Taloudellinen riippumattomuus on illuusio

“NYT sinulla on mahdollisuus saavuttaa taloudellisesti riippumaton elämä, mukavasti ja helposti, ihan vain pienellä ajallisella (ja rahallisella) panostuksella.”

Kuulostaako tutulta? Niin minustakin. Kuluvan vuoden aikana olen saanut vähintään kymmenkunta eri yhteydenottoa, joissa mainostetaan taloudellista riippumattomuutta ja sitä, kuinka sen voi saavuttaa.

Oma aiheensa olisi varmasti jo pelkästään näiden eri keinojen kirjavuus, joilla tätä mystistä taloudellista riippumattomuutta mainostetaan, mutta jätetään se aihe ehkä tuonnemmaksi.

Ylipäätänsä, koko taloudellinen riippumattomuus, on täysi myytti ja illuusio. Se ei ole totta, ei ole ikinä ollut, eikä tule ikinä olemaankaan. Se on aivan sama, onko tililläsi 0 euroa vai miljoona euroa, et ole sen riippumattomampi tai riippuvainen, kuin kukaan muukaan.

Mikä tahansa riippumattomuus, mistä tahansa, on tavoite, jossa et voi ikinä tulla valmiiksi. Et voi ikinä saavuttaa sellaista varallisuutta tai pistettä, jossa olisit lopullisen turvallisesti riippumaton. Usko se jo! 😉

Ja se on hyvä asia. Sinun ei nimittäin tarvitse kerryttää yhtään lisää varallisuutta ollaksesi riippumaton. Niin pitkään, kuin ulkopuoliset asiat määrittävät sinun sisäisen turvallisuudentunteesi, olet riippuvainen.

Savu nousee jo korvista tästä riippumattomuuden myynnistä.
Savu nousee jo korvista tästä riippumattomuuden myynnistä.

Oikea riippumattomuus, myös taloudellinen riippumattomuus, on sitä, että tunnet olosi turvalliseksi ilman rahaa. Kyllä. Kuulit oikein. Ilman rahaa. Ja ei, en tarkoita sitä, ettäkö rahaa ei tarvitsisi elämiseen, mutta raha ei voi tuoda sinulle ikinä lopullista turvaa. Ja ei tarvitse uskoa. Kokeile. Juokse. Rehki. Aherra. Säästä. Tuhlaa. Se on se sama oravanpyörä jota sinulle on syötetty lapsesta saakka. Ainoa tapa päästä siitä irti, on oikeasti irrottaa kokonaan uskomus moisesta ja kokeilla kääntyä sisäisten voimavarojesi pariin – joka puolestaan on jo ihan oman tekstinsä kokoinen asia.

Kun olet oikeasti riippumaton, voit tehdä mitä sinusta hyvältä tuntuu, joka taas ei puolestaan tarkoita vastuuttomuutta. Voit olla vastuullisesti riippumaton ja turvassa.

Riippumattomuus on toisin sanoen mielentila, eikä liity talouteen tai rahaan mitenkään.

Joten, seuraavan kerran, kun joku ehdottaa sinulle tapaamista taloudellisen riippuvuuden teemalla, kysy yksi kysymys: Miksi? Ja katso mitä vastataan. Ja jos et saa selvää, kysy uudelleen Miksi?

Ja jos vielä houkuttaa, kysy minkä hinnan tulet maksamaan tästä ”riippumattomuudesta”. Yleensä se maksaa ihmissuhteita, perheitä, rahaa, ja monia muita asioita, puhumattakaan omasta mielenrauhasta.

”Ihmisen ainoa velvollisuus on seurata omaa elämäntietään.” –Paulo Coelho

Paljastusten aika – Puoli vuotta ennen tuomiota -jatkot osa 3

Kerron Puoli vuotta ennen tuomiota -kirjassani lääkkeettömistä hoidoista, joita lähdin kokeilemaan saatuani diagnoosin 2-suuntaisesta eli bipolaarisesta mielialahäiriöstä. Tähän 2-tyypin bipolaariseen ei liity niin haastavia oireita, että tarvitsisin lääkehoitoa. Suurimman osan ajasta olen oireeton, viime syksynä ja talvena näin ei ollut. Kokeilinkin hetken perinteisiä masennuslääkkeitä huonolla menestyksellä. Sivuoireet vaikuttivat työkykyyni ja moneen muuhun elämän osa-alueeseen. En myöskään saanut apua unilääkkeistä, joita kokeilin hetken unettomuuteen.

Sittemmin opin itse asiassa aivan sattumalta oman kustantamoni kirjajulkkaritilaisuudessa Ben Furmanin (esipuhe James Daviesin kirjassa) ja Aku Kopakkalan kirjan masennuslääkitys-puheenvuoroista, että lääkkeethän ovat osin suurta bluffia. On toki tilanteita, joissa lääkitys on välttämätön, mutta on paljon enemmän tilanteita, joissa lääkkeistä voi olla elämänlaadun kannalta enemmän haittaa kuin hyötyä. Joka tapauksessa kannattaisi kokeilla ensisijaisesti muita vaihtoehtoja aina kun mahdollista. Puhun nyt myös masennuksesta, unettomuudesta, stressistä, ahdistushäiriöistä ja ADHD:stä.

