Vuosi sitten aloitin tämän kisaprojektini, tavoitteena supin pitkän matkan sm-kisoista mitalisija 2020. Tässä nojatuolissa on mukava reflektoida vielä kerran koko vaiherikasta vuotta.

Tämä projekti ei itse asiassa lähtenyt omasta ajatuksestani. Viime vuonna, kun tulin SM-kisoista kotiin, sanoin Milli-tyttärelleni, että kyllä kaikkein harmittavin sijoitus on neljäs tila. Ainoa neljäs sija, josta olen ollut onnellinen, oli Havaijin Ironmanin 4. sija alle 25-vuotiaiden sarjassa, a loooong time ago. Tähän Milli tokaisi, että mikset sitten treenaa vuotta ja mene ensi vuonna uudelleen?! Miksipä en, tarkemmin ajatellen. Ja niin käynnistyi projekti, johon sisältyi lopulta todella yllättäviä käänteitä. 

Ensimmäinen päätös, jonka tein, oli treenaaminen niin järkevästi kuin pystyin. Ei siis fiiliksen mukaan. Kun on marraskuu, sataa räntää vaakasuoraan, on pimeää ja työprojekti kesken, ohjelmassa on 6 x 500 metriä melontaa minuutin palautuksilla. Nousen viideltä, teen työt ja lähden vesille lounasaikaan, kun aurinko ”nousee”, vaikkei sitä näy… Sain suurta tyydytystä siitä, että tein treenit niin kuin pitikin, söin ja lepäsin paljon oikeaoppisemmin kuin nuorena urheilijana. En innostunut treenaamaan liikaa. Kävin testeissä Helsingin Urheilulääkäriasemalla ja sain hyvät ohjeet optimaalisiin syketasoihin ja treenikuormituksiin.

Yhtään viikkoa ei viime talvena jäänyt jäiden vuoksi väliin melomisten suhteen. Syksystä, talvesta ja kevättalvesta jäivät mieleen toisaalta upeat auringonnousut, toisaalta kovat kelit, jäinen lauta, ikuinen merituuli ja avomeren aallokko, ja joskus pieni pelko sitä, ehtiikö rantaan ennen auringonlaskua.

Ja sitten tietty ihanat juoksumattovedot – rakastan kovavauhtista juoksua – ja soutuergometrin humina verenmaku suussa. Larry Cainin valmennuksessa voimatreeni oli vaikein rasti, jouduin pudottamaan sen murto-osaan ensimmäisen Larryn ohjelman jälkeen. Olen tottunut vääntämään rautaa ja vetämään leukoja, mutta voimatreeniä olikin yhtäkkiä monta tuntia viikossa ja todella paljon lajivoimaa palvelevia liikkeitä, joita en ollut koskaan tehnyt. Tuli olkapääkipua, polvikipua ja koko kropan yleisjumi, joten pudotin osia kerrallaan voimaohjelmasta pois.

Oli vaikea päätellä, mikä johtuu kehittävästä epämukavuusalueesta ja mikä taas on liian iso muutos aiempaan treenaukseen. Kun motivaatio alkoi takkuilla kevään tullessa, siirryin takaisin Elias Lehtosen ohjelmaan, jota olin noudattanut aiemmin.

Korona-ajan aluksi vain iloitsin siitä, että pääsin etäpalaverien ansiosta yrittäjän vapauttakin vapaammin vesille keskellä päivää. Mutta huhtikuussa sairastuin yllättäen kummalliseen tautiin. En ole juuri koskaan sairaana, nyt olin vatsataudissa ja sen jälkeen kovassa kuumeessa pari päivää. Ensimmäistä kertaa Remu-koiran viisivuotisen elämän aikana en pystynyt viemään sitä ulos, saati hakemaan edes vettä hanasta. Onneksi Milli on jo teini ja pystyi auttamaan. Tauti ei tarttunut häneen. Eräänä yönä tuntui, kuin joku olisi istunut rintakehäni päällä. Koska mitään yskää tai kurkkukipua ei ollut, en ajatellut, että se olisi voinut olla koronaa.

Olin yhteensä kolme viikkoa melko voimaton. Kun yritin treenata yhtään reippaammin, syke pomppasi ylös. Ja sitten alkoivat rytmihäiriöt. Koska minulla oli ollut satunnaisia lyhyitä rytmihäiriöitä kovatehoisessa rasituksessa jo vuosia, varasin suoraan ajan urheilukardiologille. Sain ajan vasta kesäkuun alkuun. Treenailin kevennetysti kykyjeni mukaan, mutta hapenottokyky laski jonkin verran näiden viikkojen aikana.

