Miksi urheilen?

Ostin taulun. Siinä on paljon harmaata, ja olen lapsesta asti inhonnut harmaata väriä.

Olin noin 11-vuotias, kun olin ollut isäni kanssa asioilla ja tulimme kotiin. Menin ensin sisään ja löysin keittiön sivupöydälle jätetyn äidin lompakon, ajokortin ja lapun, johon äiti oli kirjoittanut: ”Miksi surmasit satakielen?” Ymmärsin heti, mitä se tarkoitti. 

Isä otti lapun kädestäni ja löysi äidin sängystään. Hän laittoi oven kiinni ja jonkin ajan kuluttua kuulin isän vihaista puhetta, ”lähdetäänkö sairaalaan vai ei” ja äidin sopertavan jotain. Heidän parisuhteensa oli umpisolmussa. Tapahtuneesta ei 80-luvun tapaan puhuttu sen koommin. Jonkin aikaa tämän episodin jälkeen äidin tavarat pakattiin kuorma-auton lavalle ja äiti muutti pois. Vierailin vain satunnaisesti lyhyitä käyntejä äitini uudessa asunnossa tulevina vuosina, sillä olin isän tyttö, ja isä vihasi äitiä. Kumpi oli enemmän syyllinen välirikkoon, se ei ole oleellista. 

Lapsen mieli teki tapahtuneesta tunnetason johtopäätöksiä: jos on heikko, heitetään pihalle. Jos on äidin kaltainen – eli nainen – käy huonosti elämässä. Niinpä alitajuntani määritteli tärkeimmiksi tehtävikseni pysyä vahvana ja olla kasvamatta naiseksi. Kumpikin on haastava tavoite, jos on esiteini-ikäinen tyttö ja aikoo elää ylipäänsä! Elämässä sattuu ja tapahtuu, ei voi jäädä roikkumaan vahvuuteen. 

Olen vasta keski-ikäisenä muistanut, että pöytä, jolla tuo lappu ja äidin lompakko oli, oli harmaa. Siihen tilanteeseen liittyvä pelko ja hätä jäivät kummittelemaan harmaaseen väriin. Moderni diagnoosi: määrittelemätön ahdistuneisuushäiriö. 

Tuolloin 11-12-vuotiaana urheilusta tuli minulle keino pysyä turvassa, tunnetasolla ja sosiaalisesti. Urheilu oli paljon parempi valinta kuin vaikkapa jengiin leimautuminen. Urheilun kautta sai ystäviä, itseluottamusta, pääsi harjoittelemaan sinnikkyyttä, riskin ottoa ja häviämistä. Liikunnasta saa endorfiinia. Ja tietenkin terveyttä!  

Olen työskennellyt lapsuuden kokemusten kanssa terapiassa aikuisena. Toipunut syömishäiriöstä ja rakentanut naisen identiteettiä. Vieläkin olen täysin oma itseni, vapaa ja luottavainen juuri urheillessa. Voin kuitenkin kuvitella, että pystyisin elämään ilman liikuntaa, jos olisi ihan pakko. 

Mutta pakkohan ei ole kuin kuolla. Joskus. Harmaaseen ahdistukseen ei kuole, vaikka joskus se tuntuu sietämättömältä. Taulussa on harmaata, mutta näen sen kauniina. Se muistuttaa valosta, jossa saamme elää. Valo – toivo, armo – on aina läsnä. Silloinkin, kun silmät jämähtävät tuijottamaan synkkää seinää. 

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s