Yleinen

Life begins where fear ends – Osho

| isamerikallio

images-34

Elämä alkaa vasta, kun pelko väistyy. Ja miten pelko väistyy?

images-35

Action cures fear, eli toiminta karkoittaa pelon. – David J. Schwartz.

”Entä jos en onnistu?” Entäpä jos lähdet matkaan niin, että olet valmis eksymään ja epäonnistumaan monen monta kertaa. Pelko väistyy. Me pelkäämme, että tilaisuuksia on vain yksi. Ja että turvallisinta on olla avaamatta ovea lainkaan. Mutta…

635584461033499211-1709589153_When-one-door-opens-2-vinyl-wall-design.imgopt1000x70

Aina. Itse asiassa ovia paukkuu kiinni ja auki vähän väliä, kuin tuulisena yönä autiotalossa. Sellainen juuri on harhamme ”hyvästä elämästä”, mielikuva elämästä, jonka itse rakennamme, sisustamme ja jota remontoimme.

Elämä yrittää hälventää tuota harhaa järjestämällä tuon tuostakin tuulisia päiviä, ”yllätyksiä” – jotka ovat lopulta elämää itseään. Sillä elämä on vain ja ainoastaan parasta ennen huomista.

Hyvää juuri tätä päivää! ❤

Puoli vuotta ennen tuomiota – henkinen testamentti tuomion jälkeen

| isamerikallio

Elokuun lopussa julkaistun kirjani Jaksaa, jaksaa – näkökulmia vaaralliseen ja kantavaan vahvuuteen myötä teema vaihtui mediassa mielialahäiriöstä ikään kuin sen lähinaapuriin. Olen puhunut työssä ja nykymaailmassa jaksamisesta siellä sun täällä, jopa enemmän haastattelupyyntöjä kuin olen ehtinyt ottaa vastaan. Havaintoja maanisesta menosta työelämässä ja siitä, miten varovaisuudelle ja palautumiselle kannattaa varata aikaa – kantapään kautta opittua.

Elämä täällä Espoossa on jatkunut lähes samanlaisena kuin millaista se oli pari vuotta sitten. Sisäiset muutokset ja oivallukset etenkin ihmissuhteista ja omista motiiveista ovat olleet suuria, ulkoiset muutokset elämässä lopulta pieniä.

Samat asiat ja arkirutiinit, joita kuvittelin ennen vain hyviksi, enkä osannut siksi arvostaa, vaan haikailin entistä parempien, ellen suorastaan parhaiden valintojen perään, ovat onneksi jäljellä. Ja sehän on parasta: ymmärtää, että hyvä onkin usein ihan parasta.

Mielenterveyden kannalta tärkeimmät tekijät ovat olleet luonnossa koiran kanssa liikkuminen ja Nemoy:n neuroterapia, jonka avulla sain uneni kuntoon. Todennäköisesti vitamiini- ja hivenainelisillä on ollut myös vaikutusta, jota en tosin pysty määrittelemään, kun elintapapuolella on ollut muilta osin aivan liikaa toivomisen varaa.

Olen henkisesti hyvässä kunnossa. Kestän stressiä, osaan olla vihainen ja rakastan elämää. Kiitollinen työstä, kohtaamisista, ystävistä. Ihmissuhderintamallakin olen erittäin tyytyväinen hyökyaaltojen jälkimainingeissa. Ehkä kerron lisää joskus tulevassa kirjassani.

Työssäni olin päättänyt kolmisen vuotta sitten tehdä isompia muutoksia. Pitkän linjan motiivitutkija ja kasvukonsultti arveli ja koki, että valmennus ja kirjoittaminen ovat inhimillisesti arvokkainta antia lähimmäisille. Kutsumustyönhän sanotaan olevan siellä, missä oma intohimo kohtaa maailman tarpeet. Oma intohimoni onkin ehdottomasti kirjoittamisessa, mutta maailman tarpeet selvästi aika lailla muualla. Ensimmäisen kirjan, Suorituselämästä Merkityselämään julkaisun jälkeen luentokalenterissa oli hyvin hiljaista, odotin aivan jotain muuta.

