Superlatiiviyliannostus – tulevaisuuden HIV

Mietteitä kesän jälkeen, johon on kuulunut aika monta suunnittelematonta ”never before” –kokemusta:

Superlatiiviyliannostus on tulevaisuuden HIV. Se sai alkunsa Amerikasta, kuten melkein kaikki valtavan suuri, häikäisevän kaunis ja unohtumattoman vaikuttava. Opimme kehumaan taktisesti, imartelemaan, saavuttamaan sen avulla yhtä sun toista.

Egot janoavat superlatiivi-ilmaisuja: olet paras, täydellinen, ainutlaatuisen upea, pään sekoittava, ennennäkemättömän lahjakas. Tavoitteenamme on olla vain parhaita, maailman suurimpia.

Kuten kaikkeen hyvään kohtuuttomasti annosteltuna, superlatiiviyliannostukseenkin voi lopulta kuolla. Sen saa huomaamattaan äärettömän hekumallisessa tilassa, mahdollisuusmaniassa, siksi sitä on vaikea varoa.

Tiedän, mistä puhun. Olen saanut elinkautisen sen diilerinä, luvannut rakastaa asiakkaita ja ihmisiä täältä ikuisuuteen ilman turvavälineitä. En jaksanutkaan. Ja saanut armahduksen.

After Ultimate Love there is – wife?

Vai sittenkin…

After Ultimate Love there is life – täydellisen rakkauden jälkeenkin on elämää.

Vai sittenkin…

After Ultimate Love there is Life – liian täydellisen rakkauden jälkeen alkaa Elämä.

Yksilön ja joukonkin ego kuihtuu superlatiiviyliannostuksn jälkeen kuin ruusupensas hiukan liian pitkän kesän jälkeen, luonnostaan. Helpommin kuin vesurilla, joka jättää juuret. Tai torjunta-aineilla, jotka myrkyttävät. Superlatiiviyliannostus on egon pitkä, kuuma kesä.

Jos siitä selviää, löytää aikuisten oikeasti oman paikkansa maailmassa. Ei ole pakko yrittää olla aina paras, pyrkiä hyvästä parhaaksi – joskus tekee hyvää pyrkiä olemaan vain hyvä. HIV edisti turvaseksiä, superlatiiviyliannostus edistää lopulta inhimillisyyttä.

After all these years I am not just a human.

I am human.

One of seven billion. And respecting it.

Becoming one has been the ultimate challenge. Ego boost challenges, like The Ironman, are just paper compared to it.

It’s Real Life.

Mitä huomaamattomampi on asia, jonka kohtaat, sitä suurempi merkitys siinä piilee. ❤

Valhe kannattaa vai miten se menikään?

Luin tuossa jokin aika sitten artikkelin (Iltalehti), jossa sanottiin, että vanhempien olisi turha olla huolissaan siitä, että lapsi valehtelee. Ei kannata kuulemma huolehtia, koska valehtelu tarkoittaa, että lapsella on erinomaiset muisti- ja ajattelutaidot. Jep, jep.

Tämä yhteiskunta on sairas, jos valehtelua kunnioitetaan. En itse pidä lapsen valehtelua myöskään kauheana asiana, vaan se on kasvuvaihe, jossa opitaan, että miten tässä maailmassa on hyvä käyttäytyä. Vanhempien tehtävänä onkin tässä vaiheessa erityisesti opastaa lasta tekojen ja seurausten merkityksestä.

Olisi hyvä samalla opettaa, että kaikista valheista jää aina kiinni.

Olen itse erinomainen valehtelija ja aikaisemmin luulin, että se on taito joka vaaditaan, jotta elämässä pärjää sekä pääsee eteenpäin. Olin häikäilemätön, varsinkin liike-elämässä pystyin manipuloimaan mitä tahansa totuutta tai asiaa edukseni ja tulihan niitä tuloksia. Tietysti sillä hinnalla, että itse aloin voimaan pahemmin henkisesti.

Ja mikäpä parempaa, kun saa palkkion näennäisen menestyksen muodossa siitä, että valehtelee ja ei kerro asioista, kuten niistä itse ajattelee. Paras valhehan on sellainen, johon uskoo itsekin – kun ei edes tiedä valehtelevansa, niin voiko se olla valhetta!?

"Mutku en mä tienny"
”Mutku en mä tienny”

Kyllä. Se voi ja onkin. Erityisesti itselleni valehtelu oli minulle kipeintä kohdata sekä se, että kuinka valheet olivat löytäneet työelämästä tiensä aivan tavalliseen arkeen; lupauksia, vähättelyä ja vitsailua. Olin oppinut lopulta olemaan kuulematta myös omia tunnetilojani, saatoin olla väsynyt, mutta suusta tuli ulos, että ihan hyvä meno – jaksaa jaksaa!

Elämä on kuitenkin varsin äänekäs ja yrittää ohjata jokaista meitä kasvamaan. Ensin hellemmin ja lopulta omakin elämä huusi niin lujaa, että pysähdyin pakolla ja aloin löytämään oman valheiden verkon ja sen, kuinka laaja se oli erityisesti itseäni kohtaan.

Pitkähkön itseruoskinnan jälkeen löysin kuitenkin armoa itseäni kohtaan. Samalla ymmärsin, että jokainen meistä on valehtelija ja se (valehtelijakin) on osa minua, josta en pääse ikinä eroon. En ikinä.

Voin vain hyväksyä tuonkin osan itsessäni ja alkaa tunnistamaan sen toimintaa. Huomasin nopeasti, että jo tämän myöntäminen johti siihen, että suusta alkoi tulemaan aidompia asioita, enemmän totuutta, vähemmän valetta.

Yritän muistuttaa itsenäni jatkossa joka aamu, ennen kuin nousen sängystä ylös, että parhaani mukaan omistan tämän päiväni totuudelle ja rakkaudelle. Ja kun vääjäämättä joskus valehtelen itselleni tai muille, kiitän siitä ja korjaan asian. Joskus se sattuu enemmän, joskus vähemmän.

Sitä kutsutaan elämäksi.


 

Kysymyksiä oman valheiden verkkosi tutkimiseksi:

Onko sinulla tapana vähätellä tapahtuneita asioita, sen sijaan, että kohtaisit niitä?

Teetkö tyhjiä lupauksia? (Joita jopa luulet pitäväsi, mutta lopulta asiat jäävät tekemättä sovitusti?)

Jaatko rehellisesti omia tunteitasi?

Esimerkiksi: jos joku soittaa sinulle ja olet väsynyt, yritätkö kuulostaa pirteämmältä kuin oletkaan?

Pystytkö myöntämään itsellesi tämän hetkistä tunnetilaasi?

Huomaatko joutuvasi selittelemään muille tekemisiäsi?

Selitteletkö itsellesi jälkikäteen sanojasi / tekojasi / tunteitasi?

Yritätkö hakea turvaa materiasta, esineistä tai vaikkapa shoppailusta?

 

Lopuksi:

On hyvä muistaa, että tässä vain muutamia kysymyksiä, jotka voivat auttaa sinua tarkastelemaan, että oletko ollut itsellesi totuudellinen.

HUOM! Kukaan meistä ei voi olla koko ajan täysin rehellinen. Onkin tärkeä opetella tunnistamaan omat taipumukset – sinulla ne ovat varmasti täysin erilaiset, kuin vaikkapa minulla ja yllätyn omasta kyvystäni puhua itselleni p*skaa lähes joka päivä.