Rahan valta ja merkitys on yllättävän iso työsarka. Vaikka haluamme uskoa, että rahalla ei ole meille juurikaan merkitystä, eikä ainakaan siihen, miten koemme toiset ihmiset, se ei ole näin. Jopa meillä Suomessa on melko selkeät sosiaaliluokat.

Nuorena näiden vaikutus on vielä pieni: lukioon ja yliopistoon pääsyyn ei vaikuta raha. Aikuisiässä ja perheellistymisen myötä ihmiset kuitenkin usein rakentavat elämänsä todennäköisimmin sellaiselle sosiaaliselle reviirille, joka vastaa heidän lapsuudenaikaisia olosuhteitaan. Perhetuttavat, työtoverit, harrastukset ja vapaa-ajan viettotavat muovautuvat muistuttamaan lähipiiriä. Ylempään reviiriin on luontevampaa pyrkiä ja helpompaa sopeutua, vaikkei aivan yksinkertaista – selätettävänä on alemmuudentunne. Jos elämäntilateen äkillinen muutos heittää ihmisen elintason selvästi alemmas, menettää hän paljon isompia asioita kuin pelkkää rahaa.

On periaatteessa yksinkertaista noudattaa järkeviä neuvoja rahankäytöstä, kuten suunnitella ruokaostoksia tarkemmin ja ostaa vaatteita käytettynä. Paljon vaikeampaa on valmistautua tilanteeseen, jossa jää vapaa-ajalla entisten tuttavapiirien ulkopuolelle, sillä ei ole varaa tuliaisiin tai tilaisuuteen sopiviin vaatteisiin, eikä voi kutsua toisia kylään. Ei ole pihaa eikä grilliä, eikä rahaa totutun tasoisiin tarjottaviin. Seuraavana päivänä pihalla muistellaan nauraen viikonlopun iloisia hetkiä puutarhakutsuilla, yrität hymyillä väkisin mukana. Tai kun seurustelukumppani kokee kiusalliseksi tilanteen, jossa hän joutuisi maksamaan toistuvasti ravintolalaskuja, sillä haluaisi nauttia elämästä oman ansiotasonsa mukaisesti, mutta toisella ei ole varaa siihen. Epäonnistumisen kokemus periaatteellisella tasolla merkityksettömässä asiassa eli rahan hankkimisessa aiheuttaa pieniä, mutta kivuliaita henkisiä viiltohaavoja.

Hyvä ystäväni pyysi minua taannoin mukaansa juhlaillalliselle. Kieltäytyin, sillä minulla ei ollut iltapukua, siihen sopivaa laukkua, juhlakenkiä ja varaa kampaajaan. Hän tarjoutui auttamaan näiden hankinnassa. Kieltäydyin silti, sillä tiesin, kuinka hirveältä tuntuu olla tuhkimona tilaisuudessa, jonka kaltaisissa olin aiempina vuosina käynyt sujuvasti muutaman tunnin varoitusajalla. Olisin ikään kuin päässyt lahjana näyttelemään muutaman tunnin ajaksi omaan entiseen elämääni. Ei kiitos!

Olen käsitellyt yllättävän paljon suhdettani rahaan näiden haastavien vuosien varrella. Televisiosarjat ja elokuvat ovat oivallista materiaalia erilaisten asetelmien tarkasteluun. Norjalaisessa sarjassa Exit esitettiin todellisuuteen pohjautuvaa finanssialan miesten elämää. He käyttivät puolet energiastaan intohimoiseen rahan tekemiseen, toisen puolen energiastaan rankkaan viihteeseen, lähinnä päihteisiin, seksiin ja nopeisiin autoihin. Rankka työ, rankat huvit. Kaikki kuitenkin joka päivä itse tehtyjä valintoja. Ylettömän kiihkeää elämää ei ole mahdollista pysäyttää iltaisin lasten kanssa leikkimiseen, rauhoittua läsnäoleviin kohtaamisiin. Rakkauden viheriöt kuihtuivat, jäljelle jäi vain vauhtisokeus ja sen aiheuttamat tuhot. Miesten puolisot osallistuivat peliin omalta osaltaan elintasosta nautiskelijoina. Kaikki olivat syyllisiä – tai oikeastaan yhteiskunnallisen näkymättömän pelin uhreja.

Emme suinkaan elä tasa-arvoisessa maailmassa. Mies, jolla on paljon rahaa, saa kaikin mokomin olla hankala, itsekäs ja ruma. Eikä naisen, joka on kaunis ja lämminsydäminen, tarvitse pitää taloudellisesti huolta edes itsestään, sponsoreita löytyy. Toimivatko roolit toisinpäin: komea ja lämminsydäminen mies, jota rikas ja ruma, hankalaluonteinen nainen elättää? Näin päin käännettynä rooleissa loistaa hyväksikäytön leima. Rahalla on valtaa, ja valta puhuttelee alitajuisesti meitä luontevampana osana maskuliinisuutta. Uros valloittaa ja puolustaa, omaisuutta ja perhettä. Naisen rooli tarinoissa on hyväsydäminen ja kaunis, bonuksena mahdollisesti myös älykkyyttä, jota hän käyttää etenkin virikkeiseen seurusteluun miehelle tärkeissä sosiaalisissa tilanteissa.