Loistava kardiologi Kirsi Korpi Sydänsairaalasta ymmärsi, että minulla on tärkeä 😝 tavoite, sm-kisat. Koska sydämen ultraäänitutkimuksessa löytyi erinäistä vikaa, aorttaläpän vuotoa ja muita urheilijalle tyypillisiä muutoksia, hän piti hyvin mahdollisena, että minulla on pitkästä kestävyysurheilutaustasta johtuen eteisvärinää. Seuraavaksi tehtiin muutaman vuorokauden holter-mittaus, johon ei tallentunut rytmihäiriöitä. Sitten rasitus-EKG, jonka jälkeen kuukauden mittainen ekg-tutkimus. En saanut lääkäriltä lupaa treenata kovaa kesällä. Tärkeämpi tavoite oli kuitenkin loppuelämä…

Ehdin kesällä käydä läpi sitä, etten ehkä voi koskaan enää osallistua edes kuntourheilukisoihin tai treenata hikitreenejä. Se oli yllättävän kova paikka. Iso osa itseluottamuksestani ja identiteetistäni on rakentunut lapsesta asti urheilun ympärille. En ole koskaan ollut mikään ulkoilija-retkeilijä, olen urheilija. Pidän haasteista ja kilpailemisesta, vaikka vain itseäni vastaan. Urheilu on aina ollut minulle tärkeä keino käsitellä stressiä ja toipua henkisistä takapakeista.

Ja yhtäkkiä olin sydänvikainen, eikä ollut mitään, mitä olisin voinut tehdä, jotta paranisin. Lepo ei paranna, terveelliset elämäntavat eivät auta. En ollut ollenkaan valmistautunut siihen, että urheilu-urani voisi loppua jonkun toisen päätöksellä.

Yritin tyypilliseen tapaani järkeillä, enkä uskaltanut tunnustaa, kuinka kova isku tämä oli. Facebookiin kuitenkin päivitin siitä, ja kyyneleet silmissä luin FB-kaverieni ja ystävieni rohkaisevia ja lohduttavia sanoja. Luin niitä monta kertaa, ettekä uskokaan, kuinka paljon ne merkitsivät. KIITOS!

Millille sanoin elokuun alussa jo lautojen lisäksi ”maani myyneenä”, että tämä on nyt tässä, mitalit on nyt hankittu nuoruudessa, en onnistunut tässä projektissani. Tähän Milli totesi, ettei sillä ole mitään väliä, montako sm-mitalia minulla on. Ei tietenkään, sanoo järki. Onneksi ihminen ei kuitenkaan elä järjellä. ”Järkevästi” ajatellen ei kannattaisi haaskata aikaa urheilukisoissa. Eikä järkevästi ajatellen kannattaisi hankkia lapsia tai koiria.

Eteisvärinää ei lääkärin yllätykseksi pitkästä ekg-tutkimuksesta löytynyt, mikä oli loistava uutinen. Sydämen rakenteellisia muutoksia seurataan jatkossa, enkä revittele jatkossa suorituskyvyn äärirajoilla, mutta nämä keväällä ilmenneet pahemmat rytmihäiriöt johtuivat todennäköisesti tuon kevään virustaudin jälkiseurauksista. Olin kuitenkin koko kesän välttänyt anaerobisen kynnyksen ylityksiä ja sain lopullisen luvan osallistua sm-kisoihin vasta 10 päivää ennen kisaa.

Mietin, menisinkö kilpasarjaan tasaisella melonnalla vetämättä täysiä, mutta päätin mennä kuntosarjaan pumpattavalla laudalla, sillä olin jo myynyt kyynelten kera kisalautani, enkä toden totta kaikkien treenituntien ja koettelemusten jälkeen haluaisi olla taas neljäs.

Oli kuitenkin kivaa lähteä kuntosarjaan sm-kisatapahtumaan. Kun ajelin kohti Vuosaarta ja kisapaikkaa, radiossa soi Sian hitti Greatest: ”Don’t give up, don’t give up, I won’t give up, no, no, no…” Kyyneleet nousivat silmiin, onnen kyyneleet kuitenkin. Olen hengissä, olen työkykyinen, pystyn rakastamaan läheisiä ja lähimmäisiäni, rakastan tätä lajia! En tule enää rikkomaan fyysisen suorituskykyni rajoja yli 50-vuotiaana, mutta henkisiä rajoja rikon entistä enemmän.

Ilmoittautumispisteessä kuulin, että yksi kilpakumppaneistani oli sairastunut. Muutin hetkessä suunnitelmaa ja ilmoittauduinkin kilpasarjaan. Hiukan hirvitti, sillä en ollut tankannut hiilareita ja nesteitä, ja keli oli varsin haastava, kun reitin ulko-osuuksilla tuuli 7-10 m/s ja sivuaallokko oli todella vaikea rasti, ilmatäytteisellä ehkä vielä vähän hiilikuitulautaa haastavampi.

Lähdin matkaan rauhallisesti, vastatuuliosuudet tuntuivat voimatreenien ansiosta jopa helpoilta. Vaikka putosin kolme kertaa laudalta aallokossa, tein hötkyilemättä tasaisen suorituksen ja tulin maaliin kolmantena. Tuntui kyllä todella ansaitulta – voitolta!

Lopputulema tästä vuoden haasteesta: paljon työtä, suuri pettymys, iso helpotus, lopuksi voitto – ja lopulta jäljelle jää tärkein… se, miten näihin suhtautuu. Vaikka pinnan päällä säät vaihtelevat, pinnan alla on hiljaista ja rauhallista. Kiitollisin mielin ja nöyryyttä harjoitellen jatkan elämän oppilaana.