Nyt neljännen kirjan jälkeen lähes 90% leivästäni on tullut tänäkin vuonna konsultin työstä, jos lasketaan, että tämän vuoden kirjat ovat toistaiseksi tuottaneet useita tuhansia tappiota ja valmennukseen käytän päivän verran viikossa. Velka, jota tuli tehtyä ylioptimistisena, ei lyhene kirjoittamalla ja valmentamalla. Yksi myyty kirja tuottaa bruttona yhden kahvikupin verran kirjailijalle ja vain harvoja kirjoja myydään useita tuhansia kappaleita nykyisin.

Kaikki mediakeikat vuosien varrella yhteenlaskettuna ovat tuottaneet keskimäärin yhden maksullisen luennon verran vuodessa. Yksinhuoltajan rooliin on myös vähintään haasteellista, osin käytännössä mahdotonta yhdistää mitä tahansa luentokeikkoja. Entinen hyvältä tuntunut konsultin työ onkin siis parasta. Merkityksellistä luentotyötä on tulossa Tommy Hellstenin kanssa jatkossa, 20.11. Helsingistä alkaen.

Edelleen uskon ja toivon joskus tulevaisuudessa olevani kokopäiväinen kirjailija ja luennoitsija, kunhan joko valitsen tyylin ja teemat, jotka puhuttelevat massoja, tai lähden kotimaan rajojen ulkopuolelle. Sitä odotellessa kirjoittaminen on minulle, samoin tosin kuin suurimmalle osalle kirjailijoista, lähinnä omalla hevosella ratsastamisen kaltainen harrastus: kallista ja paljon aikaa vievää. Mutta minkäpä intohimolleen voi!

Kaikki ajallaan, kiirehtimättä.

Nyt vetäydyn harjoittelemaan kirjojen kirjoittamista rakkaana puhdetyönä ja keskityn päätyöhöni, yritysten ja johtajien kasvun sparraukseen, jossa olen asiakkaista päätellen sentään ammattilainen. Muistutan päivittäin itseäni, että päätyötä ei ole sosiaalisen median päivittäminen ja omien blogien kirjoittaminen.

Ihmisenä ja ammattilaisena kasvaminen edellyttää entistä useammin ei:n sanomista asioille, joista pitää. Se on vaikeaa. Vapaudella on kova tunnehinta.

Kuka olen ja minne matka, se on arvoitus. Elämä on hämmästyttänyt ja kummastuttanut, yllättänyt kulkijan vuosi toisensa jälkeen, viimeksi aivan äskettäin. Luotan, että se yllättää jälleen.

Superlatiiviyliannostus – tulevaisuuden HIV

| isamerikallio

Mietteitä kesän jälkeen, johon on kuulunut aika monta suunnittelematonta ”never before” –kokemusta:

Superlatiiviyliannostus on tulevaisuuden HIV. Se sai alkunsa Amerikasta, kuten melkein kaikki valtavan suuri, häikäisevän kaunis ja unohtumattoman vaikuttava. Opimme kehumaan taktisesti, imartelemaan, saavuttamaan sen avulla yhtä sun toista.

Egot janoavat superlatiivi-ilmaisuja: olet paras, täydellinen, ainutlaatuisen upea, pään sekoittava, ennennäkemättömän lahjakas. Tavoitteenamme on olla vain parhaita, maailman suurimpia.

Kuten kaikkeen hyvään kohtuuttomasti annosteltuna, superlatiiviyliannostukseenkin voi lopulta kuolla. Sen saa huomaamattaan äärettömän hekumallisessa tilassa, mahdollisuusmaniassa, siksi sitä on vaikea varoa.

Tiedän, mistä puhun. Olen saanut elinkautisen sen diilerinä, luvannut rakastaa asiakkaita ja ihmisiä täältä ikuisuuteen ilman turvavälineitä. En jaksanutkaan. Ja saanut armahduksen.

After Ultimate Love there is – wife?

Vai sittenkin…

After Ultimate Love there is life – täydellisen rakkauden jälkeenkin on elämää.

Vai sittenkin…

After Ultimate Love there is Life – liian täydellisen rakkauden jälkeen alkaa Elämä.

Yksilön ja joukonkin ego kuihtuu superlatiiviyliannostuksn jälkeen kuin ruusupensas hiukan liian pitkän kesän jälkeen, luonnostaan. Helpommin kuin vesurilla, joka jättää juuret. Tai torjunta-aineilla, jotka myrkyttävät. Superlatiiviyliannostus on egon pitkä, kuuma kesä.