Tuorein lääkkeetön hoitotuttavuuteni, jonka nostan ykköspallille, on Suomeen rantautunut neuroterapia (nemoy.fi). Rentouttavaa kuin lempeä hieronta, hetki nojatuolissa kauniita kuvia katsellen ja aivot oppivat itseohjautumaan kohti toivottua tilaa, rauhoittumaan tai piristymään, jopa luovemmiksi. Tähän tutustuin myös sattumalta. Olin silloin jo masennuksestani selvinnyt, mutta halusin kokeilla neuroterapiaa uteliaisuuttani ja unen laadun parantamiseen. Viinilasi yömyssyksi ei ole siihen tarkoitukseen erityisen hyvä vaihtoehto. Hämmästyttävästi vain muutaman hoitokerran jälkeen voin todeta nukkuvani todella hyvin, en ole melkein kymmeneen vuoteen nukkunut näin usein näin hyviä yöunia! Sen lisäksi suklaan ja viinin mielitekoni ovat laimentuneet vain varjoksi entisistä. Kokeilin mielenkiinnosta myös viikon verran juoda reilusti viiniä iltaisin kahden hoitokerran välillä ja nukuin silti hyvin. Lisäksi olen ollut erilaisissa yllättävissä, stressaavissa tai jännittävissä tilanteissa hämmästyttävän rauhallinen ja rento! Suosittelen siis ehdottomasti kokeilemaan. Toimii myös lapsille ja nuorille. Jatkuvaa hoitoa ei suinkaan tarvita, vaan lyhytkin ”kuuri” voi auttaa ratkaisevasti.

Kerron kirjassa yksityiskohtaisemmin hivenaineista ja aminohapoista, joita käytin, ja nostan tässä yhden todennäköisesti oleellisimman niistä esiin: Omega 3. Syön lohta monta kertaa viikossa ja lisäksi muuta kalaa, en syö lihaa tai kanaa, vaan papuja ja linssejä, maidon sijaan käytän usein soijamaitoa, kasviksia popsin varmasti riittävästi, päivittäin reilusti ruisleipää ja aamiaiseksi kaurapuuroa. Tummaa suklaata päivittäin. Kun menin talvella lääkäriaseman verikokeisiin, hemoglobiinit ja magnesiumarvot ym. olivat kaikki kunnossa, mutta kolesteroliarvoissa oli selvästi parantamisen varaa. Sittemmin tutustuin kilpasuunnistaja Aapo Summaseen, joka suositteli käyttämäänsä huippulaadukasta Balance-öljyä, ja sain hänen kauttaan myös tarkemman rasva-arvomittauksen, joka näytti yhtä huonoja, tarkempia tuloksia. Arvelen, että syynä on pellettiviljelty lohi, jota pääasiassa syömme, kun syömme ”terveellistä” rasvaista kalaa.

Laadukas omega 3 onkin ravintoasioissa tutkimusten mukaan numero yksi, kun on kyseessä aivojen toiminta. Itse jäinkin  lisäravinteista juuri tuon Balance-öljyn käyttäjäksi hyvien tulosten vuoksi – veriarvojen lisäksi iho kiittää ja se maistuu lapsellekin – ja ensi viikosta lähtien päätin jopa ryhtyä tätä tuotetta myös suosittelemaan ystäväni Teresa De Rita-Cavlekin kanssa. Muita tärkeitä ”perusvitamiineja” ovat etenkin D-vitamiini, B-vitamiinit ja magnesium, joiden puutos saattaa näkyä mielialassa.

Terapiassa olen myös käynyt ja käyn edelleen harvakseltaan, ratkaisukeskeisessä sellaisessa. Terapiamuodotkin ovat kehittyneet paljon vuosien varrella. On lyhytterapiaa ja ryhmäterapioita, jotka saattavat sopia paremmin esimerkiksi masentuneelle kuin sukellus vielä syvemmälle yksinäiseen oman mielen maailmaan terapeutin kanssa.

Lopuksi nostan jalustalle ne tärkeimmät ja ilmaiset hoitomuodot: luonnossa liikkuminen ja yhteys lähimmäisiin sekä hengellinen tasapaino, itselläni yhteys Jumalaan. Jos tämä kivijalka on halkeillut, ei hoitotaloa kannata rakentaa terapioiden ja maagisten lisäravinteiden varaan. Kyky tehdä työtä ja kyky rakastaa, siinäpä vanhat mielenterveyden kriteerit, jotka pätevät edelleen. Työ voi olla vallan mainiosti kotitöitä ja arvokasta vapaaehtoistöitä, vaikkapa roskien keräämistä luonnon siistimiseksi, jos palkkatyö ei ole mahdollista. Liikkuminen nimenomaan luonnossa ja ulkona on ensiarvoisen tärkeää mielenterveydelle. Yhteyttä lähimmäisiin voi ylläpitää sosiaalisen median avulla, kun ei jaksa tai pysty muuhun.

