Taloudellinen riippumattomuus on illuusio

“NYT sinulla on mahdollisuus saavuttaa taloudellisesti riippumaton elämä, mukavasti ja helposti, ihan vain pienellä ajallisella (ja rahallisella) panostuksella.”

Kuulostaako tutulta? Niin minustakin. Kuluvan vuoden aikana olen saanut vähintään kymmenkunta eri yhteydenottoa, joissa mainostetaan taloudellista riippumattomuutta ja sitä, kuinka sen voi saavuttaa.

Oma aiheensa olisi varmasti jo pelkästään näiden eri keinojen kirjavuus, joilla tätä mystistä taloudellista riippumattomuutta mainostetaan, mutta jätetään se aihe ehkä tuonnemmaksi.

Ylipäätänsä, koko taloudellinen riippumattomuus, on täysi myytti ja illuusio. Se ei ole totta, ei ole ikinä ollut, eikä tule ikinä olemaankaan. Se on aivan sama, onko tililläsi 0 euroa vai miljoona euroa, et ole sen riippumattomampi tai riippuvainen, kuin kukaan muukaan.

Mikä tahansa riippumattomuus, mistä tahansa, on tavoite, jossa et voi ikinä tulla valmiiksi. Et voi ikinä saavuttaa sellaista varallisuutta tai pistettä, jossa olisit lopullisen turvallisesti riippumaton. Usko se jo! 😉

Ja se on hyvä asia. Sinun ei nimittäin tarvitse kerryttää yhtään lisää varallisuutta ollaksesi riippumaton. Niin pitkään, kuin ulkopuoliset asiat määrittävät sinun sisäisen turvallisuudentunteesi, olet riippuvainen.

Savu nousee jo korvista tästä riippumattomuuden myynnistä.
Savu nousee jo korvista tästä riippumattomuuden myynnistä.

Oikea riippumattomuus, myös taloudellinen riippumattomuus, on sitä, että tunnet olosi turvalliseksi ilman rahaa. Kyllä. Kuulit oikein. Ilman rahaa. Ja ei, en tarkoita sitä, ettäkö rahaa ei tarvitsisi elämiseen, mutta raha ei voi tuoda sinulle ikinä lopullista turvaa. Ja ei tarvitse uskoa. Kokeile. Juokse. Rehki. Aherra. Säästä. Tuhlaa. Se on se sama oravanpyörä jota sinulle on syötetty lapsesta saakka. Ainoa tapa päästä siitä irti, on oikeasti irrottaa kokonaan uskomus moisesta ja kokeilla kääntyä sisäisten voimavarojesi pariin – joka puolestaan on jo ihan oman tekstinsä kokoinen asia.

Kun olet oikeasti riippumaton, voit tehdä mitä sinusta hyvältä tuntuu, joka taas ei puolestaan tarkoita vastuuttomuutta. Voit olla vastuullisesti riippumaton ja turvassa.

Riippumattomuus on toisin sanoen mielentila, eikä liity talouteen tai rahaan mitenkään.

Joten, seuraavan kerran, kun joku ehdottaa sinulle tapaamista taloudellisen riippuvuuden teemalla, kysy yksi kysymys: Miksi? Ja katso mitä vastataan. Ja jos et saa selvää, kysy uudelleen Miksi?

Ja jos vielä houkuttaa, kysy minkä hinnan tulet maksamaan tästä ”riippumattomuudesta”. Yleensä se maksaa ihmissuhteita, perheitä, rahaa, ja monia muita asioita, puhumattakaan omasta mielenrauhasta.

”Ihmisen ainoa velvollisuus on seurata omaa elämäntietään.” –Paulo Coelho

Pitääkö hyppiä tuoleilla ollakseen rohkea?

