Ääniblogi arasta aiheesta

Luulenpa, että tämä aihe on monelle tuttu, mutta useimmiten vaiettu. Kokeilin tapailla kokemuksiani Itsevihasta san

Myönnän, että vaikka minulle on siunaantunut muutama tosi läheinen ystävä kenen kanssa hyvin hyvin avoimesti puhumme lähes kaikesta, näitä hetkiä on jotenkin vaikea pukea sanoiksi, tai ehkäpä niiden myöntäminen jotenkin pelottaa.

Koitin pukea kokemuksiani itseen kohdistuvasta vihasta sanoiksi.

1476044_743017349113716_5967279641003417304_nim fine

Sanotaan että vihan takana on todellisuudessa aina suru. Omalla kohdallani allekirjoitan tämän täysin

Pitääkö hyppiä tuoleilla ollakseen rohkea?

En ehkä ole ainoa, jolla välillä nousee niskavillat pystyyn, kun henkisessä kasvussa kehotetaan heittäytymään ja rikkomaan rajoja. Ok, pitää melkein heti syödä sanani, sillä nuo teemat ovat oikeasti mielestäni supertärkshutterstock_222684055eitä, mutta uskon, että on myös hyvä tarkastella niitä esteitä, jotka usein meitä pitävät tietyissä karsinoissa.

Tervetuloa kuuntelemaan ääniblogia turvallisuudentunteesta ja hieman myös addiktioista.

Nimimerkillä, Eräs turvallisuutta rakastava mukavuudenhaluinen joka parhaansa mukaan koittaa lakata ”piikittämästä” itseään.

Draamakuningattaret ja kuninkaat kuulolle

Eihän sitä tietenkään haluaisi myöntää että itse on sellainen…

Ja sitten kuitenkaan kukaan ei ole pelkästään draamansa summa.Anger 2

Kärsivällisyys, anti-äkkipikaisuus ja rauhallisesti muutosten tekeminen sekä peiliin katsominen eivät aina kuulu vahvuuksiimme.

Draaman takana on usein syvempi pelko jota koitetaan hätäisesti ratkaista äkkipikaisella toiminnalla. Krapulan oireena toimii morkkis ja huono-omatunto.

Tervetuloa kuuntelemaan ensimmäistä podcastia jossa ajatuksia Draamakuningattaruudesta. Kuuntele suoraan alla olevasta mediasoittimesta:

Niin perkeleen vaativa

Asia, johon jatkuvasti törmään niin itseni kanssa kuin asiakkaideni kanssa, on hyvin ankarat ja vaativat sisäiset vaatimukset, joita itseemme ja muihin kohdistamme. Emme useinkaan edes tiedosta, mitä itseltämme vaadimme ja kuitenkin koetamme näitä kaikkia ihanteita täyttää. Pieni (lue= ihan jäätävä) paine persauksissa.

Jaksaa aina ajatella positiivisesti, jaksaa aina ymmärtää, aina hyväksyä, olla kiitollinen ja kaikin tavoin jotenkin ihanteellinen, muka virheetön.

Koen, että itselläni on ehkä eniten opeteltavaa IHMISYYDEN harjoittelussa. Sitä, että on ihan ok, että välillä kiukuttaa, välillä väsyttää, välillä on tosi vaikea olla kiitollinen tai ymmärtää. Sitä, että vaikka miten joogaisin, söisin oppikirjojakin paremmin, niin täältä löytyy aina tunteva olento. Jotain, joka ei ole kone.hiekka

Valtaosa vaatimuksista on tekemiämme tulkintoja. Uskomme, että jos vaan olemme parempia, fiksumpia, rasvattomampia, hauskempia, vetävämpiä, menestyneempiä, virheettömämpiä, ihaillumpia…sitten me kelpaisimme. Sitten olisi helpompaa. Sitten olisi turvallisempi olo. Sitten kukaan ei tuomitsisi.

Jään itse itselleni kiinni siitä, että että koetan muokata itseäni, jotta minun olisi helpompi olla. Ja juuri tämä peli tekee olostani vaikean.

Sisäisiä vaatimuksiamme eivät kiinnosta meidän omat rehelliset resurssimme tai tarpeemme. Sisäinen diktaattori ei tunne myötätuntoa. Se koettaa niin kovasti olla valmis, että ei suostu kohtaamaan sitä, mitä todella kokee tässä ja nyt.

Kun sisäisiä vaatimuksiaan ottaa lähempään tarkasteluun, voi niitä alkaa tutkimaan, uteliaasti ja kyseenalaistaen.

Hetkinen….Onko tämä totta? Hetkinen, ajattelenko MINÄ todella, sydämestä käsin itse näin?

Tuoko tämä vaatimus elämääni lisää kireyttä ja jännitettä, vai luonnollisuutta ja aitoutta?

Jos rakas ystäväni vaatisi itseltään samoja asioita, mitä hänelle sanoisin?

Moni meistä on jollain tavalla hienovaraisesti tai vähemmän hienovaraisesti kokenut jo nuoresta alkaen, että on jotenkin ”liikaa jotain” tai ”liian vähän jotain”. Liian herkkä. Liian vetäytyvä. Liian avoin. Liian roisi suustaan. Ei tarpeeksi huolellinen. Ei tarpeeksi akateeminen. Ei tarpeeksi naisellinen.

Näin alamme salakavalasti piilottelemaan itsestämme sitä, mitä emme pidä sopivana. Koetamme pyrkiä olemaan jotain, jollaisena uskoisimme kelpaavamme.

