Kerron Puoli vuotta ennen tuomiota -kirjassani lääkkeettömistä hoidoista, joita lähdin kokeilemaan saatuani diagnoosin 2-suuntaisesta eli bipolaarisesta mielialahäiriöstä. Tähän 2-tyypin bipolaariseen ei liity niin haastavia oireita, että tarvitsisin lääkehoitoa. Suurimman osan ajasta olen oireeton, viime syksynä ja talvena näin ei ollut. Kokeilinkin hetken perinteisiä masennuslääkkeitä huonolla menestyksellä. Sivuoireet vaikuttivat työkykyyni ja moneen muuhun elämän osa-alueeseen. En myöskään saanut apua unilääkkeistä, joita kokeilin hetken unettomuuteen.

Sittemmin opin itse asiassa aivan sattumalta oman kustantamoni kirjajulkkaritilaisuudessa Ben Furmanin (esipuhe James Daviesin kirjassa) ja Aku Kopakkalan kirjan masennuslääkitys-puheenvuoroista, että lääkkeethän ovat osin suurta bluffia. On toki tilanteita, joissa lääkitys on välttämätön, mutta on paljon enemmän tilanteita, joissa lääkkeistä voi olla elämänlaadun kannalta enemmän haittaa kuin hyötyä. Joka tapauksessa kannattaisi kokeilla ensisijaisesti muita vaihtoehtoja aina kun mahdollista. Puhun nyt myös masennuksesta, unettomuudesta, stressistä, ahdistushäiriöistä ja ADHD:stä.

Tuorein lääkkeetön hoitotuttavuuteni, jonka nostan ykköspallille, on Suomeen rantautunut neuroterapia (nemoy.fi). Rentouttavaa kuin lempeä hieronta, hetki nojatuolissa kauniita kuvia katsellen ja aivot oppivat itseohjautumaan kohti toivottua tilaa, rauhoittumaan tai piristymään, jopa luovemmiksi. Tähän tutustuin myös sattumalta. Olin silloin jo masennuksestani selvinnyt, mutta halusin kokeilla neuroterapiaa uteliaisuuttani ja unen laadun parantamiseen. Viinilasi yömyssyksi ei ole siihen tarkoitukseen erityisen hyvä vaihtoehto. Hämmästyttävästi vain muutaman hoitokerran jälkeen voin todeta nukkuvani todella hyvin, en ole melkein kymmeneen vuoteen nukkunut näin usein näin hyviä yöunia! Sen lisäksi suklaan ja viinin mielitekoni ovat laimentuneet vain varjoksi entisistä. Kokeilin mielenkiinnosta myös viikon verran juoda reilusti viiniä iltaisin kahden hoitokerran välillä ja nukuin silti hyvin. Lisäksi olen ollut erilaisissa yllättävissä, stressaavissa tai jännittävissä tilanteissa hämmästyttävän rauhallinen ja rento! Suosittelen siis ehdottomasti kokeilemaan. Toimii myös lapsille ja nuorille. Jatkuvaa hoitoa ei suinkaan tarvita, vaan lyhytkin ”kuuri” voi auttaa ratkaisevasti.

Kerron kirjassa yksityiskohtaisemmin hivenaineista ja aminohapoista, joita käytin, ja nostan tässä yhden todennäköisesti oleellisimman niistä esiin: Omega 3. Syön lohta monta kertaa viikossa ja lisäksi muuta kalaa, en syö lihaa tai kanaa, vaan papuja ja linssejä, maidon sijaan käytän usein soijamaitoa, kasviksia popsin varmasti riittävästi, päivittäin reilusti ruisleipää ja aamiaiseksi kaurapuuroa. Tummaa suklaata päivittäin. Kun menin talvella lääkäriaseman verikokeisiin, hemoglobiinit ja magnesiumarvot ym. olivat kaikki kunnossa, mutta kolesteroliarvoissa oli selvästi parantamisen varaa. Sittemmin tutustuin kilpasuunnistaja Aapo Summaseen, joka suositteli käyttämäänsä huippulaadukasta Balance-öljyä, ja sain hänen kauttaan myös tarkemman rasva-arvomittauksen, joka näytti yhtä huonoja, tarkempia tuloksia. Arvelen, että syynä on pellettiviljelty lohi, jota pääasiassa syömme, kun syömme ”terveellistä” rasvaista kalaa.

Laadukas omega 3 onkin ravintoasioissa tutkimusten mukaan numero yksi, kun on kyseessä aivojen toiminta. Itse jäinkin  lisäravinteista juuri tuon Balance-öljyn käyttäjäksi hyvien tulosten vuoksi – veriarvojen lisäksi iho kiittää ja se maistuu lapsellekin – ja ensi viikosta lähtien päätin jopa ryhtyä tätä tuotetta myös suosittelemaan ystäväni Teresa De Rita-Cavlekin kanssa. Muita tärkeitä ”perusvitamiineja” ovat etenkin D-vitamiini, B-vitamiinit ja magnesium, joiden puutos saattaa näkyä mielialassa.

