Sebastian Koskinen pohtii vieraskynäkirjoituksessaan ihmisyyttä.

---

Meistä suomalaisista sanotaan, että emme juuri puhu tunteistamme. Usein me sanomme tämän itse, mutta yhtä usein sen kuulee muunmaalaisiltakin. Tämä ei tietysti meitä haittaa; usein toteamme ylpeästi, että kyse on kansallisesta piirteestä. Kansallinen piirre on myös se, ettemme myöskään puhu itsestämme. Tai ole kiinnostuneita muiden asioista.

Kansalliset erityispiirteet, kuten myös perinteet ja opitut tavat, ovat valitettavan usein henkilökohtaisen kasvun tiellä. Niille on tietysti paikkansa, mutta niitä, kuten muitakin asioita, tulee arvioida niiden hyödyn, ei arvovallan kannalta. Toiseksi tavat syntyvät ajassa ja paikassa, joilla ei tietenkään ole pysyviä koordinaatteja. Jatkuva kulttuurien kanssakäynti sekä nostaa esille tapojen vahvuudet ja heikkoudet. Hyvät tavat on syytä säilyttää, huonot taas kannattaa heittää pois.

Introverttina ja varautuneena suomalaisena opin vasta puoli vuotta sitten, ettei yksikään meistä ole saari. Tätä englantilaisen runoilija John Donnen muotoilemaa ja Hemingwayn tunnetuksi tekemää lausetta olin tietysti jo hokenut vuosikausia.

Aforismien hokeminen niitä ymmärtämättä antaa itsestä fiksun kuvan, mutta samalla kyse on ihanteiden takomisesta omaan päähän. Siitä, että kunhan hoen ääneen jotain tarpeeksi kauan, tulee tuosta ihanteesta lopulta elävä osa omaa elämää.

Ja niinhän siitä usein tulee. Ajatus johtaa rohkeuteen puhua, puhuminen johtaa lopulta rohkeuteen toimia.

Mietelauseilla, filosofialla ja suurilla ajatuksilla ei kuitenkaan ole mitään arvoa, ellei niitä oivalla itse. Oivaltaminen taas ei tapahdu ajatuksissa vaan toiminnassa; oivaltamisen hetki, zeniläisittäin satori, kohoaa käytännön tilanteista.

Puoli vuotta sitten pyöräilin öisen Amsterdamin halki merikonttikotiini ystävien luota. He olivat sieltä täältä pitkin maailmaa, useimmat kuitenkin Välimeren maista ja Etelä-Euroopasta. Heille avoin keskustelu tuntui tulevan luonnostaan. Itse taas olin viettänyt jälleen yhden illan lähinnä omissa ajatuksissani.

Monessa tilanteessa minulla oli sanottavaa. Päätin olla hiljaa. Kun loukkaannuin, en reagoinut. Sain kohteliaisuuden, nyökkäsin vain takaisin. Kuulin ohimennen ystävieni treffikokemuksista, joista muut olivat ilmeisesti kuulleet jo kuukausia sitten. Minä en ollut, koska eihän minua kiinnosta. Joku kysyi omistani, mihin vastasin, ettei minulla ole tapana puhua henkilökohtaisista asioista.

Olin ystävien ympäröimänä, ystävien, joista välitin ja joiden tiesin välittävän minusta. Silti olin yksinäinen, ja ihmettelin jälleen kerran miksi en taaskaan saanut heihin sellaista yhteyttä, joka heillä näytti olevan keskenään.

Kotona tajusin, etten koskaan jaa mitään merkittävää kenellekään. Merkittävä ei tässä yhteydessä tarkoita nippelitietoa, abstrakteja havaintoja maailmasta tai näkemyksiä uudesta suosikkilevystä. Merkittävä tarkoittaa tässä vahvan henkilökohtaista, sellaista, jonka kertominen tekee heikoksi, ihmiseksi. En jakanut vihan, rakkauden, pettymyksen ja toivon tunteita.

Puhutaan siilin dilemmasta, siis siitä, että me kaikki kaipaamme lähellemme toisia, mutta usein pidämme muihin etäisyyden, koska pelkäämme satuttavamme heitä tai tulevamme satutetuiksi itse.

Uskoin puolivakavasti olevani meedio, ja olin toiveikas, että muilla olisi sama kyky. Mutta eihän se toiminut.

Mitä ikinä opinkaan muista, opin todennäköisesti enemmän itsestäni kuin heistä. Heijastin omat tunnetilani muihin. Koska olin vaikeasti lähestyttävä, muut tekivät todennäköisesti samoin.

Sen sijaan, että opin tuntemaan satoja uusia ihmisiä, opin tuntemaan itseni sadoilla eri tavoilla. Jätin taakseni ihmisiä, joista jokaisella on todennäköisesti erilainen, ja väärä, kuva minusta. Myöhemmin sain kuulla muutamilta ihmisiltä, että olen ihan erilainen kuin puoli vuotta sitten. Tämä tapahtui sen jälkeen, kun uskalsin olla avoin ja aito.