Ja rakastaminen, hmmm… 20 sekunnin mittaiset halaukset toimivat todistetusti onnellisuutta edistäen. Rakkaudesta ehkä muutaman kirjan verran lisää myöhemmin, alkaen elokuussa ilmestyvästä Jaksaa, jaksaa – näkökulmia vaaralliseen ja kantavaan vahvuuteen -kirjassani. ❤

Pitääkö hyppiä tuoleilla ollakseen rohkea?

En ehkä ole ainoa, jolla välillä nousee niskavillat pystyyn, kun henkisessä kasvussa kehotetaan heittäytymään ja rikkomaan rajoja. Ok, pitää melkein heti syödä sanani, sillä nuo teemat ovat oikeasti mielestäni supertärkshutterstock_222684055eitä, mutta uskon, että on myös hyvä tarkastella niitä esteitä, jotka usein meitä pitävät tietyissä karsinoissa.

Tervetuloa kuuntelemaan ääniblogia turvallisuudentunteesta ja hieman myös addiktioista.

Nimimerkillä, Eräs turvallisuutta rakastava mukavuudenhaluinen joka parhaansa mukaan koittaa lakata ”piikittämästä” itseään.

Et ole meedio, joten lakkaa yrittämästä!

Sebastian Koskinen pohtii vieraskynäkirjoituksessaan ihmisyyttä.


Meistä suomalaisista sanotaan, että emme juuri puhu tunteistamme. Usein me sanomme tämän itse, mutta yhtä usein sen kuulee muunmaalaisiltakin. Tämä ei tietysti meitä haittaa; usein toteamme ylpeästi, että kyse on kansallisesta piirteestä. Kansallinen piirre on myös se, ettemme myöskään puhu itsestämme. Tai ole kiinnostuneita muiden asioista.

Kansalliset erityispiirteet, kuten myös perinteet ja opitut tavat, ovat valitettavan usein henkilökohtaisen kasvun tiellä. Niille on tietysti paikkansa, mutta niitä, kuten muitakin asioita, tulee arvioida niiden hyödyn, ei arvovallan kannalta. Toiseksi tavat syntyvät ajassa ja paikassa, joilla ei tietenkään ole pysyviä koordinaatteja. Jatkuva kulttuurien kanssakäynti sekä nostaa esille tapojen vahvuudet ja heikkoudet. Hyvät tavat on syytä säilyttää, huonot taas kannattaa heittää pois.

Introverttina ja varautuneena suomalaisena opin vasta puoli vuotta sitten, ettei yksikään meistä ole saari. Tätä englantilaisen runoilija John Donnen muotoilemaa ja Hemingwayn tunnetuksi tekemää lausetta olin tietysti jo hokenut vuosikausia.

Aforismien hokeminen niitä ymmärtämättä antaa itsestä fiksun kuvan, mutta samalla kyse on ihanteiden takomisesta omaan päähän. Siitä, että kunhan hoen ääneen jotain tarpeeksi kauan, tulee tuosta ihanteesta lopulta elävä osa omaa elämää.

Ja niinhän siitä usein tulee. Ajatus johtaa rohkeuteen puhua, puhuminen johtaa lopulta rohkeuteen toimia.

Mietelauseilla, filosofialla ja suurilla ajatuksilla ei kuitenkaan ole mitään arvoa, ellei niitä oivalla itse. Oivaltaminen taas ei tapahdu ajatuksissa vaan toiminnassa; oivaltamisen hetki, zeniläisittäin satori, kohoaa käytännön tilanteista.

Puoli vuotta sitten pyöräilin öisen Amsterdamin halki merikonttikotiini ystävien luota. He olivat sieltä täältä pitkin maailmaa, useimmat kuitenkin Välimeren maista ja Etelä-Euroopasta. Heille avoin keskustelu tuntui tulevan luonnostaan. Itse taas olin viettänyt jälleen yhden illan lähinnä omissa ajatuksissani.

Monessa tilanteessa minulla oli sanottavaa. Päätin olla hiljaa. Kun loukkaannuin, en reagoinut. Sain kohteliaisuuden, nyökkäsin vain takaisin. Kuulin ohimennen ystävieni treffikokemuksista, joista muut olivat ilmeisesti kuulleet jo kuukausia sitten. Minä en ollut, koska eihän minua kiinnosta. Joku kysyi omistani, mihin vastasin, ettei minulla ole tapana puhua henkilökohtaisista asioista.

Olin ystävien ympäröimänä, ystävien, joista välitin ja joiden tiesin välittävän minusta. Silti olin yksinäinen, ja ihmettelin jälleen kerran miksi en taaskaan saanut heihin sellaista yhteyttä, joka heillä näytti olevan keskenään.

Kotona tajusin, etten koskaan jaa mitään merkittävää kenellekään. Merkittävä ei tässä yhteydessä tarkoita nippelitietoa, abstrakteja havaintoja maailmasta tai näkemyksiä uudesta suosikkilevystä. Merkittävä tarkoittaa tässä vahvan henkilökohtaista, sellaista, jonka kertominen tekee heikoksi, ihmiseksi. En jakanut vihan, rakkauden, pettymyksen ja toivon tunteita.