Jos siitä selviää, löytää aikuisten oikeasti oman paikkansa maailmassa. Ei ole pakko yrittää olla aina paras, pyrkiä hyvästä parhaaksi – joskus tekee hyvää pyrkiä olemaan vain hyvä. HIV edisti turvaseksiä, superlatiiviyliannostus edistää lopulta inhimillisyyttä.

After all these years I am not just a human.

I am human.

One of seven billion. And respecting it.

Becoming one has been the ultimate challenge. Ego boost challenges, like The Ironman, are just paper compared to it.

It’s Real Life.

Mitä huomaamattomampi on asia, jonka kohtaat, sitä suurempi merkitys siinä piilee. ❤

Mitä haluat – entä mitä tarvitset?

| isamerikallio

Ehkä tärkein oppi viime vuosina on itselleni ollut ymmärtää se, etten voi itse valita itselleni parhaita kasvun eväitä. Parhaat eväät ovat nimittäin niitä, joita ei juuri nyt tee mieli. Henkisessä ravinnossa on aivan sama ilmiö kuin ruuassa ja juomassa: kaikkein antoisimmalta tuntuu syödä herkkuja viikonloppuna samalla kun suunnittelee aloittavansa uuden, terveellisen elämän – muttei ihan vielä tänään. Luemme mielellämme kirjoja ja katselemme ohjelmia, kuuntelemme luentoja – ja ENTÄ SITTEN?

”I know it.”

”But are you living it?”  

Tätä esimerkkiä käytti kauan sitten luennollaan amerikkalainen Keith Cunningham, joka tulee muuten Suomeen 2.10. Nordic Business Forumiin. Me tiedämme jo moninkertaisesti enemmän kuin tarpeeksi, emme vain elä tietämäämme todeksi. Tiedän, millaista rakkautta haluan antaa ja vastaanottaa, millaisissa ihmissuhteissa haluan elää, miten haluan ja miten minun kuuluu edistää tavoitteitani, mutten vain osaa elää rakastaen ja toimien sillä tavoin.

Minä haluan mennä jälleen yhdelle luennolle kuulemaan sen, mitä en elä todeksi. Elämisen sijaan oleilen siinä passiivissa luennon ajan ja ehkä vielä päivän pari sen jälkeen. Sitten kaikki on taas kuten ennenkin.

Minä en halua, mutta minun tarvitsee saada niin tomeria potkuja takalistooni, että nousen ylös. En tietenkään valitse niitä, haluan istua pepullani ja kuunnella hyvästä elämästä, joka odottaa ihan nurkan takana.

Tyttäreni on syönyt sokeria ja joutui hammaslääkäriin paikattavaksi. Reikä oli liian pieni, jotta se olisi aikaansaanut toivottua muutosta käyttäytymiseen, hampaiden pesuun saa patistaa edelleen. Ehkä seuraava reikä on riittävä tönäisy.

Me muutumme vain tuskan kautta. Valoa ei ole ilman pimeyttä, mutta kukaan ei halua pimeään. Joskus kasvu merkitsee valon arvon ymmärtämistä vasta, kun on astellut pimeässä riittävän pitkään. Joskus se edellyttää uusia taitoja, kykyä sytyttää nuotio selvitäkseen. Mitään ei opi auringon paistaessa.

Pohdin tätä Kasvublogin lyhyessä videopätkässä,  joka kuvattiin viime keväänä. Silloin olin muuten sitä mieltä, että nyt onkin kasvettu perspotkuin jo varastoon asti. Olin erittäin väärässä. Onneksi.

http://www.kasvublogi.fi/isa-merikallio-elama-on-kontaktilaji/

Näin sinutkin ohjelmoitiin

| samiminkkinen

Näin sinutkin ohjelmoitiin

Eikä siinä ole mitään pahaa. Se on se miten me kasvamme aikuisiksi: Kuvittele, olet ehkä juuri oppinut kävelemään ja olet ulkona, kenties äitisi tai isäsi kanssa.

