Ymmärsin, miksi bestselleri on jäänyt kirjoittamatta aiemmin: suorastaan inhoan selleriä. Alitajuntahan ymmärtää paljon paremmin kuin tietoinen mieli. En ihan oikeasti halua parastakaan selleriä!

Onneksi ja epäonneksi elämä on paradoksaalista. Melkein kaikkea me haluamme ja emme halua. Haluan sellerin terveysvaikutukset ilman sen makua. Haluan ykköstilalle ilman, että joudun luopumaan siitä seuraavalla kierroksella. Huipulta putoaminen on nimittäin rankempaa kuin huipusta haaveilu. Hamuamme elämäämme tasapainoa, mutta koska tasapaksu elämä on sietämätöntä, kaipaamme muutosta, vähintään vaihtelua.

Jollet elä unelmaasi, tavoitettasi todeksi tänään, se ei ole todellinen unelmasi ja tavoitteesi.

Emmekä me tiedä, mitä oikeasti kaipaamme.

Kaipaamme luottamusta ja rakkautta, muttemme uskalla luottaa ja rakastaa, sillä saatamme päätyä jätetyksi tai loukatuksi – tai tilanteeseen, jossa joudumme satuttamaan toista. Ja vain luottamalla ja rakastamalla saa luottamusta ja rakkautta. Miten näin yksinkertainen asia ei mene jakeluun?

Asiahan on niin, että kaipaamme sisimmässämme eniten pelosta vapautumista. Rakastamisen ja luottamisen pelosta. Tätä pelkoa on kuitenkin lähes mahdoton kohdata, sillä – se on liian pelottavaa. Pelkääjän näkökulmasta pelosta luopumiseen sisältyy uhka siitä, että ei enää pelkäisi, ja jäisi silti ilman rakkautta. Se vasta olisikin pelottavaa!

Joku haaveilee hoikemmasta ja lihaksikkaasta vartalosta ja vuodesta toiseen epäonnistuu sen hankkimisessa. Jos hän todella haaveilisi tästä, eihän se olisi kovin monimutkaista. Vaikkapa yksi voileipä vähemmän päivässä ja puoli tuntia kuntoilua joka toinen päivä. Vuoden päästä tulokset olisivat hämmästyttäviä. Miksi se on niin vaikeaa?

Ehkä hän pelkää hyvävartaloisuuden seurauksia. Entä jos elämä ei muutukaan onnellisemmaksi, vaikka kroppa muuttuisi? Unelma paremmasta elämästä ja sen hallinnasta pelkällä kunto-ohjelmalla romuttuisi. Vuosien haave osoittautuisi harhaksi.

Ja näinhän käy, väistämättä. Mikä tahansa saavutettu unelma haihtuu tiehensä kuin pilvet, joita kohti vaeltaa tuntikausia, kunnes huomaa seisovansa vain sumun keskellä. Elämä ei muuttunutkaan onnelliseksi täältä ikuisuuteen.

Tai ehkä hän haaveilee rakkaudesta, jota saa ilman hyvää ulkonäköä. Upeakroppainenhan ei voi tietää, rakastettaisiinko häntä yhtä paljon pulskanakin. Pulska saattaa toisaalta saada yhtä vähän rakkautta laihduttuaan. Mitä sitten olisi tehtävissä? Kuka haluaisi kohdata toivottomuuden, jos on vuosia kuvitellut onnen avaimen sijaitsevan juuri tuossa, ja kun siihen vihdoin ylettyy, se ei avaakaan onnen ovea.

Ehkä henkisen turvallisuuden tunteen vuoksi olemme paitsi itsellemme, myös toisille ihmisille aina liian vähän tai liian paljon. Liian lähellä tai liian kaukana.

Tiistai-iltana peiton alla, kun jo väsyttää, henkisesti tai fyysisesti liian lähellä. Kun apua tarvitaan, liian kaukana. Vietämme liikaa tai liian vähän aikaa töissä. Toinen on liian varakas, siis itsekäs ja ahne, toisella on liian vähän rahaa. Joku kuntoilee liikaa, toinen liian vähän. Haave saa näin elää. Haave siitä, että ihana elämä on aivan nurkan takana! Joka toinen päivä on vain itsestä kiinni, miksei jo elä sitä. Joka toinen päivä toiset ihmiset ja olosuhteet ovat lukinneet oven edestämme.

Ja näin vietämme koko elämän kävellen ympäriinsä, etsien portaita taivaaseen –  samalla, kun taivas on koko ajan läsnä.

Mutta se on liian helppoa ihmiselle. Armokin olisi helpompaa vastaanottaa ihan itse ansaittuna, suunnitelmallisesti. Eikä joutuisi kokemaan itseään pieneksi.

Onneksi yhdenkään ihmistarinan onnellinen loppu ei ole tarinasta kiinni. Elämäntarinoiden onnellinen loppu on jokaiselle vapaavalintainen. Voin valita kokea hänen kärsimyksensä vihdoin päättyneen, enkä hävinneen taistelua.

Ja tiukan paikan tullen voi kokea olevansa hämmästyttävän vahva ihminen, jos uskoo, että ihmiselle annetaan vain niin paljon koettelemuksia kuin hän jaksaa kantaa.

Elämä on musta tunneli, joka loppuu yllättäen. Siis lakritsipötkö.