Puhutaan siilin dilemmasta, siis siitä, että me kaikki kaipaamme lähellemme toisia, mutta usein pidämme muihin etäisyyden, koska pelkäämme satuttavamme heitä tai tulevamme satutetuiksi itse.

Uskoin puolivakavasti olevani meedio, ja olin toiveikas, että muilla olisi sama kyky. Mutta eihän se toiminut.

Mitä ikinä opinkaan muista, opin todennäköisesti enemmän itsestäni kuin heistä. Heijastin omat tunnetilani muihin. Koska olin vaikeasti lähestyttävä, muut tekivät todennäköisesti samoin.

Sen sijaan, että opin tuntemaan satoja uusia ihmisiä, opin tuntemaan itseni sadoilla eri tavoilla. Jätin taakseni ihmisiä, joista jokaisella on todennäköisesti erilainen, ja väärä, kuva minusta. Myöhemmin sain kuulla muutamilta ihmisiltä, että olen ihan erilainen kuin puoli vuotta sitten. Tämä tapahtui sen jälkeen, kun uskalsin olla avoin ja aito.

Heidän äänissään oli iloa.

Luonteeni orjana suosin keskusteluja chatissa. Chatissa sai rauhassa hioa omia ajatuksia. Etäisyys oli helppo pitää. Chatissa kuitenkin kuvittelin muille tunnetiloja, ilmeitä, eleitä ja äänenpainoja, jotka olivat usein vähemmän positiivisia.

“Taidat olla kärttyinen taas. Kuvittelen sinulle sen ilmeen, joka sinulla aina on, kun olet vihainen. Näytät mielessäni siltä nyt. Näytät siltä aika usein.”, totesin kerran eräälle naiselle. “Mutta minähän hymyilen ja nauran täällä aina ääneen!”, hän vastasi.

Ja minä kun olin luullut, että hän oli yleensä ollut tympääntynyt keskustelujemme aikana. Siis luulin, siis aavistelin, siis toivoin. Se oli taas vain minä, jota heijastin toiseen. Sama toistui useasti monen eri henkilön kanssa.

Näin sivuhuomiona voin suositella kaikille chatin mahdollisimman vähäistä käyttöä. Valtaosa toisista saamastamme informaatiosta tulee muualta kuin sanoista. Chatissa ei muuta olekaan kuin sanoja. Väärinkäsityksiä syntyy helposti.

Ymmärrys siitä, että olin pitkään ollut tekemisissä lähinnä vain itseni kanssa ollessani seurassa, pysäytti minut. En ole pelännyt kuolemaa moneen vuoteen. Uskon, että hyvään elämään kuuluu asteittainen ja rohkea kuolemaan valmistautuminen. Sen kautta asiat putoavat paikoilleen; arvokas ja epäarvokas paljastuvat, perspektiivi imitoi ikuista. Nyt kuitenkin pelkäsin, paljon.

Pelkäsin sitä, etten tule koskaan tuntemaan Toista. On hyvin vaikea löytää rinnalle ihmistä, jonka oppii oikeasti tuntemaan. Jos itsensä ymmärtämiseen ja tuntemiseen menee vuosikymmeniä, kuinka kauan meneekään Toisen tuntemiseen? Niin kauan kuin tunnemme vain itsemme, meillä on tasan yksi näköala maailmaan. Se näköala voi olla myös huono, vääristynyt. On suuri rikkaus nähdä maailma useilla tavoilla, ja siihen tarvitsemme muita.

Me pidämme mitä-, missä-, milloin- ja kenen kanssa -kysymyksistä. Näitä esitämme toisillemme päivittäin. Mutta mitä väliä näillä kysymyksillä on? Mitä ne kertovat motiiveista, toiveista, peloista, haluista ja tunteista? Eivät yhtään mitään.

Hyvät toimittajat kysyvät paljon miksi-kysymyksiä. Kun haastateltava kertoo, että koki lapsievakkona surua rakkaiden nukkejen jäädessä Karjalan kodin makuuhuoneen nurkkaan, voi siirtyä seuraavaan kysymykseen. Parempi on kuitenkin kysyä: Miltä se tuntui? Mitä ajattelit? Miksi nuket olivat sinulle tärkeitä? Vasta silloin aukeaa yhteys Toiseen. Silloin puhuu sydän, ei mieli.

Vaikka kuinka niin luulemme, emme osaa lukea toisiamme. Lopulta jopa pyrkimys siihen on itsekäs; miksi yrittää viedä Toiselta tilaisuus puhua elämästään?

Avoimuudessa ja rehellisessä keskustelussa ei ole mitään hävettävää. Ehkä olemme hiljaa myös siksi, että saamme nauttia sisäisen maailmamme tasapainosta, olla kohtaamatta toisenlaisia näköaloja. Keskustelussa kun joutuu kasvokkain vierauden kanssa, mikä tarkoittaa väistämättä haasteita omille, huolellisesti kootuille ajatusrakennelmille.