Terapiassa olen myös käynyt ja käyn edelleen harvakseltaan, ratkaisukeskeisessä sellaisessa. Terapiamuodotkin ovat kehittyneet paljon vuosien varrella. On lyhytterapiaa ja ryhmäterapioita, jotka saattavat sopia paremmin esimerkiksi masentuneelle kuin sukellus vielä syvemmälle yksinäiseen oman mielen maailmaan terapeutin kanssa.

Lopuksi nostan jalustalle ne tärkeimmät ja ilmaiset hoitomuodot: luonnossa liikkuminen ja yhteys lähimmäisiin sekä hengellinen tasapaino, itselläni yhteys Jumalaan. Jos tämä kivijalka on halkeillut, ei hoitotaloa kannata rakentaa terapioiden ja maagisten lisäravinteiden varaan. Kyky tehdä työtä ja kyky rakastaa, siinäpä vanhat mielenterveyden kriteerit, jotka pätevät edelleen. Työ voi olla vallan mainiosti kotitöitä ja arvokasta vapaaehtoistöitä, vaikkapa roskien keräämistä luonnon siistimiseksi, jos palkkatyö ei ole mahdollista. Liikkuminen nimenomaan luonnossa ja ulkona on ensiarvoisen tärkeää mielenterveydelle. Yhteyttä lähimmäisiin voi ylläpitää sosiaalisen median avulla, kun ei jaksa tai pysty muuhun.

Ja rakastaminen, hmmm… 20 sekunnin mittaiset halaukset toimivat todistetusti onnellisuutta edistäen. Rakkaudesta ehkä muutaman kirjan verran lisää myöhemmin, alkaen elokuussa ilmestyvästä Jaksaa, jaksaa – näkökulmia vaaralliseen ja kantavaan vahvuuteen -kirjassani. ❤

Sebastian Koskinen pohtii vieraskynäkirjoituksessaan ihmisyyttä.

---

Meistä suomalaisista sanotaan, että emme juuri puhu tunteistamme. Usein me sanomme tämän itse, mutta yhtä usein sen kuulee muunmaalaisiltakin. Tämä ei tietysti meitä haittaa; usein toteamme ylpeästi, että kyse on kansallisesta piirteestä. Kansallinen piirre on myös se, ettemme myöskään puhu itsestämme. Tai ole kiinnostuneita muiden asioista.

Kansalliset erityispiirteet, kuten myös perinteet ja opitut tavat, ovat valitettavan usein henkilökohtaisen kasvun tiellä. Niille on tietysti paikkansa, mutta niitä, kuten muitakin asioita, tulee arvioida niiden hyödyn, ei arvovallan kannalta. Toiseksi tavat syntyvät ajassa ja paikassa, joilla ei tietenkään ole pysyviä koordinaatteja. Jatkuva kulttuurien kanssakäynti sekä nostaa esille tapojen vahvuudet ja heikkoudet. Hyvät tavat on syytä säilyttää, huonot taas kannattaa heittää pois.

Introverttina ja varautuneena suomalaisena opin vasta puoli vuotta sitten, ettei yksikään meistä ole saari. Tätä englantilaisen runoilija John Donnen muotoilemaa ja Hemingwayn tunnetuksi tekemää lausetta olin tietysti jo hokenut vuosikausia.

Aforismien hokeminen niitä ymmärtämättä antaa itsestä fiksun kuvan, mutta samalla kyse on ihanteiden takomisesta omaan päähän. Siitä, että kunhan hoen ääneen jotain tarpeeksi kauan, tulee tuosta ihanteesta lopulta elävä osa omaa elämää.

Ja niinhän siitä usein tulee. Ajatus johtaa rohkeuteen puhua, puhuminen johtaa lopulta rohkeuteen toimia.

Mietelauseilla, filosofialla ja suurilla ajatuksilla ei kuitenkaan ole mitään arvoa, ellei niitä oivalla itse. Oivaltaminen taas ei tapahdu ajatuksissa vaan toiminnassa; oivaltamisen hetki, zeniläisittäin satori, kohoaa käytännön tilanteista.

Puoli vuotta sitten pyöräilin öisen Amsterdamin halki merikonttikotiini ystävien luota. He olivat sieltä täältä pitkin maailmaa, useimmat kuitenkin Välimeren maista ja Etelä-Euroopasta. Heille avoin keskustelu tuntui tulevan luonnostaan. Itse taas olin viettänyt jälleen yhden illan lähinnä omissa ajatuksissani.

