Käväisimme tyttäreni kanssa (myönnettäköön, luottamuskortin voimin) Pariisissa ja 8kk ikään ehtinyt hauva-vauvamme oli ensimmäistä kertaa hoidossa, eikä valitellut palatessaan peräti viiden tytön hellästä hoivasta! Reippailua rappusia pitkin Eiffel-torniin, hissillä Montparnassen näköalatorniin ja pariisilaisen elämänmenon ihmettelyä Suomen hytinöiden jälkeen yli 30 asteen helteessä. Aasialaisia siellä täällä selfie-keppeineen, kuin golfkentältä keskustaan pelaamaan eksynyt klaani, ja tytär sai paljettimekon, josta totesin, että sehän on kuin missikisoista. ”Mistä ihmeen missikisoista?” paljasti vaihteeksi kevyen sukupolvikuilun 😉 Patonki maistui molemmille ja Pariisista löytyi riemun ja kaaren lisäksi peräti suklaamuseokin!

Olen saanut todella paljon positiivista palautetta kirjasta. Löydät linkin pdf-kirjaan blogin ylävalikosta. Kirjan lataus on muuttunut maksulliseksi 13.7. alkaen, 10% maksuista tilitän Mielenterveyden keskusliitolle. Painettu versio ilmestyy myöhemmin.

Matkalukemisenani oli Harville Hendrixin edelleen yliveto Kaikki se rakkaus, joka sinulle kuuluu, itsetuntemuksen ja parisuhteiden dynamiikan ymmärtämisen loistava kirja, joka valottaa mm. miksi ja millaiseen ihmiseen rakastumme – ja miksi yhteisyyden ihme osoittautuu joskus aivan päinvastaiseksi.

Hendrix kirjoittaa siitä, kuinka meillä jokaisella on monta itseä. Piilotettu itse on se osa itseä, omaa luonnetta ja käyttäytymistä, jolle emme ole saaneet hyväksyntää varhaisilta hoitajiltamme, yleensä vanhemmiltamme, tai yhteiskunnalta. Olemme painaneet nämä minän osat pois. Joku herkkyytensä, joku vahvan tahtonsa, joku sosiaalisessa ympäristössä ei-toivotut taipumukset, vaikkapa matemaatikkoperheessä luovuutensa, joku esimerkiksi seksuaalisuuttansa.

Kehitämmekin piilotetun itsen tilalle valeitsen, jolla korvaamme aitoa, piilotettua itseä. Valeitsen piirteisiin voi esimerkiksi kuulua ironia, sarkasmi ja kyynisyys, joilla suojaudutaan paljastamasta herkkyyttä. Tai kiltteys, jottei tulisi hylätyksi liian räväkkänä tyttönä. Tai hyvin siisti ja tarkka elämäntapa, jolla ei-hyväksytty seksuaalisuus pidetään piilossa muilta ja sen kieltämisestä johtuvien tuskallisten kokemusten vuoksi itseltäkin.

Ja lopulta meillä on kuorrutteena myös kielletty itse, jota on muita häiritsevän valeitsen kieltäminen tarvittaessa. Vaikkapa liian tarkkuuden ja jäykkyyden kieltämiseksi epäsovinnainen harrastus tai tapa pukeutua.

Pohjimmiltaan vaikkapa poika saattaa olla herkkä, ja hän on omaksunut perheessä hyväksytymmän älykön roolin peittääkseen herkkyytensä. Myöhemmin hän saattaa kuitenkin tulla kritisoiduksi älyn ja kriittisyyden piirteistään menevämpien kaveriensa tai tyttöjen taholta, ja niinpä hän alkaakin kuunnella heavy-musiikkia tai harrastaa moottoripyöräilyä, joiden avulla hän saa itsensä näyttämään muille ja pystyy myös tuntemaan itsensä moniulotteiseksi, mielenkiintoiseksi – ihmiseksi, josta ei saa otetta, jota ei toisin sanoen saa kiinni rooleistaan.

Alun perin piilotettu, herkkä itse on tarvitseva, etsii ymmärtäjää, mutta tietoisuudesta pois karkotettuna. Valeitse taas näyttäytyy helposti liian tilaa vievänä, hallitsevana, jopa karikatyyrimäisenä käyttäytymisenä, jota ympäristö kritisoi. Ja niinpä tämän päälle rakennetun kuorrutteen, kielletyn itsen, on oltava vielä jotain muuta.

Kaikki tämä tapahtuu tahattomasti, huomaamatta, tiedostamatta. Moniulotteisuus ja roolien ristiriitaisuus johtavat ymmärrettävästi sisäiseen ristiaallokkoon, tunnetason paineisiin, joita puramme mm. psykosomaattisena sairasteluna, nautintoaineilla ja hankalana käyttäytymisenä, vaikkapa mököttämisenä, tarkertumisena tai eristäytymisenä, kiukutteluna, yliherkkyytenä tai nalkuttamisena.

Monimutkaisuus vaikeuttaa itsen ymmärtämistä ja tuottaa haasteita parisuhteissa: kuka rakastaa ja ketä näistä sekoittuneista piirteistä, rooleista? Mitkä osat itsestäni tunnen ja hyväksyn, mitä en? Mitä osia tuo toinen rakastaa, entä väheksyy, jopa vihaa?