Ole avoin, puhu, kysele. Ole valmis olemaan heikko, paljastamaan syvimmät salaisuutesi, koska mikään ei luo yhtä vahvaa yhteyttä paremmin. Salaisuuden jakamisesta syntyy luottamus, joka perustuu pelkoon ja rakkauteen: Pelkoon siksi, että nyt on joku toinen, joka tietää. Mutta tärkeämmin kyse on siitä, että olemalla avoin osoitamme rakastavamme Toista, koska näytämme hänelle aidon minän. Minän, jonka lopulta vain muutama tuhansista tulee koskaan tuntemaan.

Mikä voisi olla suurempi rakkauden osoitus?

Kirjoittaja Sebastian Koskinen on toimittaja ja Hyvejohtajuus-blogin päätoimittaja.

Penteleen sää, sisällä ja ulkona!

Kesällä on aikatilaa tuntea tunteita. Hyvässä ja pahassa.

Vahvat tunteet nappaavat tornadon lailla matkaansa, pyörittävät ja kauhistuttavat. Hetkittäin sitä on jopa varma, ettei selviä hengissä, kunnes tornado laantuu. Jalat maassa taas, se tuntuu oudolta. Toki naarmuilla ja mieli pyörryksissä, mutta kappas vain, taivas selkeni, ei tullutkaan maailmanloppua.

Eron, epäonnistumisen, pelon tai hylkäämisen tuska on karmivaa, raastavaa ja vihlovaa, se painaa rintakehää niin, että saa haukkomaan henkeä, huohottamaan, irvistämään, ähkimään, ulvomaan. Itse asiassa kuin raskaudesta luopuminen synnytyksen hetkellä.

Ja sitten, mittaamattoman ajattomalta tuntuneen ajan jälkeen se laantuu. Jotain uutta on syntynyt jo samaan aikaan, kun jokin vanha loppuu. Siksi ehkä tuska onkin erityisen suuri. On oltava valmis vastaanottamaan vielä tuntematon vieras hymyillen, kun sydämen kodin suursiivous tuntuu olevan pahasti kesken. Me haluaisimme itse päättää, milloin siivous on valmis, milloin vieras lähtee ja milloin uusi saapuu, opettajamme. Ja elämä ei suostu tähän. Joskus elämän aikataulu tuntuu olevan syvimmästä syvimmältä sanonko mistä.

Samalla on vaikeaa ja tärkeää tunnistaa, miltä osin henkiset voimavarat ovat vähissä, tuntuvat jopa loppuneen, ja milloin on ”vain” vahvan tunteen vallassa. Ne ovat kaksi eri asiaa, vaikka sekoittuvat toisiinsa mielesäämme. Kun voimavaroja on vähän, kun ei jaksa elää tai toimia, tarvitaan apua, tukijoita. Heitä, joihin nojata. Ammatillisesti ja ystävinä. Heitä, jotka piipahtavat kylään, avaavat ikkunan huomaamatta ikkunalaudan pölyjä, tuovat tullessaan pärekorillisen aikaa ja vilahduksen iloa, tuulahduksen duuria.

Joskus kulissit eivät muutu, tarinassa vain tulee dramaattinen käänne. Näyttelijät kohtaavat toisensa erilaisina ihmisinä. Joskus taas kulissit ja näyttelijät vaihtuvat, tarina toistuu. Parhaimmillaan saamme toimia käsikirjoittaja-Elämän ohjaajina. Teatterikoulu on tosin pitkä ja vaativa. Ja silti juuri sinne kannattaa hakea.

Puoli vuotta ennen tuomiota -jatkot Osa 2

1897956_10153431149223114_6071640475601269459_n

Käväisimme tyttäreni kanssa (myönnettäköön, luottamuskortin voimin) Pariisissa ja 8kk ikään ehtinyt hauva-vauvamme oli ensimmäistä kertaa hoidossa, eikä valitellut palatessaan peräti viiden tytön hellästä hoivasta! Reippailua rappusia pitkin Eiffel-torniin, hissillä Montparnassen näköalatorniin ja pariisilaisen elämänmenon ihmettelyä Suomen hytinöiden jälkeen yli 30 asteen helteessä. Aasialaisia siellä täällä selfie-keppeineen, kuin golfkentältä keskustaan pelaamaan eksynyt klaani, ja tytär sai paljettimekon, josta totesin, että sehän on kuin missikisoista. ”Mistä ihmeen missikisoista?” paljasti vaihteeksi kevyen sukupolvikuilun 😉 Patonki maistui molemmille ja Pariisista löytyi riemun ja kaaren lisäksi peräti suklaamuseokin!

11666195_10153431840193114_2929024463637920855_n

Olen saanut todella paljon positiivista palautetta kirjasta. Löydät linkin pdf-kirjaan blogin ylävalikosta. Kirjan lataus on muuttunut maksulliseksi 13.7. alkaen, 10% maksuista tilitän Mielenterveyden keskusliitolle. Painettu versio ilmestyy myöhemmin.

Matkalukemisenani oli Harville Hendrixin edelleen yliveto Kaikki se rakkaus, joka sinulle kuuluu, itsetuntemuksen ja parisuhteiden dynamiikan ymmärtämisen loistava kirja, joka valottaa mm. miksi ja millaiseen ihmiseen rakastumme – ja miksi yhteisyyden ihme osoittautuu joskus aivan päinvastaiseksi.