Olet ihanan vihreällä ja vehreällä nurmikolla, kävelet horjuen ja näet, että tämän vihreän ja pehmeän ihmeellisen jutun reunalta alkaa jokin harmaa ja kova pinta, jota pitkin menee nopeasti ihmisiä ja jotain härveleitä vieläkin nopeampaa (pyörät). Olet utelias ja sinulla ei ole vielä (kauheasti) rajoituksia, lähdet parasta mahdollista tahtia tehden kohti tuota paikkaa.

Kävelet ja kävelet! Juuri, kun olet pääsemässä tuolle rajalle, kuulet takaasi huudon, pelokkaana, EI. Pysähdy. Älä mene sinne! Ja salamana tunnet kuinka äitisi nostaa sinut “turvaan”.

Ihmettelet, ehkä protestoit ja itketkin, mutta yksi näkymätön raja on nyt muodostunut. Vihreältä alueelta ei voi mennä tuonne harmaalle tai muuten…

Ja näin sinä kasvat päivä päivältä, vuosi vuodelta isommaksi, ymmärtäen, että kyllä sinne pyörätielle voi mennä, kunhan tietää säännöt.

Mitä isommaksi kasvat, sitä enemmän muodostat näitä näkymättömiä raja-aitoja, joita pidät totena. Rakennat sisäistä säännöstöä. Uskot hyvin moneen asiaan, joita et tosiasiassa voi tietää todeksi. Et ole niitä tiennyt silloin kuin synnyit (ainakaan tässä muodossa), vaan olet oppinut ne. Olet oppinut ne muilta. Olet oppinut ne vanhemmiltasi, opettajiltasi, medialta, yhteiskunnalta, kaikkialta…

Ja vielä nytkin, kun luet tätä, olet oppinut samalla monia uskomuksia, jotka muokkaavat maailmankuvaasi. Uutiset, sanomalehdet, keskustelupalstat – kaikki nämä ovat täynnä aina kirjoittajansa mielestä tosia tai epätosia asioita.

Ainoa keino lopulta selvittää totuus on asioiden purkaminen. Vain totuus on pysyvää ja kun löydät yhden sen yhden Asian, joka on varmasti totta, olet perillä.

P.S. Sitten, kun löydät sen varmasti toden Asian, jaa se myös meille muille tietämättömille 😉

Ääniblogi arasta aiheesta

| eevi

Luulenpa, että tämä aihe on monelle tuttu, mutta useimmiten vaiettu. Kokeilin tapailla kokemuksiani Itsevihasta san

Myönnän, että vaikka minulle on siunaantunut muutama tosi läheinen ystävä kenen kanssa hyvin hyvin avoimesti puhumme lähes kaikesta, näitä hetkiä on jotenkin vaikea pukea sanoiksi, tai ehkäpä niiden myöntäminen jotenkin pelottaa.

Koitin pukea kokemuksiani itseen kohdistuvasta vihasta sanoiksi.

1476044_743017349113716_5967279641003417304_nim fine

Sanotaan että vihan takana on todellisuudessa aina suru. Omalla kohdallani allekirjoitan tämän täysin

Hyvät ja pahat riippuvuudet

| isamerikallio

9712632_m

Tässäpä hiukan muovailtu ote tulevasta 2016 kirjastani. Juppihullun päiväkirja pohtii rohkeutta ja valtaa eri näkökulmista.  

Sateen jälkeen metsässä tuoksuu huumaavalle. Siili kipittää polun poikki kahistellen kanervikkoon. Koira valpastuu, kiinnostuu totutusta poikkeavasta äänestä. Idyllin rikkoo ambulanssin ujellus, kuin vatsan murina joskus herkän sielukkaan harmonian.

Katselen sadepisaroita ympärilläni, ne heijastavat kesäisen ilta-auringon valoa, ja mietin, että elämässäni on selvästi alkanut syväsukellusten jälkeen hyvin tervetullut, kevyempi vesimiesten aika. Olen viettänyt viime viikkoina aikaa hymyilyttävän monen vesimiehen kanssa. Ja lisäksi parin ravun. Kalat ovat liukkaita ja vikkeliä, heitä tunnen hyvin vähän. Horoskooppimerkeistä muuten puuttuvat mustekala ja simpukka, jollaisia kaikki olemme: mustekaloina yritämme haalia sieltä täältä jotakin lisää, sotkeudumme omiin lonkeroihimme. Kaipuut ja lupaukset hamuavat sinne tänne. Simpukka taas ei avaa yksinkertaista kauneuttaan, vaan piiloutuu kuoreensa suojaan.

