Kesällä on aikatilaa tuntea tunteita. Hyvässä ja pahassa.

Vahvat tunteet nappaavat tornadon lailla matkaansa, pyörittävät ja kauhistuttavat. Hetkittäin sitä on jopa varma, ettei selviä hengissä, kunnes tornado laantuu. Jalat maassa taas, se tuntuu oudolta. Toki naarmuilla ja mieli pyörryksissä, mutta kappas vain, taivas selkeni, ei tullutkaan maailmanloppua.

Eron, epäonnistumisen, pelon tai hylkäämisen tuska on karmivaa, raastavaa ja vihlovaa, se painaa rintakehää niin, että saa haukkomaan henkeä, huohottamaan, irvistämään, ähkimään, ulvomaan. Itse asiassa kuin raskaudesta luopuminen synnytyksen hetkellä.

Ja sitten, mittaamattoman ajattomalta tuntuneen ajan jälkeen se laantuu. Jotain uutta on syntynyt jo samaan aikaan, kun jokin vanha loppuu. Siksi ehkä tuska onkin erityisen suuri. On oltava valmis vastaanottamaan vielä tuntematon vieras hymyillen, kun sydämen kodin suursiivous tuntuu olevan pahasti kesken. Me haluaisimme itse päättää, milloin siivous on valmis, milloin vieras lähtee ja milloin uusi saapuu, opettajamme. Ja elämä ei suostu tähän. Joskus elämän aikataulu tuntuu olevan syvimmästä syvimmältä sanonko mistä.

Samalla on vaikeaa ja tärkeää tunnistaa, miltä osin henkiset voimavarat ovat vähissä, tuntuvat jopa loppuneen, ja milloin on ”vain” vahvan tunteen vallassa. Ne ovat kaksi eri asiaa, vaikka sekoittuvat toisiinsa mielesäämme. Kun voimavaroja on vähän, kun ei jaksa elää tai toimia, tarvitaan apua, tukijoita. Heitä, joihin nojata. Ammatillisesti ja ystävinä. Heitä, jotka piipahtavat kylään, avaavat ikkunan huomaamatta ikkunalaudan pölyjä, tuovat tullessaan pärekorillisen aikaa ja vilahduksen iloa, tuulahduksen duuria.

Joskus kulissit eivät muutu, tarinassa vain tulee dramaattinen käänne. Näyttelijät kohtaavat toisensa erilaisina ihmisinä. Joskus taas kulissit ja näyttelijät vaihtuvat, tarina toistuu. Parhaimmillaan saamme toimia käsikirjoittaja-Elämän ohjaajina. Teatterikoulu on tosin pitkä ja vaativa. Ja silti juuri sinne kannattaa hakea.