11536043_10153395035023114_5475979621802066759_n

Hendrix kirjoittaa siitä, kuinka meillä jokaisella on monta itseä. Piilotettu itse on se osa itseä, omaa luonnetta ja käyttäytymistä, jolle emme ole saaneet hyväksyntää varhaisilta hoitajiltamme, yleensä vanhemmiltamme, tai yhteiskunnalta. Olemme painaneet nämä minän osat pois. Joku herkkyytensä, joku vahvan tahtonsa, joku sosiaalisessa ympäristössä ei-toivotut taipumukset, vaikkapa matemaatikkoperheessä luovuutensa, joku esimerkiksi seksuaalisuuttansa.

Kehitämmekin piilotetun itsen tilalle valeitsen, jolla korvaamme aitoa, piilotettua itseä. Valeitsen piirteisiin voi esimerkiksi kuulua ironia, sarkasmi ja kyynisyys, joilla suojaudutaan paljastamasta herkkyyttä. Tai kiltteys, jottei tulisi hylätyksi liian räväkkänä tyttönä. Tai hyvin siisti ja tarkka elämäntapa, jolla ei-hyväksytty seksuaalisuus pidetään piilossa muilta ja sen kieltämisestä johtuvien tuskallisten kokemusten vuoksi itseltäkin.

Ja lopulta meillä on kuorrutteena myös kielletty itse, jota on muita häiritsevän valeitsen kieltäminen tarvittaessa. Vaikkapa liian tarkkuuden ja jäykkyyden kieltämiseksi epäsovinnainen harrastus tai tapa pukeutua.

Pohjimmiltaan vaikkapa poika saattaa olla herkkä, ja hän on omaksunut perheessä hyväksytymmän älykön roolin peittääkseen herkkyytensä. Myöhemmin hän saattaa kuitenkin tulla kritisoiduksi älyn ja kriittisyyden piirteistään menevämpien kaveriensa tai tyttöjen taholta, ja niinpä hän alkaakin kuunnella heavy-musiikkia tai harrastaa moottoripyöräilyä, joiden avulla hän saa itsensä näyttämään muille ja pystyy myös tuntemaan itsensä moniulotteiseksi, mielenkiintoiseksi – ihmiseksi, josta ei saa otetta, jota ei toisin sanoen saa kiinni rooleistaan.

Alun perin piilotettu, herkkä itse on tarvitseva, etsii ymmärtäjää, mutta tietoisuudesta pois karkotettuna. Valeitse taas näyttäytyy helposti liian tilaa vievänä, hallitsevana, jopa karikatyyrimäisenä käyttäytymisenä, jota ympäristö kritisoi. Ja niinpä tämän päälle rakennetun kuorrutteen, kielletyn itsen, on oltava vielä jotain muuta.

Kaikki tämä tapahtuu tahattomasti, huomaamatta, tiedostamatta. Moniulotteisuus ja roolien ristiriitaisuus johtavat ymmärrettävästi sisäiseen ristiaallokkoon, tunnetason paineisiin, joita puramme mm. psykosomaattisena sairasteluna, nautintoaineilla ja hankalana käyttäytymisenä, vaikkapa mököttämisenä, tarkertumisena tai eristäytymisenä, kiukutteluna, yliherkkyytenä tai nalkuttamisena.

Monimutkaisuus vaikeuttaa itsen ymmärtämistä ja tuottaa haasteita parisuhteissa: kuka rakastaa ja ketä näistä sekoittuneista piirteistä, rooleista? Mitkä osat itsestäni tunnen ja hyväksyn, mitä en? Mitä osia tuo toinen rakastaa, entä väheksyy, jopa vihaa?

Vahvin rakastuminen tapahtuu Hendrixin kuvauksen mukaan ihmiseen, jossa alitajunta huomaa piilotettua itseä koskettavia piirteitä – jotka taas ovat alun perin vanhempiemme piirteitä. Eikä vain hyviä piirteitä, vaan myös niitä, jotka ovat aiheuttaneet tuskaa. Alitajunta pyrkii hakeutumaan suhteeseen, jossa tuon lapsuuden näytelmän voi esittää uudelleen, onnellisemmalla lopulla. Herkkä etsiytyy hänet lapsuudessa torjuneen älykkövanhemman kaltaiseen seuraan korjatakseen juonen käänteet, mutta tuleekin lopulta torjutuksi, samoin kuin lapsuudessa kävi.

Olen itse ymmärtänyt vuosien varrella esimerkiksi, että nopeus ja vahva tahto ovat ominaisuuksia, jotka eivät tytölle sopineet, niillä ei rakkautta herunut samoin kuin kiltille ja kuuliaiselle. Niinpä kanavoin nuo torjutut ominaisuudet kilpaurheilijan rooliminään, jossa niille oli tilaa. Tosin kilpaurheilussa oli tarpeen (kielletty itse) esittää rentoa ja leppoisaa, vaikka pelissä olisi ollut lähes henki ja elämä. Ei saanut näyttää, että voittaminen on tärkeää, vaikka se usein oli egolle todella tärkeää.

