Koiraa ulkoiluttaessani mietin yhtä sun toista. Lähes päivittäin myös syntyjä syviä – “diippii”. Joskus, perin harvoin tosin, saan ihan oikean oivalluksen. Useimmiten sen sijaan oivallan, ettei oivalluksia tule.

Kävelytän koiraa joka ilta meren rannassa. Pilvettöminä iltoina näen tähdet ja kuun, mutta vuosien varrella en koskaan ole nähnyt mitään sen kummempaa taivaalla. Tumma taivas, tähtiä ja kuu. Kaunista ja arkista.

Harvoin otan lomaa koiran iltalenkittämisestä. Näin tapahtui kerran, kun olin lomalla toisella puolella maapalloa. Siemailin rakkaani kainalossa hotellin kattoterassilla samettista drinkkiä lempeässä kesäyössä, kun yllättäen näin tähdenlennon! En ollut koskaan aiemmin nähnyt tähdenlentoa. Ja se kesti niin lyhyen hetken, etten ehtinyt kokemusta edes jakaa. Tähti liikkui taivaalla pienen matkan ja katosi pimeyteen.

Enkö olisi ansainnut nähdä tuota tähdenlentoa niinä satoina iltoina, joina kävelen ulkona koiran kanssa ja tuijotan taivasta? Ja eikö tuo etelän kesäyö ollut täydellinen ilman tähdenlentoakin?

Onni mitä ilmeisimmin kasautuu.

Sattumalta. Tähdenlento kestää hetken. Vai kestääkö? Ikimuistoinen hetki ei ole lyhyt.

Arki puolestaan toistaa itseään. Tähtitaivas on tosin aina kaunis ilman tähdenlentojakin, vaikka se on meille arkea. Arki tuntuu liian arjelta vasta, kun on saanut kokea sille liian paljon kontrastia. Ja tämän kontrastin määrä ei riipu sattumasta, vaan siitä, miten arkeensa osaa suhtautua ja miten sitä arvostaa.

Arki on aikaa, jota on paljon. Mielestämme liiankin paljon.

Mutta juuri aikaahan me kaipaamme elämäämme?

Arki on ihmisen aikaa.