Arvokisojen voittajat ovat tähtiä, onnellisia menestyjiä. Heidät halutaan erilaisiin tilaisuuksiin – tai tilaisuuksiahan järjestetään heitä varten. Lavalla heitä haastatellaan ja yleisö on intensiivisen kiinnostunutta vaikkapa siitä, mitä kyseisellä tähdellä on wc-lukemistona ja oliko hänellä lemmikkiä lapsena.

Nämä valovoimaiset menestyjät käyttävät tietyn merkkisiä vaatteita, urheiluvälineitä ja -varusteita.
Voittajatähtien maaginen loiste ikään kuin heijastuu tuotemerkkeihin. Hang aroundit, fanit ja wannabeet saavat osansa loisteesta logojen välityksellä. Tähti tulee niiden kautta ihan iholle.

Näin keski-ikäisenä sillä, osallistunko johonkin kisoihin ylipäänsä, ei ole mitään väliä kenellekään. Eipä juuri itsellenikään. Minustahan ei tule enää tähteä. Eikä yksi nanomillimetri superjoustoa tossun pohjassa muuta asiaa.

Mutta brändeillä on väliä. Nolottaa tunnustaa edes itselle, kuinka paljon. Lomalla oli pakko tallustella monta kilometriä päästäkseen ostamaan THE Merkkiä, jota ei Suomesta saa.

Brändin hankkiminen lupaa ja takaa tietyn tunnekokemuksen. Tällaista takuuta ei voi saada elämässä oikein mitenkään muuten. Valitsepa elävä ihminen seuraksesi, etkä koskaan voi tietää, mitä tunteita hän tuo tullessaan! Viihdesarjoistakaan ei saa aina juuri sitä fiiliscocktailia, jonka toivoisi.

Kun valitsin taannoin maastopyörää, olisi kaiken järjen mukaan pitänyt ostaa hinta-laatusuhteeltaan pätevä Canyon. Mutta Canyon on kuin tuotantopäällikkö, joka pukeutuu kauluspaitaan ja täyttää vastuullisesti exceleitään. Viikonloppuna hän huoltaa kesämökillä pieteetillä ruohonleikkuria ja muistaa laittaa aurinkovoidetta. Cannondale taas marssii johtoryhmän huoneeseen aurinkolaseissa, tennareissa ja farkuissa, saa porukan säpsähtämään ja sen perään nauramaan. Cannondale rikkoo rajoja ja avaa pelin, kun Canyon noudattaa muiden laatimia sääntöjä. Kummankohan kanssa haluaisin lähteä maastopyöräilemään?

Red Bull Alepan hyllystä ja elämä on hetken vapaata, vauhdikasta ja vaarallista, samalla coolin rentoa ja varmaa. Leveästi hymyillen kaadun suorin vartaloin jyrkänteeltä alas rotkoon ja luotan siihen, että varjo aukeaa ajoissa. Tai itse asiassa hyppäänkin avaruudesta, kuten Felix Baumgartner.

Nimesin Starboard Allstar-lautani syksyllä sattumoisin Felixiksi.

Olin kuitenkin aluksi pettynyt Felixiin. En saanutkaan toivottua nostetta. Suomen syksy saapui epäonnekseni Felixin mukana. Garmin-mittari ranteessa on kuin Canyon, se näyttää tylsästi samoja lukemia kerrasta toiseen. Huikea vauhdin tunne haihtuu kummasti, kun katsoo lukemia. Päivät lyhenevät, harmaantuvat, pimenevät, kylmenevät. Missä tähtihetket?

Mutta vähitellen jokin muuttui. Semi-reality alkoi sekoittua omiin kokemuksiin. Näin Instagramissa eri puolilta maailmaa, kuinka Felixini sukulaiset, samannäköiset Starboardit, vetävät huikeaa vauhtia hymyillen ja sixpackit vilkkuen aallokoissa jossain, missä on kesä. Suomen syysmyrskystä saikin etäisesti samoja viboja. Pientä aallolla ratsastusta jopa.

Me katselimme Felixin kanssa auringonnousuja ja auringonlaskuja. Sumuisia aamuja, muuttolintuja. Kuuntelimme veden liplatusta, löysimme meduusoja kotirannasta ja meloimme isoa laivaa karkuun. Hikeä, hengästymistä. Vesiroiskeita. Hiljentymistä. Tervettä väsymystä.

Vapaus. Aina.

Joululomalla se sitten tapahtui, aivan yllättäen: rakastuin Felixiin. Ehkä kulminaatiopiste oli eräs psykologisesti ratkaiseva retki, kun kamppailimme vaikeissa olosuhteissa kaksin merellä. Selvisimme, yhdessä.

Järki sanoo, että Felix pitää kesäksi vaihtaa nuorempaan ja hoikempaan. Felix on syntynyt 2019 ja leveyttä sillä on 23,5. Uusi sankari on syntynyt 2020 ja hän on vain 21,5 leveä. Kuin iskeäkseen silmää Felix kuljetti minua tänään leppoisasti läpi jäiden ja oli ehkä lahjonut Garminin näyttämään kauniita lukemia.

Kumpi on tärkeämpää, voitto ja menestyminen – vai rakkaus?

Ai niin, kyse on vain kahdesta esineestä. Mutta eihän se siltä tunnu.