Täytän 50 vuotta kesällä.

Olen ajatellut pitkään, että tasavuosipäivällä ei ole mitään merkitystä. Kunnes luin jälleen kerran Lee Jampolskyn oivallista Vapaudu riippuvuudesta –kirjaa: ”Jokaisella asialla on minulle se merkitys, jonka sille annan.”

Voin siis valita, onko viisikymppis-rajapyykki minulle merkityksetön vai ei.

Ja niinpä valitsinkin sen tarkemmin ajatellen merkitykselliseksi.

Elämänasennettani olen saanut (ja joutunut) muovailemaan perustuksia myöten uusiksi sitten nelikymppis-etapin, joten tällä kerralla en kyseenalaista elämäni tarkoitusta tai ammattiani, en matkusta uuteen maahan, vaihda kampausta, enkä aloita uutta harrastustakaan.

Uskoni siihen, että ihminen voi muuttua perinpohjaisesti, on aika heikko nykyisin. Uskon kuitenkin siihen, että ihminen voi kypsyä, viisastua ja avartaa mieltään, laajentaa etenkin henkistä reviiriään, jos haastaa itsensä siihen. Automaattisestihan ei suinkaan kasva, vaan reviiri kaventuu vuosien myötä. Synnynnäisesti nopea ja aloitteellinen voi oppia hiukan paremmin keskittymään ja malttamaan, kun jaksaa treenata pitkään ja hartaasti, tuhansia toistoja. Synnynnäisen rauhallinen ja varovainen oppii halutessaan hiukan rohkaistumaan, ainakin tilannekohtaisesti, kun treenaa tarpeeksi.

Pysyttelen siis tänä vuonna jalat maassa tavoitteissani – eli tein seitsemän kohdan Hyvän Elämän tavoitelistan kohti kesää. Jaan näistä kuusi, sillä ”ken kuuseen kurkottaa…”

1. Tuplasti tuoretta. Syön vähintään tuplasti vihanneksia (ja hedelmiä tai marjoja) päivässä. Uskon, että hyvän lisääminen vähentää automaattisesti turhaa ja huonompaa. Pätee todella monessa tavoitteessa! Lisää hyvää = vähemmän tilaa huonolle.
2. Kotia kuntoon. Tarkoituksella mukana a-kirjain. Koti kuntoon olisi aivan liian suuri tavoite. Vaikka kyse on ”vain” siivouksesta.
3. Kestävyys kunniaan. 2008 kipaisin vielä Paavo Nurmi -maratonilla 40-sarjan voittoon. Sittemmin yli tunnin kuntoilut ovat jääneet lähestulkoon unholaan. Maratonin verran koirakävelytystä viikossa on mukavaa ja virkistävää. Mutta kun katson peiliin, voin jo tässä iässä vihdoin ihan rehellisesti tunnustaa, että en ole koskaan ollut kiinnostunut harrastamaan liikuntaa silkasta liikkumisen ilosta. Kyllä voitto on tärkeintä – ainakin itsensä voittaminen. Onnistumisen kokemus nyt ainakin. Niinpä otin tavoitteeksi neljän tunnin maastopyöräkisan 50-sarjassa kesällä. Lumikenkäjuoksua aluksi talvitreeninä.
4. Kanki ketteräksi. En ole koskaan venytellyt. Enkä lupaa nytkään venytellä. Mutta toisena lajina herättelen henkiin nopeutta ja ketteryyttä kysyvän squashin, jota olen suorastaan rakastanut maastopyöräilyn lisäksi menneinä vuosina, mutta pelikavereita on ollut kovin vähän. Kössistä saa myös helposti onnistumisen ja edistymisen kokemuksia (toisin kuin venyttelystä), jos ei mitaleita ; ) Valmennus alkaa ensi viikolla.
5. Tenatta trampalle. Tämän ymmärtävät muut ikäiseni naiset, jotka ovat päätyneet muksujen mukana trampoliinille! Kokonaisvaltaista syvien lihasten treenausta siis mukaan ohjelmaan.
6. Kilpi kevyemmäksi. Viimeisenä ja tärkeimpänä jaan pitkän tähtäimen tavoitteeni, joka on henkisen kilven hiominen vuosi kerrallaan ohuemmaksi. Olen ihminen, joka ”ei tarvitse”. Ei osaa pyytää, ei tarvita, ei kaivata. Selviytyjä, joka demonstroi itsenäisyyttään ja vahvuuttaan antamalla myös muille sellaista, mitä he eivät tarvitse.

Kilpeni alla pidän itse huolta kaikista tarpeistani. Kilvestäni saan kehuja ja ihailuja. Se kestää. Sen alle en päästä muita. Minua ei näy heikkoina hetkinä.

Koiraa ja Jumalaa on toki aina turvallista rakastaa, jos parisuhdetikkailla on kokeillut kiivetä tähtiin ja kapsahtanut katajaan kerran jos toisenkin. Kuusi on parempi tavoite kuin tähdet. Kolhuja ja naarmuja tulee vähemmän.

Kaikki nuo muut tavoitteethan ovatkin pääosin silkkaa viihdettä, mutta tämä viimeinen, haavoittuvuuden harjoittelu, kantaa hedelmää pitkälle, seuraaviin sukupolviin asti. En toden totta halua vasta hyvin iäkkäänä ryhtyä pakon edessä harjoittelemaan avuttomuutta, jos karmiva kohtaloni olisi, etten kaatuisikaan saappaat jalassa.

En etenkään halua antaa esimerkkiä lapselleni, että voin rakastaa itseäni ja olla läsnä muille vain terveenä ja vahvana, hyväntuulisena, fiksuna ja pärjäävänä. Useinhan me puheen tasolla kasvatamme ja opastamme lapsiamme fiksusti, mutta se tapa, jolla itse arkeamme elämme, ratkaisee. Sen he näkevät ja tallentavat sisimpäänsä malliksi.

”Älä, äiti, enää ota poikaystävää, sulle tulee vain paha mieli.” ”Miten niin paha mieli?” Minähän hoitelen mielipahani ihan itsekseni huomaamattomasti, otaksuin.

Kilpeä kevyemmäksi olkoon siis tämän ja tulevien vuosien tärkein ja merkityksellisin tavoite. Kivoja kisahetkiä, hyvää ruokaa ja muuta mukavaa somen täytteeksi sitten tämän kasvutaipaleen kevennykseksi!