En ole koskaan ennen ymmärtänyt arvostaa sitä, että olen saanut seisoa keskellä.  

Katsoa rauhallisesti päätä kääntäen kahteen erilaiseen suuntaan.

Toisella suunnalla Mersun uusi malli, toisella kaupungin vuokra-asunto. Toisella suunnalla esitys isolla lavalla, toisella päivien hiljaisuus yksin kotona. Vastatuuli ja myötätuuli. Onko ylämäki vai alamäki parempi suunta? Riippuu siitä, onko liikkeellä suksin vai pörssissä. 

Näiden vastakkaisten suuntien keskellä olen laskenut päiviä. Toivonut perspektiivin kapenevan, en taatusti laajenevan. Ja samassa Unicefin lipaskerääjä muistuttaa perspektiivin olevan edelleen kovin kapea.

En halunnut kadottaa luottamustani itseluottamukseen! Se kuihtui kysymättä lupaa. Amerikan menestyskurssien kansiot ovat tallella, niiden sisältö ei elä enää.

Kun pää kääntyy puolelta toiselle, niska rahisee kuin vanha LP-levy, joka ei jaksa enää toistaa. Olen sanonut totuudelle liian monta kertaa ei. Halunnut uskoa ismiin kerrallaan.  

Miksi nuoripari tai leski saa roppakaupalla sympatiaa, mummit ja kummit auttamaan? Herättää enemmän myötätuntoa kuin harmaa yksinhuoltaja, joka ei ehdi siivota ja nukkua. Puhumattakaan ihan tavallisesta ihmisestä, jolla ei ole varaa sanoa arjelleen, johon on aikanaan lupautunut: en ole varma, tahdonko enää. Terapiaa ei ole tarjolla, sillä koko yhteiskunta on mukana hankkeessa ”näin kuuluu elää”.      

Kappas, yhdelle tärppäsi! Jättipotti: nousukausi ja siitä pörssiin! Toiselle kävi huonompi tuuri, tuli nojattua lahoon puuhun. Elämmekö sittenkin vain keskellä arpajaisia? Kuin säätilat. Tätäkö elämä on? Olemme keksineet loogis-rationaalisia ja uskoon nojautuvia selityksiä asioille vain kestääksemme totuuden – siis siksi, ettemme kestä totuutta.

Itseluottamus on harhaa. Kuin lapsi, joka luulee osaavansa lentää, kun vanhempi heittää häntä ilmaan.

Kun itseluottamus häilyy, luottamus säilyy. Sitä ei vain huomaa. Se ei nyökkää.  

Kolmas kysyy: Jos Jumala olisi oikeasti olemassa, miten hän voisi sallia tällaisen? Siksi, että arpajaiset eivät määrittele onnellisuutta. Ei jaksaminenkaan.

En usko, että ihminen ”voi valita onnellisuuden”. Hän voi toki olla siunattu hyväntuulisuudella tai poikkeuksellisen korkealla energiatasolla. Tai hänet on kuorrutettu varautuneisuudella ja hitaudella.

Lopulta ja pysyvästi onnellinen on se, joka voi luopua onnellisuuden tavoittelusta. Se riittää. Onni on yksinkertaisesti tämän ymmärtämisessä.

Luottamus ei käännä päätään sivulta toiselle, ei alas ja ylös. Luottamus ei hymyile leveästi. Se vain on. Läsnä, aina, tuulen lailla. Se riittää.