Tänä merkityksellisyyttä me- ja minä-subjekteille metsästävänä aikana olemme vaivihkaa asennoituneet niin, että kaikki ”syvällinen” on automaattisesti hyvä asia, kaikki ”pinnallinen” on vähäarvoista.

Kaipaamme syvällisempiä keskusteluja ja kohtaamisia, ihmissuhteita, merkityksiä tekemisille.

Meri, rakkain maallinen elementtini, on kuitenkin syvällinen ja pinnallinen yhtä aikaa. Pinnalla on aaltoja, laineita, pinta väreilee. Pinnalla vesi on valoisaa, läpinäkyvää ja liikkuu kevyesti.

Syvällä on hiljaista ja pimeää, vesikin lähes seisoo, lepää pohjaa vasten.

Molemmat ovat tärkeitä ulottuvuuksia.

Olen joskus tuntenut suurta syyllisyyttä siitä, etten jaksa tavata vapaa-ajalla jotakin henkilöä, joka haluaa aina ja vain keskustella ”syvällisesti”. Muistin hyvin ne vuodet, jolloin itse kaipasin nimenomaan syvällisiä kohtaamisia, olin kyllästynyt small-talkiin. Olisin voinut viettää kaiken vapaa-aikani syvällisiä jutustellen, elämän ulottuvuuksia ja lukemiamme kirjoja ja elokuvia pohtien.

Hyvin raskaita ja merkityksellisiä tilanteita kohtaavat ensihoidon työntekijät eivät keskustele tauoillaan niinkään elämän tarkoituksesta, vaan useammin heittävät hyvää läppää. Merkityksellisyys on läsnä itsestään.

Vakavasti sairaat haluavat usein keskustella kevyemmin päivän uutisista vierailijoidensa kanssa kuin pohtia elämän Suuria Kysymyksiä.

Mietin, mitä tapahtuikaan parin todella raskaan vuoden jälkeen, jolloin henkinen kotini oli liiankin syvällä? Jolloin päivittäin joutui tahtomattaan kohtaamaan ajan ja elämän merkityksellisyyden, kohtaamaan pohjan, pimeyden ja tyhjyyden, kun elämä kyseenalaisti itsensä jatkuvasti?

Aloin kaivata pinnalle. Hinnalla millä hyvänsä.

Kaikkein arvokkaimmaksi muodostuivat kevyet rupatteluhetket naapuruston koiraunulkoiluttajien kesken. Kaupan kassan leppoisa toteamus päivän säästä. Ja viihdeohjelmat. Katselin Putouksen vanhoja jaksoja, Kumman kaa, South Parkia, mitä vain. Rakastuin komiikkaan. Se veti uppotukin syvyyksistä pinnalle ja antoi hetken vesiskootterikyytiä.

Nauru elää pintavedessä, joka kutittaa. Nauru parantaa. Toki itkukin.

Ihminen, joka ei kaipaa asioiden merkitysten syvällistä reflektointia, on aivan yhtä arvokas ja tärkeä kuin hän, joka sitä kaipaa. Ei ole tarpeen yrittää herättää lähimmäistä ymmärtämään tämän ”pinnallisuus”, mitä tapahtuu jatkuvasti. Sekin on henkistä väkivaltaa, vaikka hyvää tarkoittavaa. Voimme kasvaa itse ja jakaa kasvukokemuksiamme siellä, jossa niitä kaivataan, mutta emme voi kasvattaa toista aikuista.

Kaikella on paikkansa, kaikilla ja kaikella aikansa.

Grafiikka: Sari Bremer, Into the Wilderness