Ote Orange County Housewives -realitysarjasta, jossa aviopari on ajautunut kriisiin:

”-I don’t wanna waste my life any more. We’re getting older, I’m f****** done wasting my life. I just wanna be f****** happy, that’s what I want. I want to come home and feel loved. 

-That’s what I’ve been wanting for thirteen years. I don’t feel that you care about me. I don’t believe that you love me. 

-I just want to be happy, Shannon. I want to stop living an unhappy life. 

-I want to be happy with you. You sound like you want a divorce. 

-You need to be happy with yourself, Shannon. I can’t live this way any more. I do love you, it’s not a question that I don’t love you. But the question is that can I make you happy… 

-You do make me happy, David. When we’re together, you make me hap…..

-I can’t make you happy. ‘Cos if you were happy, you wouldn’t treat me the way you do. ”

Viihdesarjathan esittävät puolestamme vuorovaikutuksen kriisejä niin, että ne saavat omat kriisimme tuntumaan kevyemmiltä. Millainen lapsuus mahtoi Davidilla ja Shannonilla olla? Kumpikin pitää ongelmana toisen toimintaa, ei omaa lapsuuttaan. Ja jokaisen ihmisen ylivoimaisesti tärkein työstettävä kasvuhaaste on hänen oma lapsuutensa.

Olin eilen Besso-Boyden psykomotorisen terapian kurssilla. Tässä kiteytystä päivän pohjalta:  

Arkisessa ihmisyyden köökkianalytiikassa toistellaan usein, että ”ego on tiellä”, se estää ja häiritsee ihmistä olemasta hieno ja hyvä ihminen. Ajatus on siis, että ego on haitallinen ja ihminen ilman egoa on hyvä.  

Ihmisen terveeseen, synnynnäiseen perusolemukseen kuuluu taipumus tuntea kaikenlaisia tunteita, myös pelkoa ja vihaa. Ne eivät ole itsessään pahoja, ne ovat tarkoituksenmukaista tunne-energiaa. Paljon pahempi on tilanne, jos ihminen kokee, ettei hän pelkää mitään tai ei suutu mistään.    

Sally Potter kuvasi, että egon tehtävänä on toimia ikään kuin vaatetuksena. Jos syvin olemus on kuin avuton pieni lapsi, kyvytön toimimaan itsenäisesti, ei osaa tyynnyttää itseään, suojella itseään, ei voi odottaa hetkeäkään, että saisi tarpeensa tyydytetyksi, niin toimiva ego mahdollistaa ihmisen toimimisen laajemmin maailmassa, ajallisesti ja fyysisesti. 

Ihminen oppii egon avustuksella kommunikoimaan ja neuvottelemaan itsensä ja muiden kanssa, konkreettisesti ruokkimaan itseään, hankkii kodin suojakseen, löytää mielekästä työtä ja solmii toimivia ihmissuhteita, kykenee tasapainoisesti ottamaan ja antaamaan, kasvaa vanhemmuuteen. 

Jos pienen lapsen tarpeet eivät tule oikein ja oikea-aikaisesti tyydytetyksi, ego on kuin liian paksu tai ohut vaate ”todellisen minän” ympärillä (jota Pesso-Boyden-metodissa kutsutaan sieluksi = se, joka todella olen, puhdas potentiaali, prosessi). Epäsopiva ego torjuu, pitää etäällä tai haavoittuu liian herkästi. Alitajuisten perustarpeiden tyydyttämispyrkimyksistä syntyy häiritseviä riippuvuuksia ja vuodesta toiseen toistuvia kuvioita.

Riippuvuuksia toisista aikuisista tai auktoriteeteista, tarvetta saada yleisön huomiota, alttiutta päihderiippuvuuksiin, kohtuutonta kiintymystä ja ahneutta materiaalisiin asioihin, jotka symboloivat jotain perustarpeen tyydyttäjää, ”en voi olla onnellinen ilman kesämökkiä”, riippuvuutta omavoimaisuuden harhasta ja itsenäisyydestä, kyvyttömyyttä luottaa toisiin, antaa muille tai pyytää itselleen apua jne. Ihmisen ydinolemus on kuin liian pienissä vaatteissa (ikuinen ahdistus, yliherkkyys ym, joiden kanssa ei selviä itse) tai liian suurissa (aina liian vähän huomiota). 

Perustarpeet ovat aluksi hyvin fyysisiä, ne kaikki tyydyttyvät alun perin täydellisesti kohdussa ja varhaislapsuudessakin hyvin konkreettisesti: paikka (kohtu, myöhemmin syli, perhe, ystävät), turva (syli, aikuisen käsi, koti), ravinto (saa maitoa kun itkee nälkäänsä, isompana ei tuputeta, vaan oppii tunnistamaan nälän ja kylläisyyden, pyytämään lisää), rajat (hoksaa vauvana erillisyytensä, oppii henkistä ja fyysistä ”napanuoraa” venyttämällä, vanhemman taustatuella asteittain vapautta ja vastuuta, kasvaa lopulta täyteen itsenäisyyteen), tuki (rakastava katsekontakti, läheisyys, kosketus, kokemus nähdyksi ja ymmärretyksi tulemisesta, kannustus ja rohkaisu, lopulta ihminen harjaantuu ilmaisemaan itseään verbaalisesti ja tukemaan muita). 

Vanhemmat tai huoltajat huolehtivat lapsen perustarpeista aina enemmän tai vähemmän vajavaisesti, jolloin niiden tyydytys ei ole oikeanlaista tai oikea-aikaista: jos lapsi ei saa kokeilla rajojaan, ei opi kokemaan ja käsittelemään asteittain itse pelkoa, surua, vihaa, sietämään yksin olemista (tämän päivän ongelma, curling-vanhemmuus), hän ei niitä aikuisenakaan kykene kestämään, vaan odottaa, että joku toinen (esim. puoliso, esimies) hoitaa pahan olon pian pois. 

Jos hän taas jää liikaa yksin pelkonsa, surunsa tai vihansa kanssa, hän painaa ne pois ja voi kärsiä ”liian hyvin käyttäytyvänä” aikuisena kummallisista pakkoneurooseista. Tai jos hänelle on tarjottu lapsena jotain hyvää syötävää, kun hän on surullinen ja kaipaisi hellää katsetta ja syliä jne. 

Kenenkään perustarpeet eivät ole täydellisesti tyydyttyneitä lapsuudessa, monista eri syistä. Onneksi aikuisuudessa voi paikata näitä puutteita. Nykyisin tiedetään, että aivojen neuroplastisuus mahdollistaa varhaistenkin tunnemuistojen muovaamista paremmiksi. Ei ole koskaan liian myöhäistä saada onnellinen elämä ja terve, toimiva ego! 

”Memory runs the show” – Al Pesso 

Muistot ohjaavat toimintaamme ja valintojamme koko ajan ja muisti toimii tunne-energialla, ei rationaalisesti. Pelkkä keskusteluterapia jääkin usein liian rationaaliseksi, ja vaikka syntyy ymmärrystä syistä ja seurauksista, käyttäytyminen ei muutu. 

Pesso-Boyden-menetelmä keskittyy kehoon tallentuneiden tunnemuistojen muovaamiseen. Keho muistaa ja tunnistaa hämmentävän tarkasti, millaista turvaa, tukea ja suojaa ihminen on kaivannut alun perin. Sanoja syvemmälle ulottuu kosketus, josta löytyy tärkeitä avaimia.