Getting serious

You can’t be serious!!!

Helmikuu lähestyy, eikä sup-kausi ole loppunut. Huhtikuusta helmikuun alkuun siis on päässyt joka viikko vesille Suomessa! Nyt talvella on jäänyt pääosin yhteen kertaan viikossa iltojen pimeyden tai reippaiden tuuliolosuhteiden vuoksi, mutta silti. Ällistyttävää.   

Teki kuitenkin hyvää päästä viikoksi surffirannoille Kanarialle. Siellä käytiin (vain) kerran suppaamassa leppoisasti. Aallokko oli erittäin epämiellyttävä, minkä muistin jo 2013 talvelta, jolloin sup-lauta lähti mukaan Teneriffalle, mutta heti ensimmäiseltä sessiolta rantautuessa takaa yllättänyt isompi aalto paiskasi minut ja laudan rantakiville, seurauksena murtunut pikkuvarvas ja hajonnut puhelin…

Atlantilla on lämmin vesi, mutta joko hankalaa ristiaallokkoa lähellä rantoja ja laivareiteillä, tai isoja aaltoja ja virtauksia ulompana. Surffaus sen sijaan on superhauskaa, vaikka olenkin siinä pohjoisen asukkina tuomittu ikuiseksi aloittelijaksi. 

Sukset ja laudat on pysyneet varastossa toistaiseksi, lumikenkäjuoksua on kyllä ikävä. Ei flunssaa tai muuta ongelmaa edelleenkään. Ja sup-kunto on erittäin hyvä, tässä ollaan jo kisavalmiudessa, tammikuussa.  

Olen siis syksystä lähtien treenannut toisenlaisella otteella kuin viimeiset 10 vuotta, jolloin periaatteena on ollut pysyä hyvässä peruskunnossa minimiajalla ja maksimimukavuudella. Eli kivoja lajeja ilman mittareita sään mukaan ja vähällä vaivalla. 

Nyt treenaan – vähän huvittavaa kyllä – kurinalaisemmin kuin nuorena, jolloin urheilu oli jonkin aikaa jopa ammattimaista. Silloinhan vuosia oli edessä rajattomasti. Nyt en mieti, mitä tekee mieli tehdä, vaan teen sen, mitä ohjelmassa on. Useimmiten, ellei aina, ohjelmassa on jotain, mitä ei juuri silloin pätkän vertaa huvittaisi tehdä. Saan kuitenkin puoliperverssiä tyydytystä siitä, että teen ”työni” hyvin ja nurisematta. 

Ja mitä ohjelmassa sitten on? Siitä on nyt jo leikki kaukana. Puolivahingossa eksyin nimittäin idolini, kanadalaisen sup coach -legendan Larry Cainin siipien suojaan. Kuvittelin ostavani lähinnä vähän accessiä opetusvideoihin, mutta Larry onkin ihan henk.koht. linjoilla For Me. Larry on 57v ja poimii mitaleja edelleen yleisessä sarjassa USA:ssa. Taustalla on toki olympiamitalistin melojaura, ja nykyinen työ valmentajana sallii omaakin treenailua aika kivasti. Mutta silti. Larry ottaa meikäladyn erittäin tosissaan, joten niin otan minäkin Larryn käskyt. 

Nuorena triathleettina oli paperilla kuukauden tai viikon ohjelma ja päivän päätteeksi keskustelu vain omantunnon kanssa, tuliko tehtyä treeni kunnolla. Valmentaja tarkkaili suoritteita toki aika ajoin, mutta notkumiset urheiluhallin kahviossa kaverien kanssa puolivillaisen kuntopiirin jälkeen ja väliin jääneet verryttelyt olivat ”so what”. Tänä päivänä on ranteessa ikään kuin ehdonalaisen valvontaranneke, joka paljastaa melkein reaaliaikaisesti kaiken Atlantin toiselle puolelle! (Kuvassa aito ”You can’t be serious!” -ilme).

Siis aivan liikaa. Melkein Kaiken. 

Huvinsa kullakin, sano. 😏

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s