Monessa tilanteessa minulla oli sanottavaa. Päätin olla hiljaa. Kun loukkaannuin, en reagoinut. Sain kohteliaisuuden, nyökkäsin vain takaisin. Kuulin ohimennen ystävieni treffikokemuksista, joista muut olivat ilmeisesti kuulleet jo kuukausia sitten. Minä en ollut, koska eihän minua kiinnosta. Joku kysyi omistani, mihin vastasin, ettei minulla ole tapana puhua henkilökohtaisista asioista.

Olin ystävien ympäröimänä, ystävien, joista välitin ja joiden tiesin välittävän minusta. Silti olin yksinäinen, ja ihmettelin jälleen kerran miksi en taaskaan saanut heihin sellaista yhteyttä, joka heillä näytti olevan keskenään.

Kotona tajusin, etten koskaan jaa mitään merkittävää kenellekään. Merkittävä ei tässä yhteydessä tarkoita nippelitietoa, abstrakteja havaintoja maailmasta tai näkemyksiä uudesta suosikkilevystä. Merkittävä tarkoittaa tässä vahvan henkilökohtaista, sellaista, jonka kertominen tekee heikoksi, ihmiseksi. En jakanut vihan, rakkauden, pettymyksen ja toivon tunteita.

Puhutaan siilin dilemmasta, siis siitä, että me kaikki kaipaamme lähellemme toisia, mutta usein pidämme muihin etäisyyden, koska pelkäämme satuttavamme heitä tai tulevamme satutetuiksi itse.

Uskoin puolivakavasti olevani meedio, ja olin toiveikas, että muilla olisi sama kyky. Mutta eihän se toiminut.

Mitä ikinä opinkaan muista, opin todennäköisesti enemmän itsestäni kuin heistä. Heijastin omat tunnetilani muihin. Koska olin vaikeasti lähestyttävä, muut tekivät todennäköisesti samoin.

Sen sijaan, että opin tuntemaan satoja uusia ihmisiä, opin tuntemaan itseni sadoilla eri tavoilla. Jätin taakseni ihmisiä, joista jokaisella on todennäköisesti erilainen, ja väärä, kuva minusta. Myöhemmin sain kuulla muutamilta ihmisiltä, että olen ihan erilainen kuin puoli vuotta sitten. Tämä tapahtui sen jälkeen, kun uskalsin olla avoin ja aito.

Heidän äänissään oli iloa.

Luonteeni orjana suosin keskusteluja chatissa. Chatissa sai rauhassa hioa omia ajatuksia. Etäisyys oli helppo pitää. Chatissa kuitenkin kuvittelin muille tunnetiloja, ilmeitä, eleitä ja äänenpainoja, jotka olivat usein vähemmän positiivisia.

“Taidat olla kärttyinen taas. Kuvittelen sinulle sen ilmeen, joka sinulla aina on, kun olet vihainen. Näytät mielessäni siltä nyt. Näytät siltä aika usein.”, totesin kerran eräälle naiselle. “Mutta minähän hymyilen ja nauran täällä aina ääneen!”, hän vastasi.

Ja minä kun olin luullut, että hän oli yleensä ollut tympääntynyt keskustelujemme aikana. Siis luulin, siis aavistelin, siis toivoin. Se oli taas vain minä, jota heijastin toiseen. Sama toistui useasti monen eri henkilön kanssa.

Näin sivuhuomiona voin suositella kaikille chatin mahdollisimman vähäistä käyttöä. Valtaosa toisista saamastamme informaatiosta tulee muualta kuin sanoista. Chatissa ei muuta olekaan kuin sanoja. Väärinkäsityksiä syntyy helposti.

Ymmärrys siitä, että olin pitkään ollut tekemisissä lähinnä vain itseni kanssa ollessani seurassa, pysäytti minut. En ole pelännyt kuolemaa moneen vuoteen. Uskon, että hyvään elämään kuuluu asteittainen ja rohkea kuolemaan valmistautuminen. Sen kautta asiat putoavat paikoilleen; arvokas ja epäarvokas paljastuvat, perspektiivi imitoi ikuista. Nyt kuitenkin pelkäsin, paljon.

Pelkäsin sitä, etten tule koskaan tuntemaan Toista. On hyvin vaikea löytää rinnalle ihmistä, jonka oppii oikeasti tuntemaan. Jos itsensä ymmärtämiseen ja tuntemiseen menee vuosikymmeniä, kuinka kauan meneekään Toisen tuntemiseen? Niin kauan kuin tunnemme vain itsemme, meillä on tasan yksi näköala maailmaan. Se näköala voi olla myös huono, vääristynyt. On suuri rikkaus nähdä maailma useilla tavoilla, ja siihen tarvitsemme muita.

Me pidämme mitä-, missä-, milloin- ja kenen kanssa -kysymyksistä. Näitä esitämme toisillemme päivittäin. Mutta mitä väliä näillä kysymyksillä on? Mitä ne kertovat motiiveista, toiveista, peloista, haluista ja tunteista? Eivät yhtään mitään.