En ehkä ole ainoa, jolla välillä nousee niskavillat pystyyn, kun henkisessä kasvussa kehotetaan heittäytymään ja rikkomaan rajoja. Ok, pitää melkein heti syödä sanani, sillä nuo teemat ovat oikeasti mielestäni supertärkshutterstock_222684055eitä, mutta uskon, että on myös hyvä tarkastella niitä esteitä, jotka usein meitä pitävät tietyissä karsinoissa.

Tervetuloa kuuntelemaan ääniblogia turvallisuudentunteesta ja hieman myös addiktioista.

Nimimerkillä, Eräs turvallisuutta rakastava mukavuudenhaluinen joka parhaansa mukaan koittaa lakata ”piikittämästä” itseään.

Draamakuningattaret ja kuninkaat kuulolle

Eihän sitä tietenkään haluaisi myöntää että itse on sellainen…

Ja sitten kuitenkaan kukaan ei ole pelkästään draamansa summa.Anger 2

Kärsivällisyys, anti-äkkipikaisuus ja rauhallisesti muutosten tekeminen sekä peiliin katsominen eivät aina kuulu vahvuuksiimme.

Draaman takana on usein syvempi pelko jota koitetaan hätäisesti ratkaista äkkipikaisella toiminnalla. Krapulan oireena toimii morkkis ja huono-omatunto.

Tervetuloa kuuntelemaan ensimmäistä podcastia jossa ajatuksia Draamakuningattaruudesta. Kuuntele suoraan alla olevasta mediasoittimesta:

Valhe kannattaa vai miten se menikään?

Luin tuossa jokin aika sitten artikkelin (Iltalehti), jossa sanottiin, että vanhempien olisi turha olla huolissaan siitä, että lapsi valehtelee. Ei kannata kuulemma huolehtia, koska valehtelu tarkoittaa, että lapsella on erinomaiset muisti- ja ajattelutaidot. Jep, jep.

Tämä yhteiskunta on sairas, jos valehtelua kunnioitetaan. En itse pidä lapsen valehtelua myöskään kauheana asiana, vaan se on kasvuvaihe, jossa opitaan, että miten tässä maailmassa on hyvä käyttäytyä. Vanhempien tehtävänä onkin tässä vaiheessa erityisesti opastaa lasta tekojen ja seurausten merkityksestä.

Olisi hyvä samalla opettaa, että kaikista valheista jää aina kiinni.

Olen itse erinomainen valehtelija ja aikaisemmin luulin, että se on taito joka vaaditaan, jotta elämässä pärjää sekä pääsee eteenpäin. Olin häikäilemätön, varsinkin liike-elämässä pystyin manipuloimaan mitä tahansa totuutta tai asiaa edukseni ja tulihan niitä tuloksia. Tietysti sillä hinnalla, että itse aloin voimaan pahemmin henkisesti.

Ja mikäpä parempaa, kun saa palkkion näennäisen menestyksen muodossa siitä, että valehtelee ja ei kerro asioista, kuten niistä itse ajattelee. Paras valhehan on sellainen, johon uskoo itsekin – kun ei edes tiedä valehtelevansa, niin voiko se olla valhetta!?

"Mutku en mä tienny"
”Mutku en mä tienny”

Kyllä. Se voi ja onkin. Erityisesti itselleni valehtelu oli minulle kipeintä kohdata sekä se, että kuinka valheet olivat löytäneet työelämästä tiensä aivan tavalliseen arkeen; lupauksia, vähättelyä ja vitsailua. Olin oppinut lopulta olemaan kuulematta myös omia tunnetilojani, saatoin olla väsynyt, mutta suusta tuli ulos, että ihan hyvä meno – jaksaa jaksaa!

Elämä on kuitenkin varsin äänekäs ja yrittää ohjata jokaista meitä kasvamaan. Ensin hellemmin ja lopulta omakin elämä huusi niin lujaa, että pysähdyin pakolla ja aloin löytämään oman valheiden verkon ja sen, kuinka laaja se oli erityisesti itseäni kohtaan.