Samoin suru oli kielletty ja jopa vaarallinen tunne ilmaistavaksi lapsuudessa saamani mallin mukaan, joten päädyin käyttäytymään kiltin lisäksi ”reippaasti ja positiivisesti”. Näitä ominaisuuksia ei juuri ole tarvinnut yhteiskunnassa kieltää – paitsi konsultointialalla vakavasti otettava, skarppi asiantuntija on ”cool”, ei iloinen ja reipas. Ja surullehan ei työelämässä ole muutenkaan tilaa.

Nämä tiedostamattomat roolien ristiriidat näkyvät itsetunnossamme, onnellisuudessamme, ihmissuhteidemme paikoin varsin ontuvassa toimivuudessa ja tarpeessa yrittää hoitaa tunnetilojaan terveydelle haitallisin keinoin.

Minulla ne ovat myös nostaneet kaksisuuntaisen mielialahäiriön riskiä: Sisäinen paine olla reipas, positiivinen ”kaikki sopii ja onnistuu” -suorittaja on mennyt liiankin pitkälle, kunnes paine kasvaa liian suureksi ja pallo poksahtaa noustuaan liian korkealle. Putoaminen korkealta taas johtaa luonnollisten mahalaskujen, eli arkeen kuuluvan luonnollisen surun sijaan peräti pinnan alle, jossa on pimeää, masentaa. Tunne siitä, että kukaan ei ymmärrä tai välitä, on oikeastaan aivan totta: kukaan ei voi ymmärtää ja nähdä sellaista osaa itsestä, jota ei itsekään tunne.

Olemme viime aikoina kovasti tuoneet esiin tutkimuksia siitä, kuinka toisten hyväksi toimiminen ja kiitollisuus tekevät ihmisen onnelliseksi. Mutta kun katson nöyräksi tapakoulutettua aasialaista asiakaspalvelijaa, en näe häntä kohteliaisuudessaan onnellisena. Hän on kiitollinen työstään ja palvelee muita, mutta jokin – joku – ei ole hänessä läsnä. Suorittamalla kiitollisuutta ja palvelemista voi kokea toki onnea itsensä unohtaen, mutta ei syvää rauhaa ja aitoa yhteyttä muihin ja elämään sisimmässään.

images-26

Upea, yhtäältä leikkisän kevyt ja samalla syvästi läsnä oleva elämä, jollaista meillä useimmilla on mahdollisuus hetkittäin elää, samoin kuin riippuvuuksista vapautuminen edellyttävät itsensä hyväksymistä, tuntemista ja lempeää kohtelua, niin keholle kuin mielellekin.

Ja kun tapanani pyöritellä teemoja edestakaisin, kuin muovailuvahaa muovaillen, todettakoon vielä, että itsetuntemus ei suinkaan kasva itseensä sukeltamalla, uppoamalla ajatuksiinsa ja tunteisiinsa. Se kehittyy avoimen tarkkailevassa, myötätuntoisessa vuorovaikutuksessa elämän, lähimmäisten, luonnon ja osalle Jumalan kanssa.

Tässä lopuksi vielä oivallinen, lyhyehkö video, joka kertoo hyvin egosta, ei vain kaksisuuntaisesta mielialahäiriöstä:

https://www.youtube.com/watch?v=Db8AYSrs2kk

Ja saman tekijän video, joka kertoo siitä, miten lapsuuden kokemukset rakkaudesta voivat vaikuttaa taipumukseen kaksisuuntaisuuteen: https://www.youtube.com/watch?v=WaHNPh7lZ4I&app=desktop

Sekä brittikoomikko Stephen Fryn upea 2-osainen dokumenttiohjelma hänen bipolaarisuudestaan, mitä diagnoosi tarkoittaa, mitä se merkitsi, miten Hollywoodissa se on vain etu. Miten 4 miljoonaa brittiä kärsii siitä, puolet tietämättään. Hän jututtaa myös muita julkkiksia. (Tosin aivan viime vuosina tiede on jo mennyt reilusti eteenpäin aivotutkimuksen saralla, Stephen oli vuonna 2011 käynyt vain magneettikuvassa). Osa 1:  https://www.youtube.com/watch?v=uj8hqXd7N_A

Maanantaina menen ensimmäistä kertaa neuroterapiaan, jospa saisin univelkoja kuntoon. Kerron siitä seuraavassa blogissa. Jatketaan taas vahvuuden, rohkeuden ja aidon ihmisyyden tutkailua! Ihanaa heinäkuun alkua!

Draamakuningattaret ja kuninkaat kuulolle

Eihän sitä tietenkään haluaisi myöntää että itse on sellainen…

Ja sitten kuitenkaan kukaan ei ole pelkästään draamansa summa.Anger 2

Kärsivällisyys, anti-äkkipikaisuus ja rauhallisesti muutosten tekeminen sekä peiliin katsominen eivät aina kuulu vahvuuksiimme.

Draaman takana on usein syvempi pelko jota koitetaan hätäisesti ratkaista äkkipikaisella toiminnalla. Krapulan oireena toimii morkkis ja huono-omatunto.