Hyvät toimittajat kysyvät paljon miksi-kysymyksiä. Kun haastateltava kertoo, että koki lapsievakkona surua rakkaiden nukkejen jäädessä Karjalan kodin makuuhuoneen nurkkaan, voi siirtyä seuraavaan kysymykseen. Parempi on kuitenkin kysyä: Miltä se tuntui? Mitä ajattelit? Miksi nuket olivat sinulle tärkeitä? Vasta silloin aukeaa yhteys Toiseen. Silloin puhuu sydän, ei mieli.

Vaikka kuinka niin luulemme, emme osaa lukea toisiamme. Lopulta jopa pyrkimys siihen on itsekäs; miksi yrittää viedä Toiselta tilaisuus puhua elämästään?

Avoimuudessa ja rehellisessä keskustelussa ei ole mitään hävettävää. Ehkä olemme hiljaa myös siksi, että saamme nauttia sisäisen maailmamme tasapainosta, olla kohtaamatta toisenlaisia näköaloja. Keskustelussa kun joutuu kasvokkain vierauden kanssa, mikä tarkoittaa väistämättä haasteita omille, huolellisesti kootuille ajatusrakennelmille.

Ole avoin, puhu, kysele. Ole valmis olemaan heikko, paljastamaan syvimmät salaisuutesi, koska mikään ei luo yhtä vahvaa yhteyttä paremmin. Salaisuuden jakamisesta syntyy luottamus, joka perustuu pelkoon ja rakkauteen: Pelkoon siksi, että nyt on joku toinen, joka tietää. Mutta tärkeämmin kyse on siitä, että olemalla avoin osoitamme rakastavamme Toista, koska näytämme hänelle aidon minän. Minän, jonka lopulta vain muutama tuhansista tulee koskaan tuntemaan.

Mikä voisi olla suurempi rakkauden osoitus?

Kirjoittaja Sebastian Koskinen on toimittaja ja Hyvejohtajuus-blogin päätoimittaja.

Kesällä on aikatilaa tuntea tunteita. Hyvässä ja pahassa.

Vahvat tunteet nappaavat tornadon lailla matkaansa, pyörittävät ja kauhistuttavat. Hetkittäin sitä on jopa varma, ettei selviä hengissä, kunnes tornado laantuu. Jalat maassa taas, se tuntuu oudolta. Toki naarmuilla ja mieli pyörryksissä, mutta kappas vain, taivas selkeni, ei tullutkaan maailmanloppua.

Eron, epäonnistumisen, pelon tai hylkäämisen tuska on karmivaa, raastavaa ja vihlovaa, se painaa rintakehää niin, että saa haukkomaan henkeä, huohottamaan, irvistämään, ähkimään, ulvomaan. Itse asiassa kuin raskaudesta luopuminen synnytyksen hetkellä.

Ja sitten, mittaamattoman ajattomalta tuntuneen ajan jälkeen se laantuu. Jotain uutta on syntynyt jo samaan aikaan, kun jokin vanha loppuu. Siksi ehkä tuska onkin erityisen suuri. On oltava valmis vastaanottamaan vielä tuntematon vieras hymyillen, kun sydämen kodin suursiivous tuntuu olevan pahasti kesken. Me haluaisimme itse päättää, milloin siivous on valmis, milloin vieras lähtee ja milloin uusi saapuu, opettajamme. Ja elämä ei suostu tähän. Joskus elämän aikataulu tuntuu olevan syvimmästä syvimmältä sanonko mistä.

Samalla on vaikeaa ja tärkeää tunnistaa, miltä osin henkiset voimavarat ovat vähissä, tuntuvat jopa loppuneen, ja milloin on ”vain” vahvan tunteen vallassa. Ne ovat kaksi eri asiaa, vaikka sekoittuvat toisiinsa mielesäämme. Kun voimavaroja on vähän, kun ei jaksa elää tai toimia, tarvitaan apua, tukijoita. Heitä, joihin nojata. Ammatillisesti ja ystävinä. Heitä, jotka piipahtavat kylään, avaavat ikkunan huomaamatta ikkunalaudan pölyjä, tuovat tullessaan pärekorillisen aikaa ja vilahduksen iloa, tuulahduksen duuria.

Joskus kulissit eivät muutu, tarinassa vain tulee dramaattinen käänne. Näyttelijät kohtaavat toisensa erilaisina ihmisinä. Joskus taas kulissit ja näyttelijät vaihtuvat, tarina toistuu. Parhaimmillaan saamme toimia käsikirjoittaja-Elämän ohjaajina. Teatterikoulu on tosin pitkä ja vaativa. Ja silti juuri sinne kannattaa hakea.