Jörn Donnerkin on vesimies, tietysti. Pohdin Pikku mammuttia lukiessani, kokisiko hän hetkittäistä elämäniloa hiukan useammin raittiina. Hyvin todennäköistä. Millainen olisi raitis Donner? Ja entä jos hän olisi uskovainen?

Jörn Donner on aina juonut alkoholia. Sietokykyhän nousee vähitellen, huomaamatta. Viinistä tulee arkipäiväinen rutiini, josta ei saa enää erityistä nautintoa. Viinilasi-rutiinin rentouttavasta vaikutuksesta tulee riippuvaiseksi, vaikkei omaisikaan erityistä alttiutta alkoholismiin.

Suklaa on ollut minulle vuosikymmenet vain välttämättömyys, kuten kahvi. En pysähdy nauttimaan siitä, se ei tarjoa mitään arkea kohottavaa, ellei ole kyseessä jokin erityismerkki, jota en yleensä saa. Nyt olen neuroterapian avulla vapautunut riippuvuudesta jokapäiväiseen suklaansyöntiin ja nautin taas sen mausta.

Miksi ”silloin tällöin” on niin valtavan vaikea ajan määre, kun kyse on erityisen tärkeästä nautinnosta? Miksi on niin vaikeaa vain silloin tällöin siemailla lasi pari viiniä, nauttia silloin tällöin suklaasta, kaivata silloin tällöin seuralaista? Ei, muutkin kuin minä ovat piinallisessa koukussa. Riippuvaisia asioista, joita kiihkeästi kaipaamme ja joihin turrumme arjessa. Ikään kuin päivä ei oikeasti lähtisi käyntiin ilman tummapaahtoista kahvia.

Tarkemmin näitä riippuvuuksia tutkaillen olen eniten riippuvainen kirjoittamisesta, toiseksi eniten kahvista – tai ehkä sittenkin merestä. Saattaisin elää hyvinkin onnellisena vanhuksena kirjoitellen meren rannalla, vaikka juuri mitään muuta elämässä ei olisikaan. Kynä ja paperia, horisontti ja aallot. Pronssisijaa havittelee myös kuntoliikunta, jota en tarvitse päivittäin, eikä lajilla niin väliä. Ja nykyisin vasta sen kannoilla roikkuu tumma suklaa.

Hädin tuskin pistesijoille yltää viini, eritoten samppanja ja amarone, jos täsmennetään. Ehkä tilanne ei olekaan niin huolestuttava! Vai onko se sittenkin moninkertaisesti huolestuttavampi kuin ajattelinkaan? Entä jos joudun muuttamaan kauas merestä? Seksi ei muuten yllä listoille lainkaan, uskoisin pystyväni elämään pitkiä aikoja ilman. Riippuu toki siitä, miten seksi määritellään.

Internet ja ihmissuhteet eivät kuulu riippuvuuslistalle. Vuorovaikutus, yhteys toisiin ihmisiin kuuluu välttämättömyyksiin, kuten hengitys, vesi, uni ja riittävä ravinto. Jos olisin riippuvainen vain tietystä ihmisestä, tämän olemassaolosta tai läheisyydestä, tai jos en pystyisi korvaamaan aidoilla kohtaamisilla sosiaalista mediaa edes kovasti yrittämällä, olisin läheis- tai nettiriippuvainen. En ole.

Tuttavani tokaisee olevansa riippuvainen etelänmatkasta talvisin. Tuskin sentään kovin vakavasti koukussa.

Riippuvuuksilla on valtaa, paljon enemmän valtaa itse kuhunkin kuin myönnämme. Rohkeus tunnustaa tämä valta rapauttaa sitä onneksi heti hivenen.

Millainen on sinun riippuvuuksiesi ranking-lista? Mitkä niistä ovat rakentavia, mitkä rajoittavia, tai peräti rapauttavia? Mitä ilman olisit vaikeuksissa? Mitä valitsisit mukaan autiolle saarelle?