Vahvin rakastuminen tapahtuu Hendrixin kuvauksen mukaan ihmiseen, jossa alitajunta huomaa piilotettua itseä koskettavia piirteitä – jotka taas ovat alun perin vanhempiemme piirteitä. Eikä vain hyviä piirteitä, vaan myös niitä, jotka ovat aiheuttaneet tuskaa. Alitajunta pyrkii hakeutumaan suhteeseen, jossa tuon lapsuuden näytelmän voi esittää uudelleen, onnellisemmalla lopulla. Herkkä etsiytyy hänet lapsuudessa torjuneen älykkövanhemman kaltaiseen seuraan korjatakseen juonen käänteet, mutta tuleekin lopulta torjutuksi, samoin kuin lapsuudessa kävi.

Olen itse ymmärtänyt vuosien varrella esimerkiksi, että nopeus ja vahva tahto ovat ominaisuuksia, jotka eivät tytölle sopineet, niillä ei rakkautta herunut samoin kuin kiltille ja kuuliaiselle. Niinpä kanavoin nuo torjutut ominaisuudet kilpaurheilijan rooliminään, jossa niille oli tilaa. Tosin kilpaurheilussa oli tarpeen (kielletty itse) esittää rentoa ja leppoisaa, vaikka pelissä olisi ollut lähes henki ja elämä. Ei saanut näyttää, että voittaminen on tärkeää, vaikka se usein oli egolle todella tärkeää.

Samoin suru oli kielletty ja jopa vaarallinen tunne ilmaistavaksi lapsuudessa saamani mallin mukaan, joten päädyin käyttäytymään kiltin lisäksi ”reippaasti ja positiivisesti”. Näitä ominaisuuksia ei juuri ole tarvinnut yhteiskunnassa kieltää – paitsi konsultointialalla vakavasti otettava, skarppi asiantuntija on ”cool”, ei iloinen ja reipas. Ja surullehan ei työelämässä ole muutenkaan tilaa.

Nämä tiedostamattomat roolien ristiriidat näkyvät itsetunnossamme, onnellisuudessamme, ihmissuhteidemme paikoin varsin ontuvassa toimivuudessa ja tarpeessa yrittää hoitaa tunnetilojaan terveydelle haitallisin keinoin.

Minulla ne ovat myös nostaneet kaksisuuntaisen mielialahäiriön riskiä: Sisäinen paine olla reipas, positiivinen ”kaikki sopii ja onnistuu” -suorittaja on mennyt liiankin pitkälle, kunnes paine kasvaa liian suureksi ja pallo poksahtaa noustuaan liian korkealle. Putoaminen korkealta taas johtaa luonnollisten mahalaskujen, eli arkeen kuuluvan luonnollisen surun sijaan peräti pinnan alle, jossa on pimeää, masentaa. Tunne siitä, että kukaan ei ymmärrä tai välitä, on oikeastaan aivan totta: kukaan ei voi ymmärtää ja nähdä sellaista osaa itsestä, jota ei itsekään tunne.

Olemme viime aikoina kovasti tuoneet esiin tutkimuksia siitä, kuinka toisten hyväksi toimiminen ja kiitollisuus tekevät ihmisen onnelliseksi. Mutta kun katson nöyräksi tapakoulutettua aasialaista asiakaspalvelijaa, en näe häntä kohteliaisuudessaan onnellisena. Hän on kiitollinen työstään ja palvelee muita, mutta jokin – joku – ei ole hänessä läsnä. Suorittamalla kiitollisuutta ja palvelemista voi kokea toki onnea itsensä unohtaen, mutta ei syvää rauhaa ja aitoa yhteyttä muihin ja elämään sisimmässään.

Upea, yhtäältä leikkisän kevyt ja samalla syvästi läsnä oleva elämä, jollaista meillä useimmilla on mahdollisuus hetkittäin elää, samoin kuin riippuvuuksista vapautuminen edellyttävät itsensä hyväksymistä, tuntemista ja lempeää kohtelua, niin keholle kuin mielellekin.

Ja kun tapanani pyöritellä teemoja edestakaisin, kuin muovailuvahaa muovaillen, todettakoon vielä, että itsetuntemus ei suinkaan kasva itseensä sukeltamalla, uppoamalla ajatuksiinsa ja tunteisiinsa. Se kehittyy avoimen tarkkailevassa, myötätuntoisessa vuorovaikutuksessa elämän, lähimmäisten, luonnon ja osalle Jumalan kanssa.

Tässä lopuksi vielä oivallinen, lyhyehkö video, joka kertoo hyvin egosta, ei vain kaksisuuntaisesta mielialahäiriöstä:

https://www.youtube.com/watch?v=Db8AYSrs2kk

Ja saman tekijän video, joka kertoo siitä, miten lapsuuden kokemukset rakkaudesta voivat vaikuttaa taipumukseen kaksisuuntaisuuteen: https://www.youtube.com/watch?v=WaHNPh7lZ4I&app=desktop

Sekä brittikoomikko Stephen Fryn upea 2-osainen dokumenttiohjelma hänen bipolaarisuudestaan, mitä diagnoosi tarkoittaa, mitä se merkitsi, miten Hollywoodissa se on vain etu. Miten 4 miljoonaa brittiä kärsii siitä, puolet tietämättään. Hän jututtaa myös muita julkkiksia. (Tosin aivan viime vuosina tiede on jo mennyt reilusti eteenpäin aivotutkimuksen saralla, Stephen oli vuonna 2011 käynyt vain magneettikuvassa). Osa 1:  https://www.youtube.com/watch?v=uj8hqXd7N_A

Maanantaina menen ensimmäistä kertaa neuroterapiaan, jospa saisin univelkoja kuntoon. Kerron siitä seuraavassa blogissa. Jatketaan taas vahvuuden, rohkeuden ja aidon ihmisyyden tutkailua! Ihanaa heinäkuun alkua!