Maailma murrosiässä

11139099 - close-up of a mountainbike track

Kun me keski-ikäiset olimme nuoria, elämämme perustui auktoriteeteille.

Itsenäisyys oli sitä, että parhaimmillaan itse valitsimme, mitä auktoriteettitahoa kannatimme ja ketä uskoimme, mitä ihailimme. Tälle taholle, annetulle tai valitulle, alistuimme, vapaaehtoisesti tai pakolla. Auktoriteetin mielipiteille ja tiedolle.

Vanhemmat olivat auktoriteetteja, lasten kasvatus perustui sille, että lapset alistettiin kuuliaisiksi. Samoin koirat. ”Otetaan luulot pois.” Tottelevainen, eli pelkäävä koira tai lapsi oli ”hyvin kasvatettu.”

Koulussa kuuntelimme oppia ja toistimme sen mahdollisimman hyvin kaikuna takaisin, kirjoittaen tai suullisesti. Ei tullut mieleenkään haastaa tai haistatella opettajaa! Karttakepistä sai näpeille ilmankin. Emme me koskaan edes keskustelleet opettajan kanssa, puhumattakaan että olisimme piirtäneet itse mielikuviamme historian käänteistä.

Emme odottaneet menevämme pankkiin tai lääkäriin keskustelemaan tuttavallisesti omista ideoistamme terveyden tai rahankäytön suhteen. Me asioimme alistetun lapsen kaltaisina kiltisti päätöksiä ja määräyksiä kuunnellen.

Aikuinen – lapsi –asetelma näkyi useimmilla elämän osa-alueilla. Kun isän kaltainen auktoriteetti tuotti pelkoa, äidin kaltainen auktoriteetti lohdutti. Kansalainen oppi kuuliaiseksi, mutta passiiviseksi. Yksilö oli alistettu.

Mitä seurauksia ja jäänteitä tästä on?

Sairauksien hoitometodit ja hoitojärjestelmät ovat monilta osin jääneet edeltävän sukupolven tasolle. Potilas on passiivinen, alistuu vasta avuttomana hoidolle, kun uhka on riittävän suuri. Varhainen paranemisen palkitseva tukeminen sairauksien alkuvaiheessa on vielä harvinaista. Hoidamme oireita, emme sairauksien aiheuttajia.

Esimerkiksi anorektikko laitetaan vieläkin pakkosyötettäväksi telkien taakse ja vasta, kun voimat ovat lähes loppu ja yleisoireet ovat niin pahat, että hän joutuu sairaalaan.

Jos sinulla on vain yksi näkymätön kyhmy rinnassasi, eikä yleisoireita, ei syytä huoleen?

Verrataanpa tätä suhtautumista vaikkapa alkoholismiin: jos vain paikallisesti eli tilannekohtaisesti olet alkoholiongelmainen, ei syytä huoleen. Tule takaisin sitten, kun et selviä elämässäsi enää. Otamme sinut hoiviisi, kun olet voimaton ja pysyt (symbolisesti äidin kaltaisen) yhteisön turvassa loppuikäsi, niin olet suojassa uhkaavan isän kaltaiselta sairaudelta.

Sukupolvi on vaihtunut. Nyt lapsia ei alisteta, vaan rohkaistaan valitsemaan, syökö sitä vai tätä, pukeeko ensin saappaat vai hatun. Palkitseminen ja kehuminen, omaehtoisuus ovat nykypäivän kasvatusmetodeja. Yksilö ei ole enää alistettu, yksilö on ylistetty.

Koirien kasvatuksessakin nopea palkitseminen toivotusta käyttäytymisestä on ajanut alistamisen ja huomiotta jättämisen ohi.

Uusimmat, tehokkaat riippuvuussairauksien hoitometodit ovat myös aivan erilaisia kuin vanhat. Psykologinen hoitomuoto on tervettä elintapaa vahvistava palkitseminen hyvistä valinnoista, joista rakentuu toistojen myötä uusi, automaattinen toimintatapa, eikä peloteuhka ja avuttomuus (ks. esim. tupakka ja alkoholi: www.allencarr.com).

Mutta, mutta… mitä onkaan myös tapahtunut? Vaakakuppi on kellahtanut paikoitellen,  kuin kompensaationa, aivan toiseen äärilaitaan. Yksilö on noussut yli kaiken, yhteisön yläpuolelle. Curlingvanhemmat ja lapsityrannit, koirat lastenvaunuissa, työntekijän ”viihtyminen” on tärkeintä…. Potilas marssii lääkärille oman diagnoosinsa kanssa ja harmistuu, jollei hänen yksityiskohtaiselle oirekokemustensa jakamiselle ole aikaa. Pankin asiakas voi shoppailla luottoja ylen määrin ja syyttää pankkia velkaantumisestaan.

Piirsin tähän kömpelön kuvan muutoksesta. Oi aikoja, oi tapoja!

20994338_10155666787743114_1576169893114501317_n

Nykyajassa korostetaan, että ihminen on itse oman onnensa seppä, ”sinussa itsessäsi on kaikki rakkaus ja voima” ja ”se on tärkeintä, mitä juuri sinä koet oman elämäsi tarkoitukseksi”. Mitä juuri minä tunnen, koen ja haluan, se on tärkeintä yksilölle tänään. Unelmoi itsellesi ihana elämä! Mistä minä olen kiitollinen? Ja otapa tästä höysteeksi itseluottamusta, itsetuntoa, jopa itsemyötätuntoa!

Yksilön vapaus ja yksilön tahto on kuitenkin mennyt paikoin jo aivan liian pitkälle. Arvokkain tunnevaluutta on nautinto, mielihyvä ja vapaus. Ja yksilön saama huomio. Työyhteisöt, perheet ja parisuhteet eivät voi erityisen hyvin, kun jokaisella on oma tärkeä agendansa – ja digikanavansa. Olohuoneita ei enää juuri tarvita perheen yhteisiin hetkiin. Koiratkin ovat eksyksissä, kun isäntä kyselee siltä metsässä, kumpaan suuntaan se haluaisi mennä.

Olemme maailmana murrosiässä. Emme olekaan onnellisia, kun meillä on liikaa vapautta. Emme tiedä, mitä tahdomme, kun saamme valita vapaasti. Tunnekokemus on huono johtaja omalle elämälle.

Mikä on elämän tarkoitus minulle – vai sittenkin minun tarkoitukseni elämälle? Tätä pohdin Suorituselämästä merkityselämään –kirjassa 2013.

P.S. Pyrkiä viisastumaan parhaansa mukaan, päivä päivältä. Siinä yksi kandidaatti elämän tarkoitukseksi. Siinä ohessa oppii toivottavasti myös rakastamaan päivä päivältä paremmin.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s