Suutarin lapsen liukuestesukat näyttävät hölmöiltä, mutta toimivat paremmin kuin kiiltävät lakerikengät.

Menestyksen taitoja kannattaa opettaa vain sen, joka on opiskellut riittävästi menetyksen taitoja.

Miten kannattaa siirtää mitän edelle elämässä ja kaikessa tekemisessä. Se miten keskustelen ratkaisee enemmän kuin se, mitä keskustelen. Miten olen läheiseni kanssa ratkaisee enemmän kuin se, mitä teen läheiseni kanssa. Miten harrastan tai teen työtäni ratkaisee enemmän kuin se, mitä kulloinkin teen. Miten kohtaan haasteen ratkaisee lopulta enemmän kuin se, mikä tuo haaste on.

Näin toimien luottamus säilyy, kun itseluottamus häilyy.

En näin aikuisena enää satsaa itseluottamukseen, sillä se on kuin pyörän kumi, jossa on pieni reikä. Pumppaat sen pinkeäksi ja matka sujuu rattoisasti rallatellen, kunnes tulee vastaan katukivetys. Kas, vanne kolahtaa kiveen, kumi ei olekaan enää täysi. Nyt tarvitaan pumppu ja äkkiä, tai en pääse perille! Tai ehkä kumi puhkesi, enkä toden totta pääse perille.

Lapselle itseluottamus on eri asia. Siksi hänellä onkin isä tai äiti pyöräretkellä mukana, pumppaamassa ja paikkaamassa itseluottamusta aina tarvittaessa.

Itseluottamuksen akutti tarve herää toki aikuisellakin. Kun minuuttani tönäistään, tarvitsisin itseluottamusta. Kuinka ollakaan, en tule koskaan pumpanneeksi kumia puoli kilometriä ennen katukivetystä. Siksi itseluottamus on joskus kuin asettuisi nojaamaan konttorin sermiä vasten seinän sijaan. Juuri silloin kun tukea tarvitsee, se kaatuu.

Luottamus elämään sen sijaan säilyy, jos osaa elää oikealla otteella ripustautumatta suoritteisiinsa.

Keskustelu Karman kanssa

Nykyajan karmamme on se, että kasvamme kiinni viestintävälineisiin. Niinpä puhelimeeni tuli viesti tuttavalta. Olin tosin saanut saman viestin jo vuotta aiemmin eräältä toiselta tutulta. Se oli ketjukirje, joka kuului näin:

Lähetin enkelin suojelemaan Sinua viime yönä, mutta se tuli takaisin ja kysin “miksi?” Enkeli sanoi: “enkelit eivät valvo enkeleitä!”… … Jos uskot Karmaan lähetä tämä viesti 14 ystävälle…

Kiitin viestistä lämpimästi ja totesin hyväntahtoisesti, etten kuitenkaan lähetä sitä eteenpäin, sillä en usko Karmaan. Tuttavani vastasi, että hänen opettajansakin ohjeistus oli: ”Ole mieluummin etsijä kuin uskova, rather be a seeker than a believer.”

Mitäpä minä tähän muuta kuin:

“Uskotko sitten opettajaasi?”

Hiljaisuus.

Noh, minähän uskon kuitenkin, vaikken Karmaan, vaan Korkeimpaan voimaan, jota nimitän Jumalaksi. Miksikö uskon? Heikkouttani. Ei minulla ole kanttia olla ihan vain etsijä, se olisi liian rankkaa. Jumala on minulle valo, joka palaa aina.

Tunnen aika vähän ihmisiä, jotka pitävät siitä, että saavat öisin pimeissä hotellihuoneissa hapuilla valokatkaisijoita. Elämähän on kuin vuosikymmenien pituinen kiertomatka. Hetken hotelli vaikuttaa kotoisalta, kunnes liian pian kohde vaihtuu. Elämä ympärillämme muuttuu koko ajan.

Kun elämä näyttää raadollisen puolensa, uskon siihen, että pääsen ajoissa pois. Että minulle annetaan vain niin paljon kannettavaa kuin jaksan kantaa. Ja luotan, että kun en lopulta enää jaksa, työnjohtaja nappaa kantajan armollisesti pois työvuorosta.

Näillä mennään. Tai jaxuhalit, jos naisellisemmin sanotaan.

Vaikka ei sen niin väliä enää tässä iässä. Naiset tuppaavat muuttuvan vähän jämäkämmiksi vanhentuessaan. Ja miehet pehmentymään. Hyvä niin. Vanhemmiten, kun on enemmän aikaa toisilleen, on hyvä vihdoin ihan kokemuksellisesti muuttaa sieltä vastapäätä vaikka vierekkäisille tonteille.