Viimeiset kymmenen vuotta olen tavoitteellisesti treenannut himmailua urheilun saralla. Tein nimittäin tietoisen päätöksen, että niin kauan kuin lapsi on lapsi, haluan olla läsnä hänelle. Pidin kiinni parin kolmen tunnin kuntoiluista viikoittain, siihen mahtui työmatkapyöräilyä ja hölkkälenkki tai pallopeli lapsen harrastuksen aikana. Ei mitään aktiivista ja tavoitteellista liikuntaa kuitenkaan. Vaikea rasti.  

Olen tyytyväinen, että onnistuin tässä kymmenvuotisrupeamassa aika hyvin! Se ei ollut helppoa. Tuon kymmenen vuoden aikana opin jotain aivan uutta, nimittäin pitämään liikunnasta myös ilman kelloa ja tavoitteita. Ihailen ihmisiä, jotka pystyvät harrastamaan liikuntaa säännöllisesti ihan vain terveyden ja liikunnan ilon vuoksi. Minä en nimittäin ole sellainen ihminen. Olen kilpailuhenkinen. Etenkin itseni kanssa. 

Eksyinkin muutamiin sup-kisoihin useampi vuosi sitten, ja innostuin siitä harmillisen paljon, sillä yksinhuoltajana ja koiranomistajana ei lopulta kisareissuille voinut lähteä. Tunnin suppailu kerran viikossa onnistui sentään kyllä. Ja sup-opetustunneilla on ollut välillä mukana oikein pätevä pieni apuopettaja.  

Ilokseni meillä on Millin kanssa ollut yhteisiä liikuntahetkiä tosi monessa lajissa vuosien varrella. Ollaan käyty tietty suppaamassa, mutta myös uimassa, surffaamassa, ajamassa kartingia, kiipeilemässä, pelaamassa tennistä, hiihtämässä ja laskettelemassa, jopa skeittaamassa. Yhteisissä hetkissä liikunnan ilo suorastaan pakahduttaa! 

Viime talvena viitosluokalla Milli alkoi viihtyä yksin (puhelimella…) ja kaverien kanssa. Tilaisuuteni koitti ja palasin vuosien tauon jälkeen kuntosalille kerran pari viikossa. Ajelin myös hyvällä omallatunnolla squash-hallille lauantaisin ja ehdin jälkipeleillekin saunassa. Tämä oman ajan luksus olikin vasta alkusoittoa, sillä tänä kesänä alkoikin sitten ihan uusi aika. Ennen ”äiti, koska sä tuut kotiin”,  oli tarkoittanut ”tulethan pian”, nyt se tarkoittaakin ”ethän tule pian”. Teini-ikä! Ja yllättäen minulla onkin taas omaa aikaa harrastaa, vaikka joka päivä.  

Juoksin ja suppailin kesällä pari pidempää lenkkiä. Heinäkuussa päätin käväistä sup-kisassa. Jännitti tosi paljon, simahdanko matkalle, kun en ole tehnyt juuri mitään vauhdikasta urheilua vuosikausiin, enkä tuntia pidempiä lenkkejäkään. Jaksoin kaksituntisen kisan yllättävän hyvin ja taistelin loppukirikamppailussa maaliin asti, eikä häviö siinä harmittanut.  

Mietin sen jälkeen, kehtaisinko lähteä SM-kisaan. Kun pohdin ääneen, viisas Milli totesi: ”Jos jäät vikaksi, niin sit vaan treenaat vuoden lisää ja meet ens vuonna paremmassa kunnossa uudestaan”. Niinpä! Kisa meni ihan mukavasti siihen nähden, että takana oli moneen vuoteen vain yksi reipasvauhtinen veto Aulangon kisassa ja muutama vaivainen pidempikestoinen peruskuntoharjoite.  

Kolmaskin kisa mahtui vielä tähän kauteen, Lauttasaaren legendaarinen ympäripurjehdus (siis sup), jossa yllätysvastustajana oli merenkäynti. Mitali maistui siksi erityisen makealta.

Urheiluhistoriani on pitkä ja kilpailuista on laatikossa sm-mitaleita monesta lajista: alppihiihdossa kumparelasku ja hypyt, triathlon, maastopyöräily ja cyclo-cross. Ei siis suppailusta. VIELÄ. ; ) 

Olen nyt jo peruskuntokauden alussa ja rohkeasti kaksinkertaistanut treenimäärän huimaan 6 tuntiin viikossa, sillä luotan jo lapsena valettuun kuntopohjaan, Millin ikäisenä hiihdin 700km talvessa (Siis perinteistä. Ennen kuin siitä tuli sietämättömän noloa teini-iässä ja piti vaihtaa lasketteluun : ) Leposyke taas 38, ja salaisia aseitani yrittäjän arjessa ovat Ambronite, meal shakes & greens, Anyday-pähkinäpatukat ja tietenkin perusruokavalioon kuuluu vakiona 100g maitosuklaata päivässä. Koska elämä on…

Saas nähdä, mitä syksy, talvi, ensi kevät ja kesä tuovat tullessaan. Se on varmaa, että edessä on huumaavan nautinnollisia hetkiä paitsi vesillä, myös salilla ja poluilla hikoillen, sillä treenistä oppii nauttimaan aivan uudella tavalla, kun sinnittelee ilman haastavampaa treeniä kymmenen vuotta. ❤