Pitkähkön itseruoskinnan jälkeen löysin kuitenkin armoa itseäni kohtaan. Samalla ymmärsin, että jokainen meistä on valehtelija ja se (valehtelijakin) on osa minua, josta en pääse ikinä eroon. En ikinä.

Voin vain hyväksyä tuonkin osan itsessäni ja alkaa tunnistamaan sen toimintaa. Huomasin nopeasti, että jo tämän myöntäminen johti siihen, että suusta alkoi tulemaan aidompia asioita, enemmän totuutta, vähemmän valetta.

Yritän muistuttaa itsenäni jatkossa joka aamu, ennen kuin nousen sängystä ylös, että parhaani mukaan omistan tämän päiväni totuudelle ja rakkaudelle. Ja kun vääjäämättä joskus valehtelen itselleni tai muille, kiitän siitä ja korjaan asian. Joskus se sattuu enemmän, joskus vähemmän.

Sitä kutsutaan elämäksi.


 

Kysymyksiä oman valheiden verkkosi tutkimiseksi:

Onko sinulla tapana vähätellä tapahtuneita asioita, sen sijaan, että kohtaisit niitä?

Teetkö tyhjiä lupauksia? (Joita jopa luulet pitäväsi, mutta lopulta asiat jäävät tekemättä sovitusti?)

Jaatko rehellisesti omia tunteitasi?

Esimerkiksi: jos joku soittaa sinulle ja olet väsynyt, yritätkö kuulostaa pirteämmältä kuin oletkaan?

Pystytkö myöntämään itsellesi tämän hetkistä tunnetilaasi?

Huomaatko joutuvasi selittelemään muille tekemisiäsi?

Selitteletkö itsellesi jälkikäteen sanojasi / tekojasi / tunteitasi?

Yritätkö hakea turvaa materiasta, esineistä tai vaikkapa shoppailusta?

 

Lopuksi:

On hyvä muistaa, että tässä vain muutamia kysymyksiä, jotka voivat auttaa sinua tarkastelemaan, että oletko ollut itsellesi totuudellinen.

HUOM! Kukaan meistä ei voi olla koko ajan täysin rehellinen. Onkin tärkeä opetella tunnistamaan omat taipumukset – sinulla ne ovat varmasti täysin erilaiset, kuin vaikkapa minulla ja yllätyn omasta kyvystäni puhua itselleni p*skaa lähes joka päivä.

Niin perkeleen vaativa

Asia, johon jatkuvasti törmään niin itseni kanssa kuin asiakkaideni kanssa, on hyvin ankarat ja vaativat sisäiset vaatimukset, joita itseemme ja muihin kohdistamme. Emme useinkaan edes tiedosta, mitä itseltämme vaadimme ja kuitenkin koetamme näitä kaikkia ihanteita täyttää. Pieni (lue= ihan jäätävä) paine persauksissa.

Jaksaa aina ajatella positiivisesti, jaksaa aina ymmärtää, aina hyväksyä, olla kiitollinen ja kaikin tavoin jotenkin ihanteellinen, muka virheetön.

Koen, että itselläni on ehkä eniten opeteltavaa IHMISYYDEN harjoittelussa. Sitä, että on ihan ok, että välillä kiukuttaa, välillä väsyttää, välillä on tosi vaikea olla kiitollinen tai ymmärtää. Sitä, että vaikka miten joogaisin, söisin oppikirjojakin paremmin, niin täältä löytyy aina tunteva olento. Jotain, joka ei ole kone.hiekka

Valtaosa vaatimuksista on tekemiämme tulkintoja. Uskomme, että jos vaan olemme parempia, fiksumpia, rasvattomampia, hauskempia, vetävämpiä, menestyneempiä, virheettömämpiä, ihaillumpia…sitten me kelpaisimme. Sitten olisi helpompaa. Sitten olisi turvallisempi olo. Sitten kukaan ei tuomitsisi.

