Vesillä ehtii miettiä, arkisia aiheita ja syntyjä syvempiä. Tähän viikkoon on mahtunut tavallista isompia tunteita. Niitä on hyvä vähän reflektoida leppoisasti laineilla meloskellessa.

Työni ehdottomia helmiä on saada silloin tällöin tutkia ihmisyyttä yleisellä tasolla koskettavia, isompia ilmiöitä. Eezy Oyj:n tilaama työelämätutkimus on juuri tällainen. Tutkimme sitä, miten suomalaiset kokevat työelämän tunnetasolla ja millaista työn tekemisen otetta ja fiilistä työpaikoille kaivataan.

Nyt on sitten ihan valtakunnallisella tutkimuksella todistettu, että työelämä on kiireistä ja stressaavaa. Ja että hommat eivät ole selkeitä ja riittävän hyvin organisoituja työpaikoilla. Siitähän sitä stressiä aiheutuu jo paljonkin, kun ei tiedetä, mitä meiltä oikeasti odotetaan tai mihin tämä laiva on menossa. Turvallisuuden tunnetta kaivattiin paljon jo ennen koronaa.

Ilahduttavaa oli se, että kaikkein eniten työpaikoille kaivataan lisää kannustavaa kokemusta. Me suomalaisethan emme ole siinä järin hyviä. Osaamme paljon paremmin ”dumata” kuin rohkaista ja tsempata – lähtien ihan peilistä, eli siitä, miten itsellemme puhumme. Ken kuuseen kurkottaa… parempi olla yrittämättä, ettei epäonnistu. Elämä itsessään ja työelämä tänä päivänä ovat kuitenkin niin vaativia lajeja, että tässä on tarpeen saada aikaan kokonaisen vuorovaikutuskulttuurin murros. Mikä fantastinen mahdollisuus, eikö? 🤓

Melon nyt uudella laudalla, jonka merkki on SIC. Siitä saa väännettyä monta sicahauskaa sanaleikkiä! Haluan kuitenkin myös löytää laudasta sielun, sen sijaan että se on vain kasa materiaalia.

SIC tulee sanoista Sandwich Islands Composites. Siitä ei vielä sielua loihdita, joten mietin, mitä muuta kirjaimista saisi irti.

S = social, sosiaalinen. Kuulun globaaliin suppailijoiden heimoon, suomalaisten suppaajien iloiseen joukkoon. Työssä kuulun konsulttien ja kirjoittajien joukkoon.

Inhimillisen perustarpeen eli kuulumisen jälkeen seuraava kysymys on, miten kuulun yhteisöihin? Millaista energiaa tuon niihin? Tutkimuksen mukaan siis töihin olisi hyvä tuoda eniten lisää kannustavaa energiaa, turvallista ilmapiiriä sekä selkeyden ja hallinnan tunnetta. Tässä on jo liikaa yhdelle ihmiselle, jokaiselle riittää oma tehtävänsä.

Ratkaisu löytyy seuraavasta kirjaimesta: I = integrity. Se voisi olla myös itsetuntemus. Taitoa seistä aidosti ja rehellisesti niiden arvojen takana, joihin uskoo ja joita haluaa edistää maailmassa. Olemme erilaisia; toisen vahvuus on lempeys ja rauhallisuus, toisen taas rohkeus ja nopeus. Kaikkia tarvitaan, yksi ei riitä. Parasta onkin toimia omista luontaisista vahvuuksistaan käsin.

Tätä pohtiessani havahdun siihen, kuinka paljon käytän voimavaroja turhaan yrittäen olla lähimmäisilleni jotain sellaista, joka on vastoin synnynnäistä temperamenttiani ja lapsuuden kasvueväitä. Minun on helpompi olla rohkea ja avoin innostaja kuin hellä ja kärsivällinen huolenpitäjä. On raskasta yrittää ylläpitää sosiaalisia rooleja, jotka ovat oman luonteen vastaisia. Tähän tarvitaan itsetuntemusta.

Entäs C sitten? Competence, kyvykkyys. Jotta olisi mitään annettavaa sosiaalisissa yhteisöissä, kaiken pohjalle tarvitaan voimavaroja, fyysistä ja henkistä terveyttä. Simppelisti siis riittävä liikunta, lepo ja ravinto. Kun nämä ovat kunnossa, on kapasiteettia myös toimia muiden hyväksi ja kehittää omia kykyjään olla vuorovaikutuksessa, kannustaa – rakastaa.

Kompetenssiin liittyen kävin tällä viikolla urheilukardiologilla keväällä kovien suoritusten aikana ilmaantuneiden rytmihäiriöiden vuoksi. Vähän toisenlainen ultraäänitutkimus kuin missä viimeksi olen ollut 14 vuotta sitten.

Hyvät uutiset olivat, että sydämeni on silminnähden iso ja vahva urheilijan sydän, eikä suonissa näy plakkia vuosikymmenien suklaansyönnistä huolimatta. Mutta joku kammio on lievästi laajentunut ja joku läppä vuotaa vähän. On mahdollista, että tämän kesän – tai koko loppuelämän – kisasuunnitelmat peruuntuvat. 25.6. saan kuulla rasitus-EKG:n jälkeen, saanko vetää vielä täysillä. Entä jos en?

Minulle tyypillistä on ”vetäytyä luolaan”, kuten tänne vesille pohtimaan, entä jos ja mitä sitten. Palaan ajatuksissani takaisin I:hin, itsetuntemukseen. Ultramatkojen kisoissa ei tarvitsisi mennä kovaa, vain pitkään… mutta lopulta tärkeintä eivät ole sekunnit, vaan vuodet.

Vaihdoin eilen muutaman sanan pihapiirissä asuvan yli 80-vuotiaan rouvan kanssa, joka on seurannut meidän perheen edesottamuksia jo ennen Millin syntymää. Hän sanoi: ”Sinä olet ihan valtavan hyvä äiti. Olen monesti ajatellut tässä vuosien varrella, että juuri sinun kaltaisesi haluaisin äidikseni seuraavassa elämässä.”

Note to self: kannustamiseen ja rakastamiseen ei tarvita anaerobisen kynnyksen ylittäviä sykkeitä. ❤️