Superlatiiviyliannostus – tulevaisuuden HIV

Mietteitä kesän jälkeen, johon on kuulunut aika monta suunnittelematonta ”never before” –kokemusta:

Superlatiiviyliannostus on tulevaisuuden HIV. Se sai alkunsa Amerikasta, kuten melkein kaikki valtavan suuri, häikäisevän kaunis ja unohtumattoman vaikuttava. Opimme kehumaan taktisesti, imartelemaan, saavuttamaan sen avulla yhtä sun toista.

Egot janoavat superlatiivi-ilmaisuja: olet paras, täydellinen, ainutlaatuisen upea, pään sekoittava, ennennäkemättömän lahjakas. Tavoitteenamme on olla vain parhaita, maailman suurimpia.

Kuten kaikkeen hyvään kohtuuttomasti annosteltuna, superlatiiviyliannostukseenkin voi lopulta kuolla. Sen saa huomaamattaan äärettömän hekumallisessa tilassa, mahdollisuusmaniassa, siksi sitä on vaikea varoa.

Tiedän, mistä puhun. Olen saanut elinkautisen sen diilerinä, luvannut rakastaa asiakkaita ja ihmisiä täältä ikuisuuteen ilman turvavälineitä. En jaksanutkaan. Ja saanut armahduksen.

After Ultimate Love there is – wife?

Vai sittenkin…

After Ultimate Love there is life – täydellisen rakkauden jälkeenkin on elämää.

Vai sittenkin…

After Ultimate Love there is Life – liian täydellisen rakkauden jälkeen alkaa Elämä.

Yksilön ja joukonkin ego kuihtuu superlatiiviyliannostuksn jälkeen kuin ruusupensas hiukan liian pitkän kesän jälkeen, luonnostaan. Helpommin kuin vesurilla, joka jättää juuret. Tai torjunta-aineilla, jotka myrkyttävät. Superlatiiviyliannostus on egon pitkä, kuuma kesä.

Jos siitä selviää, löytää aikuisten oikeasti oman paikkansa maailmassa. Ei ole pakko yrittää olla aina paras, pyrkiä hyvästä parhaaksi – joskus tekee hyvää pyrkiä olemaan vain hyvä. HIV edisti turvaseksiä, superlatiiviyliannostus edistää lopulta inhimillisyyttä.

After all these years I am not just a human.

I am human.

One of seven billion. And respecting it.

Becoming one has been the ultimate challenge. Ego boost challenges, like The Ironman, are just paper compared to it.

It’s Real Life.

Mitä huomaamattomampi on asia, jonka kohtaat, sitä suurempi merkitys siinä piilee. ❤

Mitä haluat – entä mitä tarvitset?

Ehkä tärkein oppi viime vuosina on itselleni ollut ymmärtää se, etten voi itse valita itselleni parhaita kasvun eväitä. Parhaat eväät ovat nimittäin niitä, joita ei juuri nyt tee mieli. Henkisessä ravinnossa on aivan sama ilmiö kuin ruuassa ja juomassa: kaikkein antoisimmalta tuntuu syödä herkkuja viikonloppuna samalla kun suunnittelee aloittavansa uuden, terveellisen elämän – muttei ihan vielä tänään. Luemme mielellämme kirjoja ja katselemme ohjelmia, kuuntelemme luentoja – ja ENTÄ SITTEN?

”I know it.”

”But are you living it?”  

Tätä esimerkkiä käytti kauan sitten luennollaan amerikkalainen Keith Cunningham, joka tulee muuten Suomeen 2.10. Nordic Business Forumiin. Me tiedämme jo moninkertaisesti enemmän kuin tarpeeksi, emme vain elä tietämäämme todeksi. Tiedän, millaista rakkautta haluan antaa ja vastaanottaa, millaisissa ihmissuhteissa haluan elää, miten haluan ja miten minun kuuluu edistää tavoitteitani, mutten vain osaa elää rakastaen ja toimien sillä tavoin.

Minä haluan mennä jälleen yhdelle luennolle kuulemaan sen, mitä en elä todeksi. Elämisen sijaan oleilen siinä passiivissa luennon ajan ja ehkä vielä päivän pari sen jälkeen. Sitten kaikki on taas kuten ennenkin.

Minä en halua, mutta minun tarvitsee saada niin tomeria potkuja takalistooni, että nousen ylös. En tietenkään valitse niitä, haluan istua pepullani ja kuunnella hyvästä elämästä, joka odottaa ihan nurkan takana.

Tyttäreni on syönyt sokeria ja joutui hammaslääkäriin paikattavaksi. Reikä oli liian pieni, jotta se olisi aikaansaanut toivottua muutosta käyttäytymiseen, hampaiden pesuun saa patistaa edelleen. Ehkä seuraava reikä on riittävä tönäisy.

Me muutumme vain tuskan kautta. Valoa ei ole ilman pimeyttä, mutta kukaan ei halua pimeään. Joskus kasvu merkitsee valon arvon ymmärtämistä vasta, kun on astellut pimeässä riittävän pitkään. Joskus se edellyttää uusia taitoja, kykyä sytyttää nuotio selvitäkseen. Mitään ei opi auringon paistaessa.

Pohdin tätä Kasvublogin lyhyessä videopätkässä,  joka kuvattiin viime keväänä. Silloin olin muuten sitä mieltä, että nyt onkin kasvettu perspotkuin jo varastoon asti. Olin erittäin väärässä. Onneksi.

http://www.kasvublogi.fi/isa-merikallio-elama-on-kontaktilaji/