Selfie-Sanomien lööpit ja rivien välit

Olen 52-vuotias nainen, joka laittelee someen usein urheilusuorituksia ja lihasten pullistelukuvia. Miksi? Mitä haluan niillä kertoa? Tulla huomatuksi ja hämmästellyksi: ”Tsiigatkaas taas tänne, enkö olekin uskomattoman vahva (nainen)”?

Mitä etsimme ja haluamme viestiä muille silloin, kun postaamme kuvia itsestämme someen?

Jotkut jakavat enimmäkseen kuvia kasvoistaan, jotkut vaatteistaan tai vartalostaan, toiset aktiviteeteistaan ja aikaansaannoksistaan – miehet esim. kalasaaliistaan ja naiset kodeistaan. Ja sitten tilannekuvat pärstäkertoimella: jos olemme jossakin, kaikkihan ymmärtävät, että olemme siellä, vaikka itse puuttuisimme kuvasta! Kuka muuten ottaisi kuvan ja lähettäisi sen? Mutta vasta kuvassa esiintyminen luo katsojalle mahdollisuuden kohdata henkilö, hänen katseensa, vaikka vain kuvan kautta.

Ihmisellä on synnynnäinen ja läpi elämän säilyvä kaipuu tulla nähdyksi, kohdatuksi.

On myös tutkittu sitä, miten koemme toisten ihmisten selfiet: mitä enemmän ihminen postaa kuvia itsestään, sitä itsekeskeisempänä muut hänet kokevat – vaikka kuvien tarkoituksena on saada yhteys niitä katsoviin. Tarvitsemme toisiamme raadollisimmillaan vaikka vain huomaamaan itsemme.

Asetumme jokainen johonkin kohtaan pitkää janaa, jonka toisessa päässä on kaipuu läheisyyteen, yhteyteen, ja toisessa päässä itsenäisyyteen. Jottei asia olisi näin helppo, sijainti janalla vaihtelee erilaisissa tilanteissa. Ja näistä viestimme selfieillä. Päivällä itsenäinen, cool valtatien cowboy halaa illan yhteiskuvassa kaveriaan.

Tykkäilemme tietty toistemme päivityksistä, mutta erityisen usein peukuttelemme juuri toistemme selfieitä. Haluan viestiä tykkäämisillä ja kommenteilla, että näen sinut, että pysähdyin hetkeksi ja kuvittelin, millaista siellä on, josta postaat, tai että olen iloinen puolestasi.

Mutta entä ne omat selfiet: millaisena hahmona, ihmisenä, haluaisin liittyä muihin, olla osa yhteiskuntaa?

Jos saisin valita, tulisin koetuksi rentona, lämpimänä, rakastavana ja helposti lähestyttävänä, innostajana ja rohkaisijana, viisaana. Laulaja Joan Baezin tyyppisenä. Keventävänä – huumorilla ja naurulla, leikkisänä kokeilijana – ja syventäjänä oivalluksilla, läsnä olevana kuuntelijana, joka jakelee hyviksi arvelemia neuvojaan vuosi vuodelta harkitummin.

Miten tätä viestii urheilusuoritusten ja selkälihaskuvien jakaminen? Ei mitenkään! Pikemminkin uhoa – täältä pesee? Aika päinvastaista kuin tavoitteeni ihmisenä siis.

Näen itseni kuitenkin näissä kuvissa vähän eri tavalla. Itselleni selkäkuvista heijastuu sellaista voimaa, jota on puussa, jota myrskyt ja vuosikymmenet ovat riepotelleet, tuulet ovat vieneet lehdet ja yhä se seisoa jököttää uljaana pystyssä kalliolla – ja meinaa kasvaakin vielä vuosi vuodelta! Tehkää kaikin mokomin moottoritie tähän viereen, jos meinaatte! Minä ajattelin kyllä pysyä tässä, se sanoo, ja iskee leikkisästi silmää. Iloa ja ylpeyttä selviytymisestä näin pitkälle. Eli antakaa vain haasteita ja tehtäviä, en kaadu, olen kokenut ja vahva, kestän paljon! Tai jotain sinnepäin.

Mutta jos ei uho, niin ei tämäkään viesti ole tarkemmin ajatellen kovin viisas. Samalla viestin nimittäin, että pärjään tässä mainiosti yksin ja ilman apua. Olen se, joka ei tarvitse apua. Niinkö todella haluan elää? Ja antaa sellaista esimerkkiä muillekin?

Eihän se ole edes totta, joka hetki tarvitsen muita. Enkä pärjäisi päivääkään ilman muita, alkaen todella perustarpeista. Joku ihminen hoitaa vedenjakelua ja talojen lämmitystä. Syön toisten ihmisten kauppoihin järjestämää ruokaa. Ostan sitä rahalla, jota saan, kun osallistun konsultoimalla työkseni muiden bisneksiä. Palavereihin ajelen muiden tekemillä autoilla toisten tekemiä teitä pitkin.

Syvällä sisimmässäni koen, että minun on selvittävä vaikeuksista itse – vähintään niin itsenäisesti, että tajuan itse pyytää ja osaan hankkia sopivaa apua. Mikä ei siis poista tätä karua todellisuutta itsenäisesti pärjäämisen vaatimuksesta, jonka asetan itselleni ja tahattomasti esimerkilläni muillekin. Pitää osata vähintään itse pyytää apua, jos sitä tarvitsee.

Haluaisin tietysti olla se, joka entistä useammin huomaa, että joku saattaisi tarvita apua, ja tarjoaa sitä. Mutta en se, josta muut huomaavat entistä useammin (tai mieluiten ikinä!), että tuo taitaa tarvita apua.

Kun joku nuori tekee kanssani töitä, hän saattaa neuvoa, mistä jossain tietokoneohjelmassa löytyy jokin toiminto. En ole edes tajunnut etsiä tuota toimintoa. Ne hetket ovat kauhean noloja. Tunnen häpeää, kun en ole tajunnut olevani rajallinen (tyhmä, hidas ja liian vanha). Jos itse kysyn apua, se on vielä just just ok, silloinhan olen ”hyväksynyt rajallisuuteni”, sehän on kypsää ja aikuista, ”ymmärtää rajallisuutensa.”

Karu totuus tulee esiin juuri tuossa: jos kuvittelen ymmärtäväni rajallisuuteni, en ole sitä ymmärtänyt lainkaan! Vasta kun alan hyväksyä sen, että en ymmärrä alkuunkaan mittaamatonta rajallisuuttani, ettei minulla tule olemaan minkäänlaisia mahdollisuuksia edes hahmottaa ääretöntä rajallisuuttani koskaan, saatan kokea jokin pienenpienen hetkellisen välähdyksen todellisuudesta.

Antaudun muurahaiseksi, hetkeksi. Minulla on onneksi se vahva selkä, jaksan kantaa monta kortta kekoon. Onhan elämässä toki kyse siitäkin.

Kun yhdestä selfiekuvasta löytyy näin monia erilaisia kasvun versoja, joita kuvaa katsovien on mahdotonta hahmottaa, rohkaisen muitakin miettimään rehellisesti ja lempeästi selfiepeiliin katsoen: Mitä toivoisit välittäväsi kuvallasi muille? Mitä sinä itse tässä elämäntilanteessasi kaipaat? Mitä tuon kaipauksen alta löytyy?

Rakkaudella,

I ❤️

 

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s