Tasa-arvo tästä näkökulmasta tarkoittaisi modernissa maailmassa, että pariskunnat tekisivät yltiöpäisesti töitä ja käyttäisivät pääosan energiastaan valitsemallaan urakentällä, jollei vallan tavoitteluun ja maineensa hallitsemiseen, niin vain ”intohimosta työhön”. Kalenterista löytyisi aika ajoin pari slottia, jolloin nautitaan koko rahan edestä. Lasten hankinta kannattaa hoitaa tehokkaasti, vaikkapa palkata lastenhoitaja, jotta pääsee pian taas edistämään tärkeää uraa. Kuinka kaukana raha ja maine ovatkaan aidosta onnellisuudesta? Silti meitä kiehtoo niiden tuoma valta, jolla saa arvostusta, huomiota. Ja huomiohan on kaukaista sukua rakkaudelle. Yritämme tehdä kömpelöjä kompromisseja, jotta jaksaisimme roikkua tässä pelissä riittävän pitkään. Kerran elämässä kahden kuukauden irtiotto kahden viikon sijaan, tekipä todella hyvää!

Oikotie onneen on tärkeydestä ja koko valtapelistä luopuminen, omasta tahdosta tai olosuhteiden pakosta. Ulos johtava ovi on raskas avata. Sen kahvassa on tahmeaa häpeää, yksinäisyyteen johtavaa epäonnistumisen tunnetta. Ilman näihin tarttumista ei pelistä pääse ulos.

Ulkona odottaa vapaus – vaarallinen vapaus. Ilman rahaa ei voi elää. Vapaus tarkoittaa sitä, että joka päivä saa valita, mihin energiaansa ja resurssejaan käyttää. Vapaus edellyttää vastuuta. En voi noin vain jättää ruokaa hankkimatta ja laskuja maksamatta. Vapaaehtoinen luopuminen hankitusta omaisuudesta, elintasosta ja siihen liittyvistä mukavuuksista on tuskallista ja työlästä, vasta vuosien myötä palkitsevaa, vahvistavaa ja elämää rikastavaa. Stressi, kiire ja ansaitut nautinnot on paljon helpompi, mutta ajan kuluessa elämää köyhdyttävä tie.

Vapautta tekee hyvää harjoitella; se on samalla kuin henkivakuutus yllättävän elämäntilanteen varalta. Kun ajan omalla autollani parkkihalliin ja nousen hissillä suoraan ostoksille, elän laput silmillä ja vältän kohtaamisen metroaseman ulkopuolella istuvan kerjäläisen kanssa. Minun ei tarvitse valita, kohtaanko hänet vai katsonko muualle.

Jokaisen itseluottamus on sidoksissa siihen, miten koemme itsemme suhteessa muihin. Rakennamme itseluottamustamme ja manageeraamme mainettamme myös olemalla ystävällisiä, huomioivia ja anteliaita. Emme ehkä tarkoituksellisesti, vain alitajuisesti. Ostamme teoillamme muiden hyväksyntää ja ihailua. On aivan yhtä inhimillistä rakentaa itseluottamusta olemalla vaatimaton ja antelias, kuin pörhistelelmällä höyheniään näyttävillä vaatteilla tai kunnianhimoisesti jahdatuilla titteleillä. Kaikki me olemme vajavaisia.

Tunnustan nauttivani hetkistä, joissa voin bondata bisnesihmisten kanssa ja oleskella rennosti luksuspuitteissa. Koin suurta tyydytystä pari vuotta sitten Lontoon kalleimman hotellin sviitissä, jonka järjestin itselleni ja tyttärelleni. Niin turhamaista ja samalla symbolisesti korjaavaa! Näytin ruusunlehtikylvyssä loikoillessani kuvitteellista keskisormea niille, jotka ovat käyttäneet minun rahojani ja nousseet pöydästä, kun laskua tuotiin. Vaikka samalla olen toisaalle itse velkaa ja voisin juuri tällä rahalla lyhentää sitä.

Vapaus tarkoittaa sitä, etten voi asemoida itseäni viattomaksi. En voi noin vain astella yhteiskunnasta syrjään ja kirjoitella mietelauseita muiden verorahoilla kustantamassa kirjastossa. Enkä voi kiihdytellä uraputkessa kohtaamatta siihen kulutetun energian ja ajan vaihtoehtoiskustannuksia. Vastuuttomuutta on myös haluttomuus pyrkiä ymmärtämään toisten motiiveja: ”En voi käsittää, kuinka tuo tyyppi toimii noin! Eikö olekin typerää istua joka ilta kokouksessa!” Voin vaikuttaa itseäni vielä tyhmemmäksi leimaamani kanssakulkijan toimintaan parhaiten yrittämällä ymmärtää hänen motiivejaan – jotka ovat niitä samoja, jotka omaa käyttäytymistäni ohjaavat. Ensin malka omasta silmästä…niitähän riittää.

Iso askel vapauteen ja vastuuseen on kielenkäytön muuttaminen: mitä minun oikeasti täytyy tehdä, ja miten tekemiseni vaikuttaa lähimmäisiin? Täytyykö minun kirjoittaa tärkeää sähköpostia, kun tyttärellä on asiaa, vai valitsenko tehdä niin? Jokaisella valinnalla on hintansa, ja maksun aika koittaa, useimmiten viiveellä ja yllättäen. Elämämme lopussa kysymme itseltämme vain: rakastinko, opinko rakastamaan? ❤️