Tervetuloa kuuntelemaan ensimmäistä podcastia jossa ajatuksia Draamakuningattaruudesta. Kuuntele suoraan alla olevasta mediasoittimesta:

Valhe kannattaa vai miten se menikään?

Luin tuossa jokin aika sitten artikkelin (Iltalehti), jossa sanottiin, että vanhempien olisi turha olla huolissaan siitä, että lapsi valehtelee. Ei kannata kuulemma huolehtia, koska valehtelu tarkoittaa, että lapsella on erinomaiset muisti- ja ajattelutaidot. Jep, jep.

Tämä yhteiskunta on sairas, jos valehtelua kunnioitetaan. En itse pidä lapsen valehtelua myöskään kauheana asiana, vaan se on kasvuvaihe, jossa opitaan, että miten tässä maailmassa on hyvä käyttäytyä. Vanhempien tehtävänä onkin tässä vaiheessa erityisesti opastaa lasta tekojen ja seurausten merkityksestä.

Olisi hyvä samalla opettaa, että kaikista valheista jää aina kiinni.

Olen itse erinomainen valehtelija ja aikaisemmin luulin, että se on taito joka vaaditaan, jotta elämässä pärjää sekä pääsee eteenpäin. Olin häikäilemätön, varsinkin liike-elämässä pystyin manipuloimaan mitä tahansa totuutta tai asiaa edukseni ja tulihan niitä tuloksia. Tietysti sillä hinnalla, että itse aloin voimaan pahemmin henkisesti.

Ja mikäpä parempaa, kun saa palkkion näennäisen menestyksen muodossa siitä, että valehtelee ja ei kerro asioista, kuten niistä itse ajattelee. Paras valhehan on sellainen, johon uskoo itsekin – kun ei edes tiedä valehtelevansa, niin voiko se olla valhetta!?

"Mutku en mä tienny"
”Mutku en mä tienny”

Kyllä. Se voi ja onkin. Erityisesti itselleni valehtelu oli minulle kipeintä kohdata sekä se, että kuinka valheet olivat löytäneet työelämästä tiensä aivan tavalliseen arkeen; lupauksia, vähättelyä ja vitsailua. Olin oppinut lopulta olemaan kuulematta myös omia tunnetilojani, saatoin olla väsynyt, mutta suusta tuli ulos, että ihan hyvä meno – jaksaa jaksaa!

Elämä on kuitenkin varsin äänekäs ja yrittää ohjata jokaista meitä kasvamaan. Ensin hellemmin ja lopulta omakin elämä huusi niin lujaa, että pysähdyin pakolla ja aloin löytämään oman valheiden verkon ja sen, kuinka laaja se oli erityisesti itseäni kohtaan.

Pitkähkön itseruoskinnan jälkeen löysin kuitenkin armoa itseäni kohtaan. Samalla ymmärsin, että jokainen meistä on valehtelija ja se (valehtelijakin) on osa minua, josta en pääse ikinä eroon. En ikinä.

Voin vain hyväksyä tuonkin osan itsessäni ja alkaa tunnistamaan sen toimintaa. Huomasin nopeasti, että jo tämän myöntäminen johti siihen, että suusta alkoi tulemaan aidompia asioita, enemmän totuutta, vähemmän valetta.

Yritän muistuttaa itsenäni jatkossa joka aamu, ennen kuin nousen sängystä ylös, että parhaani mukaan omistan tämän päiväni totuudelle ja rakkaudelle. Ja kun vääjäämättä joskus valehtelen itselleni tai muille, kiitän siitä ja korjaan asian. Joskus se sattuu enemmän, joskus vähemmän.

Sitä kutsutaan elämäksi.


 

Kysymyksiä oman valheiden verkkosi tutkimiseksi:

Onko sinulla tapana vähätellä tapahtuneita asioita, sen sijaan, että kohtaisit niitä?

Teetkö tyhjiä lupauksia? (Joita jopa luulet pitäväsi, mutta lopulta asiat jäävät tekemättä sovitusti?)

Jaatko rehellisesti omia tunteitasi?

Esimerkiksi: jos joku soittaa sinulle ja olet väsynyt, yritätkö kuulostaa pirteämmältä kuin oletkaan?

Pystytkö myöntämään itsellesi tämän hetkistä tunnetilaasi?

Huomaatko joutuvasi selittelemään muille tekemisiäsi?

Selitteletkö itsellesi jälkikäteen sanojasi / tekojasi / tunteitasi?

Yritätkö hakea turvaa materiasta, esineistä tai vaikkapa shoppailusta?

 

Lopuksi:

On hyvä muistaa, että tässä vain muutamia kysymyksiä, jotka voivat auttaa sinua tarkastelemaan, että oletko ollut itsellesi totuudellinen.

HUOM! Kukaan meistä ei voi olla koko ajan täysin rehellinen. Onkin tärkeä opetella tunnistamaan omat taipumukset – sinulla ne ovat varmasti täysin erilaiset, kuin vaikkapa minulla ja yllätyn omasta kyvystäni puhua itselleni p*skaa lähes joka päivä.