Thaimaan lasten pelastajasukeltaja Mikko Paasi vastaanotti mitalin. Uutisen alla oli lukuisa joukko hänen urotekoaan ja koko pelastusoperaatiota dissaavia kommentteja. Tuskin yksikään niistä henkilöltä, joka olisi itse voinut olla vastuussa pelastusoperaatiosta.

Ystäväni purki turhautumistaan siitä, kuinka kaikkea työtä paitsi “itsensä toteuttamista” vieroksuvat wannabe-älyköt parantavat maailmaa erikoiskahvien ja sosialisen median ääressä sillä välin, kun jatkuvasti kutistuva joukko keskittyy kriittisen verotulomassan aikaansaamiseen tai siihen, että oma työkyky pysyy yllä. Ahkeruus on “vanhanaikaista”? Työ ei “huvita”? “Armeija on turha, ne rahat pitäisi käyttää ihan muuhun.”

Mentäisiinkö koko kansa yhdessä vaikka muutamaksi viikoksi istumaan kahviloihin, keskitytään kritisointiin ja muodikkaasti hetkessä elämiseen ja katsotaan, mitä isänmaallemme tapahtuu?

Uutiset, jotka koskevat varsin ansiokkaitakin kehityshankkeita, keräävät magneetin lailla kriittisiä kommentteja. Jos jonkin hankkeen uutisoidaan kangertelevan tai olevan vaikeuksissa, kuinka moni sivullinen rohkaisee, ilmaisee myötätuntoa tai peräti yrittää keksiä siihen ratkaisua? Eipä juuri kukaan. Vahingonilo liehuu korkealla. Usein pelkkä viaton arkisen neuvon kysyminen some-kanavassa herättää lyttääjät.

Ylenpalttisen kritiikin vuoksi harva uskaltaa esittää idoitaan tai aloittaa hankkeita, kun pelkää jo alkumetreillä tulevansa lytätyksi. Kuinka moni lyttääjistä on juuri saanut aikaan jotakin tätä lytättyä ideaa parempaa?

Kuinka paljon tarvitsemme keskusteluihin sellaisia, jotka arvostelevat ja vähättelevät muiden tekemisiä? Ja kuinka paljon niitä, jotka kehittävät ja ideoivat ratkaisuja ja rohkeasti kokeillenkin toteuttavat asioita? Olisiko vaikkapa 97 tekijää kohden 3 kriitikkoa hyvä jakauma? Esimerkkinä puolueen kannanotto: “lasten päivähoito on nykyisin huonosti järjestetty” vai “ryhdymme heti selvittämään, millaisin muutoksin saadaan järjestettyä lisää päivähoitopaikkoja lapsille” – kumpaa äänestäisit?

Ajattelu on arvokasta, joten kenelle ajattelijan työpaikka tulisi suoda? Niille, jotka ovat todistaneet jonkinlaisilla teoilla kykynsä ajatella analyyttisesti, rakentavasti, laaja-alaisesti ja ratkaisukeskeisesti. Kuka keksii lapsille ensimmäisen ”löydätkö viisi yhteneväisyyttä” -tehtäväkirjan?

Vain perustellut ja riittävän huolellisesti valmistellut kriittiset kannanotot ovat arvokkaita. Laatu korvatkoon määrän. Sanon tämän peilikuvalleni.

Helppoahan kulttuurin muutos ei ole. Tämänkin ylimalkaisen kriittisen näkökulman kirjoittamisen vuoksi erään kodin pyykinpesu jäi tekemättä, ja viikonloppuna valittelin anteeksiantamattoman vuolaasti vanhustenhoidosta. Lupaan kuitenkin tästä eteenpäin harjoittaa malttia seuraavan kerran, kun vaikkapa sote-uudistuksesta tai Länsimetrosta uutisoidaan.

Pienen kirpaisevan hetken uskaltaudun ajattelemaan, miten olisin voinut käyttää toisin sen kaiken ajan, jonka olen pelkän Länsimetron kritisointiin käyttänyt. Ehkä olisin saanut ajatusten ja sanojen vaihtoehtoistuotantona aikaan jopa toteuttamiskelpoisen idean vanhusten olojen parantamiseksi. Tai ainakin kerrottua hiljaa mielessäni naapurille tai kollegalle, että välitän hänestä, ja haluan meidän molempien lopettavan yhteistuumin turhanpäiväisen kritisoinnin.