Kun rahat loppuvat ja materia haihtuu, kaveripiiri menee uusiksi. Ei lähdetä yhdessä tuttuihin harrastuksiin, sillä harrastukset maksavat ja välineet on myyty, tai kulttuurimenoihin, ulos syömään. Ei kutsuta ystäviä kotiin, ei lähdetä viikonloppua viettämään, ei matkoille. Kaikki maksaa.

Ja jos työt loppuvat, ei ole sosiaalista piiriä. Ei konttoria, jonne mennä rupattelemaan työkaverien kanssa. Ei asiakkaita, kokouksia, lounaita, ei seminaareja, joissa tapailee kollegoja.

Et muuten myöskään voi kiukutella lähipiirille kuten ennen, jos ihmiset eivät ole sinusta taloudellisesti riippuvaisia. Vahvoja, valistuneita mielipiteitäsi ei kuuntele kukaan.

Aina voit toki kirjoittaa nettiin. Paitsi että on myös päiviä, jolloin ei ole nettiä kotona, se on suljettu, tai tietokone ei toimi, sen korjaaminen maksaa. Ja jos koti pitää myydä, työtön saa vuokra-asunnon kaupungilta aika kaukaa tutuista naapurustoista. Lasten harrastuksetkin täytyy vaihtaa halvempiin.

Sosiaalinen identiteetti haihtuu, kun ei ole työidentiteettiä, eikä enää samaa vapaa-ajan kaveripiiriä. ”Mentäisiinkö kahville?” ei toimi pitkään, eikä sekään, että vanha tuttu tarjoaa kerta toisensa jälkeen ruuat, juomat ja golfkierrokset. Ja kaikillahan on kiire!

Mitä jää jäljelle?

Terveys ja kunto. Suurin piirtein ainakin. On aikaa kuntoilla. Jos jaksaa. 

Huumori.

Hellyys.

Luonto.

Maisemat.

Tuoksut.

Sanat.

Äly ja viisaus.

Elämänkokemus. Taito käyttää sitä.

Aikaa havainnoida ja olla läsnä.

Rakkaus. Itse asiassa kaikki rakkaus jää jäljelle.

Onnea ja onnellisuutta en listaa tähän, ne nimittäin vaihtelevat tuulen lailla. Onnellisuus haihtuu äkkiä, kun jää yksin.

Mutta oikeastaan rakkaus ja läsnäolo heräävät aivan uuteen elämään, kun niiden korvikkeet poistuvat. Niille on vihdoin tilaa.

Kallis loma ja ravintolaillallinen silloin tällöin eivät enää voi korvata lapselle ja läheiselle läsnäoloa arjessa.

On kuitenkin todella vaikeaa ja rankkaa rakastaa ja asettua tarjolle rakastetuksi tulemiselle ilman totuttuja apuvälineitä. Ei voi – tai ei osaa vielä halvalla – laittaa hyvää ruokaa, hankkia yllätyslahjoja, hyvännäköisiä vaatteita ja tavaroita, kampausta ja meikkiä. Ei voi jakaa kuvia hienoista hetkistä lomalla ja juhlista.

Lähinnä elämäniloisia kuvia arjesta, tai otteita kirjoista, joita on lukenut. Ajatuksia ja havaintoja voi toki aina jakaa.

Kelpaanko omana itsenäni?

Harva meistä kelpaa!

Emme kelpaa itsellemme omana itsenämme. Siksi paljaaksi riisutun toverin näkeminen herättää epämiellyttäviä tunteita, kun emme voi olla huomaamatta omaa turhamaisuuttamme. Mutta se ei ole kenenkään syy, se on yhteisesti ymmärtämättämme rakentamamme harha, jossa on näennäisen turvallista ja liiankin mukavaa elää.

Olemme riippuvaisia sosiaalisesta identiteetistä, jonka tärkeitä osia ovat ammatti ja harrastukset, omaan toveripiiriin sopiva vapaa-ajan vietto.

Näennäinen turvallisuus merkitsee sitä, että kupla voi puhjeta äkkiarvaamatta. En riittänytkään. En asiakkaille, työnantajalle. Tai en puolisolle. He päättivät etsiä jotain ”parempaa” tai ”erilaista”.

Onko tuskallisempaa huomata, että minua rakastetaan sen ulkoisen vuoksi, mitä minulla on, vai huomata, että minua ei rakasteta sen vuoksi, että minulta puuttuu jotakin ulkoista?

Olen kokeillut molempia, joten heitän kolikkoa.
Se putoaa reunalleen ja jää pyörimään! Johtopäätös: rankinta on siis huomata, että minua ei rakasteta.

Tämän kohtaamista ei kukaan voi välttää elämässä.

Jää vain yksi vaihtoehto: rakastaa itse.

Ihminen on nimittäin onnellinen vasta, kun hän osaa rakastaa.

Ja joka osaa rakastaa, hän vasta on rikas.

Ja rakastamaan pystyy jokainen, joka rohkenee opetella.

Listalta puuttui siis vielä jotain tärkeää: halu oppia.