Olen itse ihminen, joka tuntee vahvasti, onnet, ilot, surut, pettymykset..olen myös kuullut olevani ”liian herkkä”, ”liian sinisilmäinen”, ”taasko sä itket” ja ”jotain rajaa tolla ilollakin”. Ja koska nyt ei etsitä syyllisiä eikä oikeutuksia, voi vaan todeta, että tämä on elämää. Myös itse olen takuulla laukonut tyhmyyksiä suustani ja vaatinut muita istumaan muottiin, joka olisi minulle helpompi.

Millä tavoin sitten alamme toimia, kun piilottelemme itseämme? Olen esim. koettanut olla järkevä, teoreettisella tasolla viisas, kunnollinen ”oppikirja ihminen”, vakuuttava, hauska, henkinen, se joka aina ymmärtää…ja aina kun yritän olla jotain, sanon alitajuisesti itselleni ”se mitä nyt oikeasti olet tai koet ei kelpaa”.

Meissä jokaisessa on paljon piirteitä, jotka ovat hyvinkin rosoisia. Voisimmeko hyväksyä nekin osana ihmisenä oloa? Tarkoittamatta sitä, että ne oikeuttaisivat minua toimimaan kus*pään lailla.

Itsetuntemuksen matka on sekä kiehtova, vapauttava, ärsyttävä, vaikea, pelottava, että rohkeutta ja myötätuntoa opettava. Se ei tee kenestäkään parempaa ihmistä, vaan enemmänkin mahdollistaa muistamaan sitä, että kaiken takana on aina Ihminen. Meissä on kaikissa lopulta enemmän samaa kuin erilaista. AE mainoskuva

Vaaditko itseltäsi jotain, joka ei ehkä ole realistista?

Sen sijaan että vaatisit itseltäsi jotain lisää, onko jotain vaatimusta,  josta voisit alkaa irroittamaan?

Mitäköhän sen vaatimuksen takana oikeasti on? Olisitko niin rohkea, että uskaltaisit antaa sen tulla näkyväksi ja löytää itseäsi kohtaan myötätuntoa, juuri siksi.

(Kirjoitus julkaistu alunperin Hidasta Elämää sivustolla Helmikuussa 2015)

Konfliktien äärellä- karvat pystyssä

On oikeastaan kaksi tapaa, miten lähdemme toimimaan, kun elämässä kohtaamme konflikteja. Konfliktin ei siis tarvitse olla ”riita”. Se voi ihan hyvin olla sitä, että itse konfliktoidumme elämän kanssa. Kaikki ei mene niin kuin halusimme tai toivoimme. Odotuksemme eivät kohdanneet todellisuutta. Ja varmasti jokainen ihmissuhteissa ollut on kohdannut konflkteja myös näissä, meillä jokaisella kun on omat tapamme nähdä, ymmärtää ja kokea elämää. Toisen perspektiiviä voi olla joskus lähes mahdoton ymmärtää. Ja miksipä aina tarvitsisikaan. Mutta anyway, missä sitten kohtaammekaan konflikteja, usein meissä vaistomaisesti nousee halu ensin Suojautua.

Suojaudumme hyvin erilaisin keinoin. Joku vetäytyy. Joku jäädyttää tunteensa. Joku hyökkää. Joku selittelee, joku anteeksipyytelee ilman syytä. Joku koettaa hyvitellä, joku uhmaa, joku tekee jotain muuta. Erilaiset
keinot, sama aie. Halu suojautua joltain, joka koskee. Hyvin ymmärrettävää. Hyvin, hyvin ymmärrettävää. (Toki tämä usein unohtuu hetkeksi silloin, kun käytännössä tätä kohtaamme, mitäpä sitä jeesustelemaan). Haluan korostaa että suojautumisessa ei ole mitään väärää. Joskus me myös ihan oikeasti tarvitsemme tätäkin osaa itsessämme.
Miten sinä suojaudut?

Ja sitten meillä on se toinen vaihtoehto. Se vaikeampi. Se on suojautumisen sijaan avoimuus oppia ja kohdata. Mitä tässä tapahtuu ja mitä se herättää MINUSSA? Mikä on minun tehtävissäni? Sanotaan, että vaatii itseasiassa Vahvaa egoa uskaltaa kohdata todelliset tunteensa piilottamatta niitä itseltään. Kohdata se, että nyt loukkaannuin. Se, että koin hämmennystä. Se, että koin itseni uhatuksi. Se, että koin, ettei minua arvostettu. Se, että olisin kaivannut jotain muuta.
Koetamme olla niin ovelia, että kieltämällä nämä osat itseämme pääsisimme niistä pakoon.
Kun meillä on vahvuutta myöntää todelliset tunteemme, voi aidosti avautua oppimaan niistä ja näkemään niitä syvemmälle. Ja se, jos mikä, kysyy rohkeutta.

1920151_605047476241459_1729713247_n
Viime viikolla(kin) kohtasin tilanteen, joka sai minut suojautumaan. Itse usein silloin ”kylmetän” itseni ja vetäydyn. Jääkuningatar is in da house. Loukkaannuin asiasta, jossa toinen henkilö oli toiminut tietyllä tavalla, koska oli itse pelännyt. Hän oli suojautunut ja minä vastasin suojautumalla. Pian huomasin, että en oikeasti edes halunnut kylmettää itseäni. Tein niin tottumuksesta, koska niin ”kuului” tehdä. Oli totta, että loukkaannuin. Oli totta, että se tuntui kurjalta. Kun pystyin ymmärtämään, miksi itse halusin suojautua, kykenin ymmärtämään toisenkin suojautumisen. Se ei tarkoita, että katson tiettyjä asioita aina läpi sormien. Mutta se tarkoittaa sitä, että minun ei tarvitse ottaa asiaa niin henkilökohtaisesti.

Toinen ei ole syy minuun olooni, vaikka toinen auttaakin nostamaan minussa olevan reaktion näkyville. Kipeä peili. Haluanko katsoa?

Kiitos.