Heidän äänissään oli iloa.

Luonteeni orjana suosin keskusteluja chatissa. Chatissa sai rauhassa hioa omia ajatuksia. Etäisyys oli helppo pitää. Chatissa kuitenkin kuvittelin muille tunnetiloja, ilmeitä, eleitä ja äänenpainoja, jotka olivat usein vähemmän positiivisia.

“Taidat olla kärttyinen taas. Kuvittelen sinulle sen ilmeen, joka sinulla aina on, kun olet vihainen. Näytät mielessäni siltä nyt. Näytät siltä aika usein.”, totesin kerran eräälle naiselle. “Mutta minähän hymyilen ja nauran täällä aina ääneen!”, hän vastasi.

Ja minä kun olin luullut, että hän oli yleensä ollut tympääntynyt keskustelujemme aikana. Siis luulin, siis aavistelin, siis toivoin. Se oli taas vain minä, jota heijastin toiseen. Sama toistui useasti monen eri henkilön kanssa.

Näin sivuhuomiona voin suositella kaikille chatin mahdollisimman vähäistä käyttöä. Valtaosa toisista saamastamme informaatiosta tulee muualta kuin sanoista. Chatissa ei muuta olekaan kuin sanoja. Väärinkäsityksiä syntyy helposti.

Ymmärrys siitä, että olin pitkään ollut tekemisissä lähinnä vain itseni kanssa ollessani seurassa, pysäytti minut. En ole pelännyt kuolemaa moneen vuoteen. Uskon, että hyvään elämään kuuluu asteittainen ja rohkea kuolemaan valmistautuminen. Sen kautta asiat putoavat paikoilleen; arvokas ja epäarvokas paljastuvat, perspektiivi imitoi ikuista. Nyt kuitenkin pelkäsin, paljon.

Pelkäsin sitä, etten tule koskaan tuntemaan Toista. On hyvin vaikea löytää rinnalle ihmistä, jonka oppii oikeasti tuntemaan. Jos itsensä ymmärtämiseen ja tuntemiseen menee vuosikymmeniä, kuinka kauan meneekään Toisen tuntemiseen? Niin kauan kuin tunnemme vain itsemme, meillä on tasan yksi näköala maailmaan. Se näköala voi olla myös huono, vääristynyt. On suuri rikkaus nähdä maailma useilla tavoilla, ja siihen tarvitsemme muita.

Me pidämme mitä-, missä-, milloin- ja kenen kanssa -kysymyksistä. Näitä esitämme toisillemme päivittäin. Mutta mitä väliä näillä kysymyksillä on? Mitä ne kertovat motiiveista, toiveista, peloista, haluista ja tunteista? Eivät yhtään mitään.

Hyvät toimittajat kysyvät paljon miksi-kysymyksiä. Kun haastateltava kertoo, että koki lapsievakkona surua rakkaiden nukkejen jäädessä Karjalan kodin makuuhuoneen nurkkaan, voi siirtyä seuraavaan kysymykseen. Parempi on kuitenkin kysyä: Miltä se tuntui? Mitä ajattelit? Miksi nuket olivat sinulle tärkeitä? Vasta silloin aukeaa yhteys Toiseen. Silloin puhuu sydän, ei mieli.

Vaikka kuinka niin luulemme, emme osaa lukea toisiamme. Lopulta jopa pyrkimys siihen on itsekäs; miksi yrittää viedä Toiselta tilaisuus puhua elämästään?

Avoimuudessa ja rehellisessä keskustelussa ei ole mitään hävettävää. Ehkä olemme hiljaa myös siksi, että saamme nauttia sisäisen maailmamme tasapainosta, olla kohtaamatta toisenlaisia näköaloja. Keskustelussa kun joutuu kasvokkain vierauden kanssa, mikä tarkoittaa väistämättä haasteita omille, huolellisesti kootuille ajatusrakennelmille.

Ole avoin, puhu, kysele. Ole valmis olemaan heikko, paljastamaan syvimmät salaisuutesi, koska mikään ei luo yhtä vahvaa yhteyttä paremmin. Salaisuuden jakamisesta syntyy luottamus, joka perustuu pelkoon ja rakkauteen: Pelkoon siksi, että nyt on joku toinen, joka tietää. Mutta tärkeämmin kyse on siitä, että olemalla avoin osoitamme rakastavamme Toista, koska näytämme hänelle aidon minän. Minän, jonka lopulta vain muutama tuhansista tulee koskaan tuntemaan.

Mikä voisi olla suurempi rakkauden osoitus?

Kirjoittaja Sebastian Koskinen on toimittaja ja Hyvejohtajuus-blogin päätoimittaja.