Toiset jojoilevat painonsa kanssa, minä olen jojoillut viime vuosina urheilemisen kanssa.

Elämäni tärkein asia oli ekaluokkalaisesta naskalista lähtien urheilu, kilpaurheilu. Itsetunto ja identiteetti rakentuivat koko nuoruuden pitkälti urheilun varaan, myöhemmin työn ja urheilun. Siis suoritteiden. Nopeammin, korkeammalle, voimakkaammin.

Urheilussa ja kilpaurheilussa ei ole sinänsä mitään vikaa, jos sen tärkeys pysyy kohtuuden rajoissa. Nuoruuteni kului hyvin tervehenkisissä merkeissä, siitä plussaa. Tupakat, alkoholi ja muut paheet pysyivät poissa kuvioista. En joutunut kiusaukseen käyttää dopingiakaan.

Kerran urheilija – aina urheilija. Vaikka urheilu oli hyvin pieni osa elämää ja pidin vain kuntoa yllä, kerta toisensa jälkeen missä tahansa yhteydessä relevantiksi nousi urheilutausta. Nelikymppisenä aloin kaivata jo aivan muunlaista identiteettiä kuin ex-urheilija. Varmaankin juuri siksi, että urheilu oli ollut liian tärkeää.

Äitiys piti huolta roolien vaihtumisesta. Olin äiti, yrittäjä, puoliso, ystävä, sittemmin kirjailija ja vaikka mitä tärkeämpää kuin urheilu. Viimeisten kymmenen vuoden aikana olenkin kuntoillut keskimäärin pari tuntia viikossa. Siis vähän, hyvin vähän. Niin vähän, ettei moni ole uskonut. Tästä huolimatta olen päätynyt kilpaurheilijan äidiksi. Liikunnan ilo on ollut itsestäänselvyys, urheilu pysynyt aika huolellisesti poissa kuvioista.

Selvyyden vuoksi todettakoon, että ulkoilu on minulle kävelyä tai leppoisaa hölköttelyä koiran kanssa. Sitä toki harrastan 7-8 km päivässä.

Kuntoilu tai kuntoliikunta on liikuntaa, jossa ei mitata sykkeitä ja aikaa. Vaikkapa tunti tennistä, aerobinen suppailulenkki tai työmatkafillarointia.

Urheilussa mitataan ja seurataan numeroita, sykkeitä ja kelloa.

Vannoin joskus, etten ikinä päädy masters-urheilijaksi. Siis 40- ja 50-sarjoihin kilpailemaan. Muistan, kuinka säälittävää sellainen kehäraakiksi hiipuminen mielestäni oli nuoren urheilijan silmissä!

Identiteetin lopullinen murros tapahtui vuosi sitten kesäkuussa. Lopetin kilpaurheilun, johon minulla oli ollut kummallisen ristiriitainen suhde jo pitkään. En suunnitellut mitään urheilukilpailua, johon ottaisin osaa. En edes karting-ajoja. Keskityin liikunnan ohjaamiseen, kevyeen peruskunnon ylläpitoon ja tyttären treenihuoltamiseen. Se teki oikein hyvää!

Aikansa.

Nyt, reilun vuoden irtioton jälkeen löysin itseni eriskummallisesta tilanteesta: Miesystäväni on minua vahvempi, nopeampi ja kestävämpi. Paremmassa kunnossa kaikin puolin. Juoksee cooperissakin enemmän, vaikka ikää on 10 vuotta enemmän. Meikäläiselle tällainen tilanne on yhtä dramaattista kuin normimiehelle se, että naisystävä on häntä vahvempi ja nopeampi!

Kaiken lisäksi jäin kiinni siitä, että kilpailuvietti ei ole haihtunut minnekään, vaikka on nuokkunut aikansa. Niinpä päädyin vuoden himmailun jälkeen kokeilemaan, miltä tuntuu sykkeen nostaminen anaerobiselle tasolle Malminkartanon täyttömäellä. Karstat pois koneesta ja samalla taisi iskeä dementia siihen, kuinka noloa olikaan viisikymppisenä osallistua johonkin kuntotapahtumaan ihan urheilumielessä.

Laji on toinen mieluisimmista, maastopyöräily. Saas nähdä viimeistään ensi kesänä, kuinka eukon käy! Luonnollisesti on tarpeen päivittää ”vanhanaikainen” 26-tuumainen fillari 9-kiloiseen kisakelpoiseen. 100 grammaa on tietenkin hyvin relevantti painoero fillarissa, kehon painossa kilo tai pari ei tietenkään merkitse mitään!

Raittiudestakaan ei ole haittaa urheilijalle. Ei muuten kuntoilijallekaan. Eikä ulkoilijalle. Ei edes penkkiurheilijalle. Suosittelen sitä. Urheilusta en ole vielä varma, joten palataan suosituksiin sen osalta myöhemmin. Ehkä löydän vielä aivan uuden asenteen liikuntaan.