Jään itse itselleni kiinni siitä, että että koetan muokata itseäni, jotta minun olisi helpompi olla. Ja juuri tämä peli tekee olostani vaikean.

Sisäisiä vaatimuksiamme eivät kiinnosta meidän omat rehelliset resurssimme tai tarpeemme. Sisäinen diktaattori ei tunne myötätuntoa. Se koettaa niin kovasti olla valmis, että ei suostu kohtaamaan sitä, mitä todella kokee tässä ja nyt.

Kun sisäisiä vaatimuksiaan ottaa lähempään tarkasteluun, voi niitä alkaa tutkimaan, uteliaasti ja kyseenalaistaen.

Hetkinen….Onko tämä totta? Hetkinen, ajattelenko MINÄ todella, sydämestä käsin itse näin?

Tuoko tämä vaatimus elämääni lisää kireyttä ja jännitettä, vai luonnollisuutta ja aitoutta?

Jos rakas ystäväni vaatisi itseltään samoja asioita, mitä hänelle sanoisin?

Moni meistä on jollain tavalla hienovaraisesti tai vähemmän hienovaraisesti kokenut jo nuoresta alkaen, että on jotenkin ”liikaa jotain” tai ”liian vähän jotain”. Liian herkkä. Liian vetäytyvä. Liian avoin. Liian roisi suustaan. Ei tarpeeksi huolellinen. Ei tarpeeksi akateeminen. Ei tarpeeksi naisellinen.

Näin alamme salakavalasti piilottelemaan itsestämme sitä, mitä emme pidä sopivana. Koetamme pyrkiä olemaan jotain, jollaisena uskoisimme kelpaavamme.

Olen itse ihminen, joka tuntee vahvasti, onnet, ilot, surut, pettymykset..olen myös kuullut olevani ”liian herkkä”, ”liian sinisilmäinen”, ”taasko sä itket” ja ”jotain rajaa tolla ilollakin”. Ja koska nyt ei etsitä syyllisiä eikä oikeutuksia, voi vaan todeta, että tämä on elämää. Myös itse olen takuulla laukonut tyhmyyksiä suustani ja vaatinut muita istumaan muottiin, joka olisi minulle helpompi.

Millä tavoin sitten alamme toimia, kun piilottelemme itseämme? Olen esim. koettanut olla järkevä, teoreettisella tasolla viisas, kunnollinen ”oppikirja ihminen”, vakuuttava, hauska, henkinen, se joka aina ymmärtää…ja aina kun yritän olla jotain, sanon alitajuisesti itselleni ”se mitä nyt oikeasti olet tai koet ei kelpaa”.

Meissä jokaisessa on paljon piirteitä, jotka ovat hyvinkin rosoisia. Voisimmeko hyväksyä nekin osana ihmisenä oloa? Tarkoittamatta sitä, että ne oikeuttaisivat minua toimimaan kus*pään lailla.

Itsetuntemuksen matka on sekä kiehtova, vapauttava, ärsyttävä, vaikea, pelottava, että rohkeutta ja myötätuntoa opettava. Se ei tee kenestäkään parempaa ihmistä, vaan enemmänkin mahdollistaa muistamaan sitä, että kaiken takana on aina Ihminen. Meissä on kaikissa lopulta enemmän samaa kuin erilaista. AE mainoskuva

Vaaditko itseltäsi jotain, joka ei ehkä ole realistista?

Sen sijaan että vaatisit itseltäsi jotain lisää, onko jotain vaatimusta,  josta voisit alkaa irroittamaan?

Mitäköhän sen vaatimuksen takana oikeasti on? Olisitko niin rohkea, että uskaltaisit antaa sen tulla näkyväksi ja löytää itseäsi kohtaan myötätuntoa, juuri siksi.

(Kirjoitus julkaistu alunperin Hidasta Elämää sivustolla Helmikuussa 2015)