Asia, johon jatkuvasti törmään niin itseni kanssa kuin asiakkaideni kanssa, on hyvin ankarat ja vaativat sisäiset vaatimukset, joita itseemme ja muihin kohdistamme. Emme useinkaan edes tiedosta, mitä itseltämme vaadimme ja kuitenkin koetamme näitä kaikkia ihanteita täyttää. Pieni (lue= ihan jäätävä) paine persauksissa.

Jaksaa aina ajatella positiivisesti, jaksaa aina ymmärtää, aina hyväksyä, olla kiitollinen ja kaikin tavoin jotenkin ihanteellinen, muka virheetön.

Koen, että itselläni on ehkä eniten opeteltavaa IHMISYYDEN harjoittelussa. Sitä, että on ihan ok, että välillä kiukuttaa, välillä väsyttää, välillä on tosi vaikea olla kiitollinen tai ymmärtää. Sitä, että vaikka miten joogaisin, söisin oppikirjojakin paremmin, niin täältä löytyy aina tunteva olento. Jotain, joka ei ole kone.

Valtaosa vaatimuksista on tekemiämme tulkintoja. Uskomme, että jos vaan olemme parempia, fiksumpia, rasvattomampia, hauskempia, vetävämpiä, menestyneempiä, virheettömämpiä, ihaillumpia…sitten me kelpaisimme. Sitten olisi helpompaa. Sitten olisi turvallisempi olo. Sitten kukaan ei tuomitsisi.

Jään itse itselleni kiinni siitä, että että koetan muokata itseäni, jotta minun olisi helpompi olla. Ja juuri tämä peli tekee olostani vaikean.

Sisäisiä vaatimuksiamme eivät kiinnosta meidän omat rehelliset resurssimme tai tarpeemme. Sisäinen diktaattori ei tunne myötätuntoa. Se koettaa niin kovasti olla valmis, että ei suostu kohtaamaan sitä, mitä todella kokee tässä ja nyt.

Kun sisäisiä vaatimuksiaan ottaa lähempään tarkasteluun, voi niitä alkaa tutkimaan, uteliaasti ja kyseenalaistaen.

Hetkinen….Onko tämä totta? Hetkinen, ajattelenko MINÄ todella, sydämestä käsin itse näin?

Tuoko tämä vaatimus elämääni lisää kireyttä ja jännitettä, vai luonnollisuutta ja aitoutta?

Jos rakas ystäväni vaatisi itseltään samoja asioita, mitä hänelle sanoisin?

Moni meistä on jollain tavalla hienovaraisesti tai vähemmän hienovaraisesti kokenut jo nuoresta alkaen, että on jotenkin ”liikaa jotain” tai ”liian vähän jotain”. Liian herkkä. Liian vetäytyvä. Liian avoin. Liian roisi suustaan. Ei tarpeeksi huolellinen. Ei tarpeeksi akateeminen. Ei tarpeeksi naisellinen.

Näin alamme salakavalasti piilottelemaan itsestämme sitä, mitä emme pidä sopivana. Koetamme pyrkiä olemaan jotain, jollaisena uskoisimme kelpaavamme.

Olen itse ihminen, joka tuntee vahvasti, onnet, ilot, surut, pettymykset..olen myös kuullut olevani ”liian herkkä”, ”liian sinisilmäinen”, ”taasko sä itket” ja ”jotain rajaa tolla ilollakin”. Ja koska nyt ei etsitä syyllisiä eikä oikeutuksia, voi vaan todeta, että tämä on elämää. Myös itse olen takuulla laukonut tyhmyyksiä suustani ja vaatinut muita istumaan muottiin, joka olisi minulle helpompi.

Millä tavoin sitten alamme toimia, kun piilottelemme itseämme? Olen esim. koettanut olla järkevä, teoreettisella tasolla viisas, kunnollinen ”oppikirja ihminen”, vakuuttava, hauska, henkinen, se joka aina ymmärtää…ja aina kun yritän olla jotain, sanon alitajuisesti itselleni ”se mitä nyt oikeasti olet tai koet ei kelpaa”.

Meissä jokaisessa on paljon piirteitä, jotka ovat hyvinkin rosoisia. Voisimmeko hyväksyä nekin osana ihmisenä oloa? Tarkoittamatta sitä, että ne oikeuttaisivat minua toimimaan kus*pään lailla.

Itsetuntemuksen matka on sekä kiehtova, vapauttava, ärsyttävä, vaikea, pelottava, että rohkeutta ja myötätuntoa opettava. Se ei tee kenestäkään parempaa ihmistä, vaan enemmänkin mahdollistaa muistamaan sitä, että kaiken takana on aina Ihminen. Meissä on kaikissa lopulta enemmän samaa kuin erilaista. 

Vaaditko itseltäsi jotain, joka ei ehkä ole realistista?

Sen sijaan että vaatisit itseltäsi jotain lisää, onko jotain vaatimusta,  josta voisit alkaa irroittamaan?

Mitäköhän sen vaatimuksen takana oikeasti on? Olisitko niin rohkea, että uskaltaisit antaa sen tulla näkyväksi ja löytää itseäsi kohtaan myötätuntoa, juuri siksi.

(Kirjoitus julkaistu alunperin Hidasta Elämää sivustolla Helmikuussa 2015)