrätietoista suorittamista, eli työtä. Se ei siis ole perusolemukseltaan rentoutumista ja virkistymistä, joita toki tarjoillaan vähän ohessa, pikanttina höysteenä.

Hommahan menee niin kilpaurheilussa, että kun halutaan tuloksia, tehdään työtä sen eteen. Motivaationkin eteen tehdään työtä. Mitä milloinkin huvittaa, on sivuseikka.

Aurinko ja merimaisema ovat näin ollen sivuseikka, sykemittari on hyödyllisempi kuin luonto. Karusti kiteyttäen: on tärkeämpää katsoa kelloa kuin horisonttia.
Onko todellakin näin?

En osannut odottaa joutuvani tällaisen kontrastin ja peräti hyvin konkreettisen valintatilanteen eteen.

Olin potenut pari viikkoa jotain mystisen väsyttävää virusta. Kroppa tuntui hiekkasäkiltä, jota piti raahata mukanaan. Intervallitreenejä oli ensimmäistä kertaa syksyn aloituksen jälkeen pakko jättää väliin. Katselin haikeana merelle, kun kävelytin koiraa. Vilkaisin lamaantuneena Garmin Connectin lukuja ja tylyä käyrää, jonka suunta oli ensimmäistä kertaa alaspäin.

Oliko minulla ikävä isompia numeroita ja sitä viivaa, jonka nousukulma on tavoitteen mukainen, vai Itämeren vapautta, Suomen kevääseen heräävää saaristoluontoa? Sitä, josta olen oikeutettu nauttimaan, kun jossain muualla maailmassa eletään karanteenissa sisätiloissa?

Kun tuskallisen monen päivän jälkeen tunsin oloni terveemmäksi, oli edessä valinnan paikka. Aurinkoinen aamu, leuto tuuli. Rento lenkki kohti avomerta – vai ohjelman mukaan 30 sekunnin spurtteja satama-altaassa Garminia tuijottaen? Valinta oli selvä: Garmin sai jäädä hihan alle. Meloskelin kohti nousevaa aurinkoa, annoin katseen levätä laineilla. Nautin täydestä sydämestäni – ja yhtäkkiä näin hylkeen! Hauska vesseli putkahti milloin miltäkin suunnalta esiin vedestä ja taisi katsella laudalla seisojaa vähän ihmetellen.

Palasin virkeänä ja onnesta pakahtumaisillani rantaan lenkin jälkeen.
Enkä palannut takaisin tehokkaaseen harjoitusohjelmaan.
Vaikka edessä on järjellä ajatellen vain yksi kevät ja kesä, jotka voisin vallan mainiosti käyttää tehokkaasti treeniohjelmaan keskittyen, niin etenkin näiden koronankyllästämien viikkojen jälkeen se tuntuisi peräti rikokselta elämää kohtaan.

Treenaan kyllä jatkossakin, mutten enää ravihevosena laput silmillä. Voi siis hyvinkin olla, että huippukuntoni jäi maaliskuuhun. Voi olla, että kadun joskus keinutuolissa sitä, että olisin saattanut saada yhden kirkkaamman mitalin, jos olisin tuijottanut Garminia, enkä hymyillen hyljettä ja merta. Tai voi olla, että armollisesti dementoidun niin, etten muista mitään kilpaurheilusta, muistan vain tuon kepeän vapauden ja elämänilon merellä. Ja juuri siitä hylkeestä haluan kertoa mahdollisille lapsenlapsille, enkä esitellä pölyttyneitä pokaaleja.

Rakkaudesta liikuntaan, rakkaudesta luontoon, rakkaudesta elämään.❤️