Mikäänhän ei ole pienelle lapselle ja aikuiseksi kasvaneellekaan yhtä tärkeää kuin kokea olevansa tärkeä. Jollekulle erityisen tärkeälle henkilölle elämässä ainakin. Tuo erityisen tärkeä henkilö toki vaihtelee tilanteittain. Päivällä se voi olla lounasravintolan tarjoilija tai kollega, illalla vaikka naapuri, yöllä puoliso.

Isän kehut, äidin rakastava katse. Kaverien huomio, opettajan ihaileva arvio. Syntymäpäiväonnittelujen vastaanottaja. Harrastusjoukkueen avainrooli. Yhdistyksen päättäjä, kokouksen vaikuttaja. Asiakas. Pomo. Potilas.

Ja kas, tärkeyttäkin voi ahnehtia – tai olla sen suhteen nirso. Odottaa esimerkiksi aivan erityisen huomioivaa asiakaspalvelua.

“Loistavaa palvelua! Tarjoilija pienestä pään käännöstäkin aavisti, että kaipaan lisää juotavaa.” Kuin äiti, joka aistii sylivauvan tarpeet.

Tärkeys tosin kääntyy helposti väärään asentoon: en halua olla tällä tavalla tärkeä, vaan jollain toisella tavalla! Joku ei missään nimessä halua olla aikuisille tärkeä, mutta lapsille ja eläimille kakskytneljäseitsemän. Toinen taas haluaa olla tärkeä vain työsuoritteensa kautta. Kolmas autollaan, neljäs pyyteettömyydellään. Viides hauskuudellaan. Kuudes luovuudellaan, seitsemäs yksilöllisellä valikoimalla kaikkea näitä.

Matkustaja lentoemännälle lentokoneessa, kun juoman tulo kesti:

“Ettekö tiedä, kuka mina olen?”

“Valitettavasti en, herra.”

“Olen Matti Möttönen.”

“Hauska tutustua, herra Möttönen.”

“Se elokuvaohjaaja.”

“No niinpä! Etsittekö sattumalta näyttelijää seuraavaan elokuvaanne?”

Meillä kaikilla on yhtäläinen etuoikeus kaivata tunnetta tärkeänä olemisesta.